V
Keskellä Senaatintoria Helsingissä seisoo Aleksanteri II:n, jalon ja hyvän keisarin patsas… Kiitolliset kansalaiset koristavat sitä kukilla, ja komeiden ruusukimppujen joukossa näkee usein vaatimattomia metsäkukkiakin, jotka kansannaisen arka käsi on laskenut patsaan juurelle… On toukokuun loppupuoli.
Aurinko paahtaa niiden suurien rakennusten kylkiä, jotka kilpailevat herruudesta tämän torin varrella: siinä on senaatin palatsi, yliopistorakennus, ja Nikolainkirkko, jonka valkea jättiläisrakennus hallitsee koko kaupunkia. Yhtenä ryhmänä edustavat siten nämät kolme rakennusta maan kolmea voimaa: uskontoa, oikeutta, tiedettä.
Vaikka onkin vielä varhainen aamu, on taaja ihmisjoukko kerääntynyt yliopiston edustalle. Siinä on nuorten ylioppilaskokelaiden vanhempia ja ystäviä, jotka odottavat sitä hetkeä, jolloin nuo nuoret, saatuaan kuulla lopullisen ratkaisunsa yliopiston suuressa salissa, rientävät portaita alas. Odottajilla on kädet kukkia täynnä, useimmilla kieloja. Nauretaan ja jutellaan, vuoroin suomea, vuoroin ruotsia sillä yliopistokin on kaksikielinen.
Äkkiä yliopiston raskas pronssiovi avautuu ja vaaleaverinen ja punakka nuori tyttö ilmestyy ensimäisenä. Hänen perässään kiiruhtavat muut nuoret ylioppilaat esille. Hetken aikaa nuori tyttö seisoo liikkumatta korkeiden portaiden ylimmillä asteella, rypistäen kulmakarvojaan sokaisevassa auringonpaahteessa, ja katse etsii joukon keskeltä omaisia… Kas tuolla, isä ja äiti! … »Hurraa! Minä olen hyväksytty!» huudahtaa hän kirkkaalla äänellä ja hyökäten portaita alas hän kiiruhtaa heidän syliinsä.
Suudellaan, onnitellaan, kysellään ja ahdistellaan, sitten jokainen kiinnittää pienen kimpun nuoren tytön rintaan. Hetken kuluttua hän on kuin kukkatarha, sillä kaikkialla on hänellä noita pieniä kukkakimppuja, rinnassa, vyötäisillä, yksin käsivarsissakin, ja riemukulussa häntä kuljetetaan puotiin, jossa hän saa ylioppilaslakkinsa.
Suomalainen ylioppilaslakki! Millä ylpeydellä suomalainen nuori tyttö painaakaan tuon lakin vaaleille suortuvilleen! Hän ei vaihtaisi sitä kauneimpaankaan parisilaishattuun! Hiukan oudolta tuo valkoinen samettilakki sittenkin näyttää, jota kultainen, seppeleen ympäröimä lyyry koristaa. Mutta nuo erikoiset lakit sopivat sittenkin hyvin heidän nuoriin kasvoihinsa ja viattomiin silmiinsä, antaen niille herttaisen leiman.
Sillä välin kuin ruotsinmieliset ylioppilaat keräytyivät Esplanaadinkadun varrella olevaan puotiin, suuntasivat suomenmieliset askeleensa Aleksanterinkadulle… Kaikkialla kielikysymys oli mukana eroittamassa…
Hiukan erillään ihmisjoukosta, joka alkoi jo hajaantua, seurasi yksinäinen, noin kolmisenkymmenen korvissa oleva mies suurella mielenkiinnolla vilkasta elämää ympärillään. Tämän nuorison innostus miellytti häntä varmaan, sillä valoisa hymy kirkasti hänen tarmokkaita kasvojaan ja hänen vilkkaat ja älykkäät silmänsä seurasivat mielihyvällä tätä kaunista näkyä.
Vartalo oli keskikokoinen ja laiha, puku aivan harmaa ja hansikoitussa kädessä oli komea keppi, johon hän kevyesti nojautui…
Tohtori Leino, Helsingin yliopiston opettaja, etevä historioitsija, oli juuri tänä aamuna palannut kotimaahan useamman vuotuiselta ulkomaanmatkalta, ja kuljeskelussaan kaupungilla oli hän sattumalta joutunut näkemään näiden uusien ylioppilaiden iloa… Nähdessään nämät nuoret oli hän lapsekkaalla mielihyvällä elänyt uudestaan omat entiset muistonsa, jolloin hänkin riemun vallassa oli näyttänyt valkoista lakkiaan nuorelle tytölle, lapsuudentoverille, jota hän salassa ihaili…
Mitähän tuosta lapsuudenystävästä, iloisesta Saimi Tervulasta olikaan tullut niiden neljän vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut poissa maasta? Viimeksi hän oli nähnyt hänet pienellä asemalla, josta Saarilaan noustiin…
Saimi läksi silloin pääkaupunkiin ilosta loistavin silmin ajatellessaan ensimäistä talvea, jonka hän saisi suuressa maailmassa viettää. Käsissään hänellä oli kukkakimppu, jonka hän arkana oli hänelle antanut… Hän oli tullut asemalle jättämään Saimille hyvästi, sillä hänenkin oli pakko lähteä matkalle, vielä paljoa pitemmälle, ja nuo jäähyväiset tuntuivat hänestä tuskallisilta… Mutta Saimi ei ollut huomannut hänen arkaa ihailuansa… Olihan hän rikas perijätär, jota kaikki kumarsivat. Ja mitäpä hän olisi voinut hänelle tarjota? Ei muuta kuin rakkautensa ja unelmansa…
Ja mietteisiin vaipuneena Leino poistui torilta ja kääntyi alas
Esplanaadinkadulle…
Hänestä oli hauska kävellä täten yksinänsä ja muistella entisiä muistojaan ja tunnelmiaan…
Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin… Puitten varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren rantaa kohti… Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun, ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.
Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.
Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne eivät voineet estää lopullista tappiota…
Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset, vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.
Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset talonpojat!
Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava suomalaiselle talonpojalle.
Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän jäljissään.
Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka; tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.
Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa, joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan… Kuinka mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä kotoisia, vaatimattomia näkyjä! …
Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta…
Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.
Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä koko katu tyhjeni… musiikki Kappelissa herkesi… Leinon mielestä aurinkokin hetkeksi meni pilveen… Mikähän oli hätänä? tuumi hän huolestuneena ja nousi paikaltaan.
Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat, ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa… seuraavassa hetkessä kasakat olivat jo kaukana.
Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki, häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää…
Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin keskustana… Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi. Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua… Hänellä oli yllään sininen kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita, kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat komeat sulkatöyhdöt…
Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni, punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:
— Saimi Tervula!
Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:
— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!
Sydämellisesti hän ojensi Leinolle molemmat kätensä ja lisäsi:
— Miten iloinen olen tavatessani teidät ja saadessani olla ensimäisiä, jotka toivottavat teidät tervetulleeksi taas Suomeen!
Leino ei voinut irroittaa katsettaan lapsuudenystävänsä loistavista kasvoista, ja ihastuneena hän kuunteli tätä ääntä, jonka pienimmätkin värähtelyt olivat hänelle ennestään niin tuttuja; vaistomaisesti he alkoivat astua rinnakkain, suunnaten askeleensa satamaa kohti… Vähä-väliin he pysähtyivät:
— Minä näin sanomalehdistä, että teidän oli määrä tänään palata. En tiennyt, että laiva Kööpenhaminasta jo oli saapunut… Te olette paljon matkustellut?
— Olen, olenhan nähnyt koko laajalta maailmaa. Kävin aina Aasiassa asti, Himalayan seuduilla, jossa suomalaisten kehdon sanotaan olevan. Kirjoitan parhaillaan historiallista teosta suomalaisista… Sitten kävin Unkarissa serkkujamme tervehtimässä, sanoi hän nauraen… Minä kerron matkoistani ensimäisessä esitelmässäni yliopistolla, huomenna iltapuolella… Ehkäpä tekin tulette kuuntelemaan?
— Tietysti, vaikka asunkin maalla, olen ollut kolme vuotta jo naimisissa…
Saimi puhui nopeasti, katsomatta Leinoon… Hänellä oli hämärä tunne siitä, että lapsuudenystävä oli ollut hiukan huvitettu hänestä…
— Naimisissa! toisti Leino hämmästyneenä. Sitä ei kukaan ole kertonut minulle… Mutta matkalla ollessa vieraantuu niin helposti ystävistään. Te olette siis naimisissa?
Ja kun Saimi ei vastannut mitään tuntiessaan salatun moitteen noiden sanojen alla, kysyi Leino edelleen:
— Kenen kanssa?
— Nils af Ekin… Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin kartanossa, lähellä Helsinkiä.
— Entäs… oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni, huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui…
Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!
— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.
Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.
Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä, olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan kauniissa puutarhassa… Rakas vanha Saarila! … Käyttekö siellä usein?
— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni… Ja Saarila on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta… Oi! muistattehan, Aarno… — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja »luutnantinsydämiä»?
— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa, yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot… Ja minä ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka kiusasi minua alituisesti… Nyt minun keijukaisprinsessastani on tullut hieno nainen ja onnellinen äiti…
— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä, huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä oli kovin surullinen… Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia teidän matkojanne sanomalehdistä… Kaiken sen, minkä he ovat kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa. Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa, ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa… Minä tiedän, että olette monen tieteellisen seuran jäsen… Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta lapsuudenystävästäni… ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet jälleen.
Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin ennenkin… Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä heijastui yhteinen ilo.
Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:
— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! … aina valmis lausumaan lohduttavia sanoja… Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.
— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa, kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi nauraen.
Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta höyryaluksesta tuprusi savua…
— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.
— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino hämmästyneenä.
— Olin… Entäs te? …
— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua puoleenne…
— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää teidät Viikin kartanoonkin… Huomenna tulen luennolle ja niinpian kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme. Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?
Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja notkeasti laivaan.
Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien- ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa sanaakaan tällaisessa melussa.
Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan kokkapuolelta… Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön, jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.
Silmät ilosta loistaen hän huudahti:
— Onnea matkalle.
Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.
Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän tahtoi itselleen tunnustaa.
Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin nuorena poikanakin… Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri vivahdukset… Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet, joiden seurassa hän tavallisesti oli… Yksin hänen käytöksensä, hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta aistia… Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut tavallinen Suomessa… Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan oli Saimi kiinnittänyt huomionsa…
— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä, tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva ja hipiä kalpea… Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä, pyöreäkasvoisia ja punakoita… Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi, jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen…
Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun… Ja hän tunsi olevansa vähemmän yksin maailmassa…