VIII
Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.
Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia, huvitti häntä…
Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne…
Hän oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei hän kuullut lainkaan, kun palvelijatar ilmestyi salin lasiovelle ja kysyi, ottaako rouva herra Leinon vastaan. Hän sai uudistaa kysymyksensä.
— Herra… ei ole kotona. Sanoitteko herra Leino? … No, mutta tietysti, käskekää astumaan sisään ja ilmoittakaa herralle kun hän palaa kotiin… vastasi Saimi iloisen yllätyksen vallassa.
Ja heittäen romaaninsa hän tarkasteli nopeasti pukuansa; hänellä oli yllään vaaleansininen pumpulihame, joka oli koristettu vadstenalaisilla pitseillä. Se puki häntä, sen hän tiesi. Hänellä oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti kiinnittää parilla hiusneulalla tuulessa pörrööntyneet suortuvansa, kun tohtori Leino visiittipuvussa ilmestyi hänen eteensä.
— Suokaa anteeksi, että otan teidät täällä vastaan, sanoi Saimi pyytäen häntä istumaan; mutta minä rakastan tätä nurkkaa ja täällä minä istun aina lähimpien ystävieni kanssa.
— Kuinkas muuten, Saimi! Tämä veranda on ihana. Ja millainen näköala täältä on! Aivan verraton! huudahti Leino.
— Eikö totta? Eipä uskoisi olevansa kylmässä Suomessa, aivan pohjoisnavan kynnyksellä, sanoi Saimi ylpeänä.
Kahden valkoisen pylvään välissä, joita köynnösruusut kokonaan peittivät, istuivat he yhdessä jutellen, taustanaan syvänsininen meri, jonka pinnalla purjeveneet kiitivät levitetyin siivin kuin valkoiset joutsenet. Ja keskellä meren sineä kohosi tummina pilkkuina saaria ja luotoja, milloin paljaita kalliokareja, joilla lokit ja villihanhet asustivat, milloin hymyileviä saaria, joilla vihannat koivut rehoittivat. Puutarha, jonka keskellä kartano sijaitsi, laskeutui aina meren rantaan saakka.
Kaukana taivaanrannassa kulki Ruotsia kohti suuri höyrylaiva tupruttaen sakeaa savua…
— Kun näen noiden laivojen kulkevan ohi, kuvailen aina mielessäni seisovani niiden kannella ja kulkevani kauas, kauas tuntemattomiin maihin… Mutta tuolla on se, joka saa kaikki salaperäiset matkani häipymään…
Ja Saimi osoitti kädellään Olavia, joka vaaleine kiharineen ja valkoisessa puvussaan näytti keskellä ruohokenttää ikäänkuin suurelta päivänkakkaralta…
Silmät pyöreinä päässä, sormi suussa poika tarkasteli vierasta herraa äidin rinnalla.
— Tulehan pian, kultaseni, tule tervehtimään Aarno-setää, sanoi Saimi pojalle.
Pienokainen totteli heti. Heittäen hoitajansa hän suuntasi askeleensa verandaa kohti. Astuen sitten suoraan Leinon luo hän ojensi hänelle pienen kätensä ja sanoi:
— Hyvää päivää, setä!
— Terve, pikku Olavi! Annappa minulle suuta!
Ja Leino kumartui lapsen puoleen, joka käänsi hänelle rusoittavan poskensa. Ja täytettyään kaiken kohteliaisuuden kiiruhti Olavi niin nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sen sallivat hoitajansa ja leikkikalujensa luo kuulematta vähääkään äitinsä ääntä.
— Hänellä on jo oma tahtonsa! … Ihmeellistä, kuinka kolmen-vuotias lapsi voi olla itsepäinen!
