VII
Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino, pitkässä mustassa takissa astui kateederiin… Valo, joka lankesi liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa ja voimakasta profiiliansa…
Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan alkuperästä.
Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa… Hänen metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa…
Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat siirtyneet pohjoisempiin maihin.
»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden runoniekkojen ihmeellisiä runoja…»
Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä… Hänen suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui, sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen, taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut…
Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin…
»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän … Minä panen siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen rajat ovat jo tarkalleen määrätyt… Ne syntyvät kansojen olemassaolon kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen… Ja tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta, muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa… Ja kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää, jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen…»
Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat…
Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien katseillaan Saimia… Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot…
Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:
»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi… Mutta samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita… Miten paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! … Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä onnen aikaa… Eläköön Suomi ja suomalaisuus! …»
Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.
Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut… Saimi oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili, eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana… Ja hän oli täydellisesti onnistunut.
Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi hänen katseeseensa.
Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.
Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.
Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa. Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen kuin tänä hetkenä.
— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.
— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä selityksiä.
Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.
— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.
— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka… Nehän huusivat kuin hullut…
Saimi ei vastannut mitään.
— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa…
— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli seurata Nilsiä sinne.
— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea, vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen, niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.
— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.
Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan Sarah Bernhardt.
Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.
Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja sanoi hiukan äreästi:
— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus… Voi sitä miekkosta! Hänellä on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!
— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista, sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti ja ikävästi sanottavansa.
— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa meitä käynnillään?
— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.
— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.