VI
Uupuneena kiihkeästä työstä oli Leino palatessaan Suomeen toivonut löytävänsä turvallisen ja rauhallisen sataman, jossa hän voisi lepuuttaa sieluaan ja ruumistaan. Hän oli hautonut mielessään hilpeitä tuumia: lähteä kesäksi Savoon saadakseen jälleen nähdä entisen lapsuutensa kodin, tuon yksikerroksisen, keltaisen rakennuksen tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä, jossa hän oli viettänyt surullisen lapsuutensa ankaran isän kurittamana ja uskonnollisen äidin hoivaamana, jonka huulet eivät olleet koskaan hymyyn taipuneet. Joka kerta, kun isän ankaruus nosti hänen mielensä kapinaan, oli hän paennut Saarilaan, järven toiselle puolen. Siellä hänen pieni, surunpainostama sydämensä oli aina löytänyt lohdutusta… Saarilan iloisen nuoren neiden keveä käsi oli parantanut kaikki hänen sydämensä haavat…
Siitä ajasta saakka oli Saimin kuva painunut syvälle hänen mieleensä… Hänen nuoruutensa oli ollut raskasta taistelua, samalla kertaa sekä opiskelua että elatuksen hankkimista… Hän ei ollut koskaan saanut kokea toveriensa viatonta iloa Hänen luja tahtonsa yksin oli antanut hänelle voimaa kestämään kaikkia niitä nöyryytyksiä, jotka seurasivat köyhyyden mukana, ehkäpä myöskin… pienen lapsuudentoverin muisto, tuo ainoa valonsäde hänen elämässään…
Hän oli nyt päässyt miltei päämääränsä perille… Kaunis tulevaisuus oli hänelle avoinna… Hänen nimensä historioitsijana alkoi jo olla tunnettu, teoksillaan hän oli ansainnut hyvin ja onni näytti hymyilevän hänelle.
Oi! kaikki nuo unelmat kunniasta, kuinka turhia ne olivat hänen mielestään tänä hetkenä, jolloin hän tunsi itsensä niin vieraaksi omassa maassaan. Ei omaisia, ei kotia, ei kerrassaan mitään. Oi! kuinka yksinäisyys painosti häntä! … Mielellään hän olisi luopunut kaikesta menestyksestä ja kunniasta, jos hän olisi voinut sulkea syliinsä sen ainoan olennon, johon hän oli kiintynyt. Mutta tuo ilo oli häneltä kielletty.
Tuntien vastustamatonta halua saada vapaasti hengittää ja liikkua Leino astui mietteisiinsä vaipuneena Tähtitornin vuorelle, josta avautuu silmien eteen aava meri, laaja Suomenlahti syleillen hellästi niemen kärkeen rakennettua pääkaupunkia.
Raitis tuuli karkoitti hiukan hänen alakuloisia mietteitään. Kaukana taivaanrannassa hän näki Gråhaaran majakan, tuon tulisilmän, joka pimeän ja sumun halki ensimäisenä tervehtii valollaan kotimaahan palaajata… Ja Viaporin linna, jonka kanuunat olivat käännettyinä hymyilevää kaupunkia kohti, kimalteli auringonsäteissä.
Oi! tuo Viapori! … Sen antautuessa vanha ruotsalainen maakunta oli muuttunut suuriruhtinaskunnaksi, jota venäläinen keisari hallitsi… Ja kuitenkin, kuinka jokaista kovaa iskua seurasi aina jokin hyvitys…
Jollei Suomea olisi riistetty Ruotsilta, niin ehkei tätä kansallista herätystäkään olisi ollut, josta hän oli niin ylpeä…
Meren ulapalla oli venäläisiä mustia torpeedolaivoja ja korkealla kummulla, sillan toisella puolella, kohosi kopeana ja kauniina, ikäänkuin alituisena varoituksena, venäläinen kirkko kullattuine kupuineen.
Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina tänne saakka…
— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan, ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin…
Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan tuskanhuuto…