— Onko se ihmeellistä! … Minun mielestäni hän tulee aivan äitiinsä…
— Kiitos! Teidän mielestänne minä olen kovin omapäinen!… Ulkonaisesti on Olavi ainakin ihan isänsä kuva…
— Ehkä… Mutta hänellä on teidän ilmeenne, teidän uneksiva katseenne…
— Toivoakseni hänellä ei ole sitä. Meidän päivinämme uneksiminen on vain onnettomuudeksi. Joka hetki ruma todellisuus tuottaa pettymystä… Paljoa parempi Olaville, jos hänestä tulee käytännöllinen nykyajan mies…
— Sellainen kuin hänen isänsä on! kuului Nilsin leikkisä ääni, hänen astuessaan käsi ojossa Leinoa kohti, joka oli noussut pystyyn huvitettuna tällaisesta esityksestä.
— Iloitsen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne, tohtori Leino. Vaimoni ei puhu enää muusta kuin teistä. Hän on kovin mielissään tavattuaan teidät jälleen, ja hänen ilonsa on minunkin.
— Hyvä herra, ilo on kokonaan minun puolellani. Saimi af Ek on ainoa ystäväni. Lukemattomat muistot sitovat meidät yhteen! Minä tunsin hänet aivan pienestä…
Molemmat miehet näyttivät mieltyneen toisiinsa. Kuitenkaan Nils af Ek ei ollut lainkaan niin hurmaava kuin Leino oli otaksunut. Hän teki häneen miellyttävän, mutta samalla jokapäiväisen vaikutuksen. Hyvällä alulla oleva kaljupäisyys ja liikalihavuus vaikuttivat osaltaan sen, että hän näytti hiukan typerältä. Siitä huolimatta oli hän yhä vielä valkeassa flanellipuvussaan ja ylöspäin väännettyine viiksineen »kaunis Nils af Ek», jota kaikki naiset ihailivat… Mutta mikä tuossa miehessä oli voinut lumota hänen suloista ystävätärtään?
Ikäänkuin Nils olisi arvannut Leinon ajatukset jatkoi hän:
— Niin, hyvä herra, te, joka tunnette vaimoni aivan lapsuusajoilta saakka, huomaatte kyllä, millaisia vastakohtia me olemme. Saimi on hiukan hempeämielinen luonteeltaan, hän elää toisessa maailmassa ja vaatii aivan liiaksi elämältä… Siksi se tuottaakin hänelle pettymyksiä… Minä sen sijaan elän alhaalla maan päällä. Minä näen elämän sellaisena kuin se on, en pahempana enkä parempana. Minä noukin tien varrelta niitä kukkia, joita siellä kasvaa, enkä turhan päiten koeta tavoitella vilunihania. Ja pojastani tulee materialisti samoinkuin minäkin olen, maanviljelijä ja siis myös onnellinen ja tyytyväinen ihminen.
— Sehän on pääasia, kun vain tuntee olevansa onnellinen… Mutta onnen käsite vaihtelee, samoinkuin tietkin, jotka vievät sen perille…
— Se on totta, hyvä herra. Mutta vaimoni on oikeassa, hänestä pitää tulla nykyajan mies. Mitä enemmän me eroamme omasta ajastamme, sitä suurempia vaikeuksia nousee meidän eteemme. Lapsia on säästettävä ankarilta taisteluilta… Unelmat, ne ovat turhia koruja, varsin epäkäytännöllisiä, vieläpä vahingollisiakin…
— Se riippuu asianhaaroista. Ihanteitta ja unelmitta kauneuskin, joka kuitenkin on hyvin suuri voima, katoaa.
— Minä puolestani voin tulla toimeen ilman sitä.
— Kullakin on omat mielihalunsa, hyvä herra.
Saimi oli kuunnellut miltei väliäpitämättömästi tätä keskustelua ottamatta siihen osaa, keinuen vain edestakaisin keinutuolissaan. Mutta puna, joka nousi hänen poskiinsa, ilmaisi sittenkin, ettei hän ollut niinkään väliäpitämätön kuin miltä hän tahtoi näyttää… Leino, joka oli huomannut värien vaihtuvan hänen kasvoillaan, käsitti, ettei hän tahtonut keskustella tästä asiasta miehensä kanssa, sillä hän ei kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää häntä…
»Mutta mikä kumma on voinut viedä hänet tuon miehen yhteyteen?» tuumi Leino mielessään, niin vähän he hänen mielestään soveltuivat toisilleen. Miksi Saimi oli mennyt hänen kanssaan naimisiin? Olisiko tuo mies voinut ulkonaisilla ominaisuuksillaan lumota häntä? Vai olisiko Saimi, niinkuin niin monet muutkin haaveilijat, joutunut mielikuvituksensa uhriksi, otaksuen löytävänsä Nils af Ekissä enemmän kuin mitä hänessä oli?»
Leino nautti täysin siemauksin perhe-elämän suloutta. Saimi oli sulava ja huomaavainen emäntä tarjotessaan vieraalleen teetä, jota juuri tuotiin penkereelle, ja tiedustellessaan hänen mielihalujaan hän hymyili hänelle kuin vanhalle ystävälle.
Ja tämä koti, joka ainakin ulkoapäin näytti niin onnelliselta, ja joka ilmaisi hienostunutta aistia ja kultuuria, tuntui Leinosta, joka oli väsynyt yksinäisyyteen ja erämaahan, ikäänkuin kauneuden ja rauhan keitaalta. Todellisella kaihontunteella hän huomasi siis lähdönhetken jo lähestyvän.
Nils, jota Leino suuressa määrin miellytti, yhtyi vaimonsa pyyntöön kehoittaen häntä jäämään päivälliselle…
— Mahdotonta! selitti Leino. Minun täytyy lähteä, sillä muutamat yliopistoystäväni ja toverini ovat pyytäneet minua kesteihin.
— Teitä juhlitaan aivan liiaksi, sanoi Saimi nauraen. Sellaista se on, kun on huomattu mies…
— Jospa tietäisitte, kuinka paljoa mielemmin jäisin teidän seuraanne!… huudahti Leino puoleksi leikillisellä, puoleksi vakavalla äänellä.
Valkoinen laiva, sama, jolla pari päivää sitten Saimi oli matkustanut kotiin, vihelsi jo pienen niemen takana… Oli pakko kiirehtiä rantaan. Nojautuneena vaimonsa käsivarteen, aviomiehen levollinen ilme kasvoillaan saattoi Nils vierasta aina sillalle saakka, jossa Saimi heilutti vielä hyvän aikaa nenäliinaansa ja huusi: »Näkemiin asti!» Leinolle, joka vastasi tervehdykseen nostaen hattuaan.
Palatessaan sinä iltana juhlasta hotelliin, tuntui hotellihuone Leinosta kovin kolkolta ja surkealta. Kaiken iltaa hänen ajatuksensa olivat pyörineet tuon vaalean pään ympärillä, jossa hän näki ainoan onnensa. Ja katkeralla mielellä hän kysyi itseltänsä, mitenkä sellaista miestä kuin Nilsiä kohtalo oli voinut siihen määrään suosia. Hänellehän elämä oli suonut aivan kaikki: terveyttä, varallisuutta, onnea, ja ennen kaikkea tämän naisen, jonka arvoa hän ei lainkaan käsittänyt.
Mitenkä Saimi saattoi olla onnellinen hänen kanssaan?
Ja äkkiä hänen mieleensä muistui, miten Saimi oli hätääntynyt, kun hän heidän ensi kerralla tavatessansa oli tehnyt hänelle tämän kysymyksen. Ja tänään, sen jälkeen kuin Nils oli yhtynyt heidän seuraansa, oli hänen iloisuutensa kadonnut… Hän oli ollut hiljainen, ikäänkuin poissaoleva… Mutta mitä oikeutta hänellä oli tunkeutua täten Saimin elämään? Hänen velvollisuutensa oli pysyä vain Saimin lapsuudentoverina ja tukahduttaa oma tunteensa… Ehkäpä tuo tunne, joka tuntui hänestä niin vakavalta, ei ollutkaan mitään muuta kuin erehdystä, ehkäpä se oli vain jälleennäkemisen iloa, kun hän odottamatta oli tavannut sen ainoan olennon, johonka liittyivät hänen lapsuutensa muistot… ehkäpä se oli vain ohimenevä, helposti häviävä tunne. Mutta miksi hän koetti pettää itseään? Tiesihän hän, että Saimi Tervula oli väikkynyt hänen silmissään ikäänkuin hänen uransa lopullisena päämääränä… Voidakseen kohota hänen tasolleen oli hän itsepintaisesti taistellut… Oi! eihän hän merkinnyt mitään Saimille, sillä jos Saimi olisi rakastanut häntä, niin hän olisi odottanut hänen takaisin tuloaan. Jo hänen ylpeytensä ja kopeutensakin kielsi häntä ilmaisemasta pettymystänsä… Ainoa keino oli välttää Saimia. Ja tavattomalla tarmollaan hän syventyi työhönsä aikoen lopettaa teoksensa, jonka oli määrä ilmestyä julkisuuteen ennen syyslukukauden alkua. Ja hän luuli olevansa parantunut…
Siten kului pari, kolme viikkoa. Mutta hänen rauhansa rikkoontui jälleen, kun Saimilta saapui pieni kirje. Tämä kirjoitti:
»Oletteko sairas? Vai oletteko unohtanut ystävänne Viikin kartanossa? Useamman kerran olen telefonoinut hotelliinne, mutta te olitte joka kerta joko poissa tai estetty… Se tuntui melkein kuin kiellolta… Siksi päätin kirjoittaa, aivan kuin yhä olisitte ollut Unkarissa. Sillä, koska kerran olen löytänyt teidät, en päästä teitä enää käsistäni. Me odotamme kaikin teitä tänne juhannus-aattona kokkoa polttamaan. Kielto ei saa tulla kysymykseenkään. —
Saimi.»
Saattoiko hän kieltäytyä? Ja minkä esteen hän voisi keksiä loukkaamatta Saimia ja hänen miestään, jotka osoittivat hänelle niin suurta vieraanvaraisuutta?
Miten hänen sydämensä iloitsikaan siitä, että hän oli »pakoitettu» lähtemään! … Ja hän vastasi myöntävästi ilmaisten iloaan muutamin sanoin.
Leino ei palannut Viikin kartanoon vain viettämään juhannusta, jota Suomessa kaikkialla, sekä pohjoisessa, että etelässä, Lapista aina saaristoon saakka, vietetään kesän kunniaksi polttamalla suuria ilotulia, vaan melkein joka päivä hänellä oli paikkansa heidän pöydässään. Nils otti hänet vastaan iloisella naurullaan, Saimi ystävällisellä hymyilyllä. Olavi yksin, tuntien lapsekasta kateutta, kohteli oikullisesti silloin-tällöin Aarno-setää, joka kuitenkin hemmoitteli häntä suuresti.
Ja Nilsin äiti, rouva af Ek, joka ei lainkaan osannut panna kylliksi arvoa nuoreen tiedemieheen, ja joka sitäpaitsi tunsi perinpohjin maailman, ei ollut hyvillään näiden lapsuudentoverien ystävyydestä. Hän teki hienon huomautuksen siitä pojalleenkin, mutta tämän mielestä äiti oli aivan turhan arka.
— Hyvä jumala, äiti, sinä erehdyt kokonaan. Leino on kunnon mies, ja onhan aivan luonnollista, että hän saa olla kuin kotonaan Saimin, lapsuudenystävänsä luona, niin yksin kuin hän on maailmassa. Sitä paitsi on siitä Saimilla iloa. He puhuvat yhteisistä harrastuksistaan…
Rouva af Ek sai tyytyä tähän vastaukseen. Mutta häntä suretti suuresti, ettei Nils ollut sen tarkkanäköisempi.
Kesän kuumimmillaan ollessa, heinäkuussa, Leino saapui melkein säännöllisesti joka päivä kello yhden laivalla Viikin kartanoon, ja siellä, sillä välin kuin Nils oli muualla toimissaan, hän seurusteli Saimin kanssa. He kävivät yhdessä pitkillä kävelyretkillä, he lukivat yhdessä ääneen tai pelasivat kahden tennistä.
Vaikka he seurustelivatkin näin tuttavallisesti yhdessä, niin saattoi Leino täydellisesti hillitä itseään. Joskus vain hänen äänensä ilmaisi hänen rakkauttaan. Kuitenkin se side, joka häntä kahlehti hänen kartanossa ollessaan, laukesi heti, kun hän iltasin istui yksin kotonaan, ja hän tunsi suurta, henkistä väsymystä. Hänestä tuntui vaikealta ottaa vastaan miehen vieraanvaraisuutta, jonka vaimoon hän oli toivottomasti rakastunut. Hän oli nähnyt siksi paljon Viikin kartanossa, että hän tiesi, ettei Saimi rakastanut miestään, ja se ystävyys, jota Saimi useinkin osoitti hänelle, saattoiko se olla muuta kuin rakkautta? … Eikö hänen olisi pitänyt rehellisenä miehenä pysyä ensimäisessä aikeessaan ja paeta rakkauttaan? Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa: rakkaus valtasi hänet kokonaan.
Saimi eli päivästä toiseen onnellisena, ajattelematta mitään. Aluksi hän oli epäillyt, että Leino nuorena ylioppilaana oli ollut ihastunut häneen, mutta nähdessään hänen hillityn käytöksensä, heräsi hänessä täysi luottamus häntä kohtaan. Oli niin mieluista olla hänen kanssaan, seurustella ihmisen kanssa, joka käsitti vähimmätkin sielun vivahteet! Ja vähitellen hän antautui kokonaan mieluisan tunteensa valtaan.
Eräänä päivänä, palattuaan pitkältä kävelyltä, he kävivät istumaan Saimin lempipaikalle, kuusimajaan, joka oli vain parin askeleen päässä rakennuksesta. Edellisenä iltana oli ollut vieraita talossa, eikä Nils ollut jaksanut pysyä aisoissa. Koko yön Saimi oli itkenyt. Leino, joka ei ollut kesteissä ollut mukana, ei voinut käsittää, mikä oli syynä Saimin alakuloisuuteen, ja arkatuntoisesti hän koetti päästä hänen surunsa perille. Voimatta enää salata tuskaansa ilmaisi Saimi hänelle koko avioliittonsa suuren surkeuden. Hän kertoi hänelle Nilsin onnettomasta taipumuksesta, jota hänen oli aivan mahdoton hallita.
— Hän joutuu yhä enemmän väkijuomien orjaksi, valitti Saimi. Olen pyytänyt ja rukoillut, että hän lakkaisi juomasta. Hän on luvannutkin sen minulle ja hänen tarkoituksensa on kylläkin vakava… mutta hän lankeaa yhä uudestaan… Hänen isänsä oli samanlainen. Ja minä pelkään hänen poikansa puolesta, kun hän kerta kasvaa suureksi, että isän esimerkki tulee vaikuttamaan pahasti häneenkin. Mitä minun on tehtävä, rakas ystäväni? Neuvokaa minua! … Auttakaa minua!
Aivan kuin lapsi, joka ojentaa kätensä apua pyytäen, kun hän ei löydä oikeata tietä, avasi Saimikin sydämensä Leinolle. Ymmärtämättä oikeaa tunnettansa hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo tie johtaisi rakkauteen ja että voimakas ja hurja lempi kietoisi hänet pauloihinsa.
Leino joutui kerrassaan pois suunniltansa kuullessaan tämän tunnustuksen, joka paljasti hänelle Saimin kärsimykset pohjaa myöten… Mikä elämä kätkeytyikään Viikin kartanon muhkean fasaadin taakse! …
Kädet kiedottuina polvien ympärille, kauniit silmät surun murtamina katsoi Saimi Leinoon kuin auttajaansa ja hän näytti niin liikuttavalta ja suloiselta tuskansa vallassa, että Leino töin-tuskin saattoi hillitä hurjaa haluaan ja olla sulkematta hänet syliinsä, riistämättä hänet heti paikalla mukanansa. Ja hänen huulilleen tulvi helliä ja lohduttavia sanoja…
Oi! eihän hänellä ollut oikeutta lausua niitä eikä tunnustaa rakkauttansa. Olihan Saimi toisen vaimo, ja hän kirosi sitä lakia, joka antoi tälle kelvottomalle aviomiehelle kaikki etuoikeudet, jota vastoin hän itse, vaikka hän olisi ollut valmis rakkaudessaan uhraamaan kaikki hänen onnekseen, oli aivan voimaton! …
Eikö sitä paitsi olisi ollut väärin, jos hän tänä epätoivon hetkenä olisi tunnustanut hänelle rakkautensa tietämättä tunsiko Saimi vastarakkautta. Tuhansista pienistä seikoista hän saattoi otaksua, että Saimikin rakasti häntä, mutta hänellä ei ollut siitä sittenkään mitään varsinaisia todisteita… Eikö hän vain lisäisi hänen suruansa, jos hän tunnustaisi hänelle kaikki?
Ja kasvot tuskan vääntäminä hän mietti…
— Aarno… sanoi Saimi valittavalla äänellä, miksi te ette vastaa minulle? Halveksitteko te minua, kun paljastan teille avioliittosurujani? … Kyllähän minä tiedän, että minun pitäisi vaieta, mutta kolme kokonaista vuotta tämä taakka on painostanut minua. Minä tukahdun salaisuuteeni, eikä minulla ole ketään… Luulin, että voisin turvautua teidän ystävyyteenne…
— Saimi, huudahti Leino liikutettuna Saimin moitteesta, älkää epäilkö ystävyyttäni… Mutta minäkin kärsin… Minäkin, samoinkuin te, olen tienkäänteessä, enkä tiedä, mitä tietä minun tulee kulkea… Voidakseni auttaa teitä, antakaa minulle hiukan miettimisaikaa… Minä tahdon tarkemmin ajatella sitä, mitä olette minulle uskonut, ja keskustelkaamme siitä sitten lähemmin. Nyt minun täytyy lähteä… Suokaa anteeksi, että näin jätän teidät, mutta minun täytyy saada olla yksin…
Hänen voimansa olivat aivan lopussa. Hän tunsi, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, niin hänen täytyisi pakostakin tunnustaa noille rukoileville silmille rakkautensa. Eikä sitä mikään sitten voisi auttaa. Mielemmin sittenkin paeta… Ja nähdessään Leinon kalpeana ja liikutettuna ja voimatta ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui, väisti Saimi levottomana hänen katsettaan ja sanoi:
— Lähdettekö te? Eikö teillä ole muuta minulle sanottavana?
— Oi, älkää kiusatko minua, Saimi, minä pyydän teitä hartaasti! huudahti Leino epätoivoissaan…
Sitten, hilliten liikutustaan hän lisäsi levollisemmin:
— En voi jäädä… En saa sitä tehdä… Muuta en voi sanoa… Mutta minä palaan pian…
— Milloin?
— Ylihuomenna.
— Se on siis sovittu. Ja minä odotan teitä aamiaiselle?
— Minä tulen.
Leino tarttui Saimin käteen, ensi kertaa hän painoi siihen polttavan suudelman; sitten hän läksi äkisti, katsomatta kertaakaan taakseen… Hän pakeni epätoivoissaan pois.
Saimi koetti häntä pidättää, huutaa hänen jälkeensä… Mutta hän oli jo kaukana.
Vavisten suutelosta, joka yhä poltti hänen kättään, silmät kiintyneinä siihen suuntaan, jonne Leino oli kadonnut, tunsi Saimi äkkiä valon tunkeutuvan sielunsa kaikkein pimeimpään sopukkaan.
Sokaistuna tästä äkillisestä rakkaudesta, joka, sen hän nyt selvästi tunsi, valtasi hänet kokonaan ikäänkuin nuoruudenvoimalla ja onnenriemulla, jäi hän paikoilleen istumaan voimatta ajatella mitään tai liikuttaa jäsentäkään… Hän tahtoi pidättää luonaan ikiajoiksi tämän suloisen tunteen, tämän unohtumattoman hetken, jolloin hän ensi kertaa tunsi rakkautta sellaisena kuin hän oli sitä kuvaillut mielessään, niin kauniina ja suurena, että hän pelkäsi sitä kosketellakin…
Äkkiä kuului askelia ja Nils tuli esiin puitten lomasta ja suuntasi kulkunsa majaa kohti.
— Oletko yksin? kysyi hän hämmästyneenä. Missä Leino on?
— Hän läksi jo.
— Mutta tehän menitte yhdessä kävelemään. Minä odotin teitä ulkokartanolla, jonne lupasitte tulla minua vastaan!
Ja Nils, jota Saimin lyhyt vastaus ihmetytti, sanoi uudelleen:
— Minkä tähden hän läksi? Sitä minä tahtoisin tietää… Eihän sitä tuolla tavoin vain lähde ystäviensä luota, joiden vieraana on joka päivä.
Ja istuutuen Saimin viereen penkille hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin, sillä hän tiesi, etteivät Saimin silmät osanneet valehdella. Mutta Saimi käänsi katseensa toisaalle. Silloin epäilys iski Nilsin mieleen kuin salama. Hän muisti äitinsä järkevät neuvot sekä muutamien ystäviensä hienot viittaukset, ja hän huomasi, miten kiihtyneeltä Saimi näytti. Hänelle selvisi äkkiä, että Leino oli kiehtonut hänen vaimonsa sydämen. Mutta olihan hän myöskin ollut hullu voidessaan näin kauan olla sokea. Hän kumartui Saimin puoleen ja kysyi vihasta värisevällä äänellä:
— Sano minulle totuus, Saimi. Mitä on tapahtunut?
Saimi vetäisi suuttuneena kätensä irti:
— Sinä teet minulle pahaa, Nils, sanoi hän uhmaavasti. Sinä puhuttelet minua tavalla, joka ihmetyttää minua…
Nähdessään Saimin suuttuvan sanoi Nils alistuen:
— Suo anteeksi Saimi, ei se ollut tarkoitukseni… Leino on sinun lapsuudenystäväsi, ja minusta on aivan luonnollista, että hän käy näin usein meillä… Minulla itsellänikin on huvia hänen seurastaan… Minä kunnioitan häntä ja toivoakseni hän ansaitsee sen täydesti. Mutta minä en siedä sitä, että sinun maineeseesi tulee vähinkään tahra. Ja teidän tuttavallisuutenne on viime aikoina mennyt luvallisten rajojen yli. Te olette alituisesti yhdessä, te haette yksinäisyyttä… Teidän välillänne on olemassa ikäänkuin joku salaliitto… Ja nyt minä tapasin sinut aivan poissa suunniltasi täällä yksin, ja Leino on lähtenyt pois sanomatta edes hyvästi… Myönnähän toki, Saimi, että se tuntuu hiukan oudolta ja että panet kärsivällisyyteni koetukselle!
— Aarno oli huononvointinen. Lähtiessään hän pyysi minun viemään sinulle hänen terveisensä perille… Hän tulee tänne ylihuomenna, niinkuin tavallisestikin… Siinä kaikki!
Nils kuunteli puoleksi voitettuna:
— Onko siinä todellakin kaikki? Eikö sinun tarvitse syyttää itseäsi mistään, eikä häntä liioin? Sano totuus minulle, Saimi… Katso minuun! pyysi hän.
— Siinä kaikki, vastasi Saimi hyvin hiljaa, häveten valhetta, sillä Leinon suudelma poltti yhä hänen kättään, eikä hän uskaltanut katsoa miestään suoraan silmiin.
— Hyvä, minä uskon sinua, Saimi; ja Nils nousi mennäkseen. Olavi odottaa kärsimättömästi meitä. Hän tulee tännepäin yhdessä äidin kanssa. Tule, mennään heitä vastaan.
Sanaakaan sanomatta Saimi nousi ja seurasi miestään.