IX
Tämän tapauksen jälkeisenä päivänä Nils piti silmällä vaimoaan, joka näytti hermostuneelta ja kiihkeältä. Milloin hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin salaista onnea, milloin hän näytti olevan syvän liikutuksen vallassa, ja väliin hänen silmänsä olivat kyynelissä. Koska ei mikään tapahtuma heidän jokapäiväisessä elämässään voinut selittää tätä mielentilaa, niin vahvisti se vain Nilsin epäilyksiä; molempien ystävysten välillä oli tapahtunut selvitys… ja Nils odotti kärsimättömästi Leinon tuloa.
Nils oli päättänyt, että hänen piti, keinolla millä hyvänsä, päästä selville siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta kun Leino saapui yhtä levollisena kuin aina ennenkin, niin Nils tervehti häntä kohteliaasti. Aamiaisten aikana Nils oli kuitenkin kovin kiusaantunut. Mieliala oli painostava, ja äänettöminä jokainen näytti ajattelevan vain omia asioitaan sekä koettavan ottaa selkoa toisten ajatuksista.
Saavuttaakseen suurempaa varmuutta Nils joi ahkeraan punaviiniä, joka helposti nousi hänelle päähän. Hän tuli ärtyisäksi ja etsi riitaa Leinon kanssa. Hän puhutteli häntä niin ivallisella äänellä, että tällä oli täysi työ hillitä itseään, jotta hän ei vastaisi hänelle samalla tavalla. Mutta Saimin tähden, joka kauhistuneena ja hirveän tuskan vallassa kuunteli Nilsin loukkaavia sanoja, Leino koetti välttää ilmiriitaa. Hän käsitti, että Nils tahtoi loukata häntä ja alentaa häntä Saimin edessä.
Rauhoittaakseen Nilsiä sanoi Leino aivan äkkiä, kun puhe kääntyi elokuuhun, jonka ensimäinen päivä jo oli käsissä:
— Minä olen aikonut viettää loput loma-ajastani Norjassa. Matkustan
Ruotsiin ja Norjaan Döbeln-laivalla ylihuomenna.
Tämä uutinen iski kuin pommi maahan. Ensiksi ei kukaan sanonut sanaakaan eikä liikahtanut. Ei kuulunut muuta kuin kahvelien kilinää. Vihdoin Nils, katsoen tarkasti Leinoon, sanoi:
— Ah! Onko matkustusikävä herännyt teissä jälleen! Sen minä voin hyvin ymmärtää! Te olette nuori ja vapaa ja maailma viekoittelee puoleensa…
— Minä kaipaan rauhaa ja lepoa. Lähden jonnekin vuoristoon, jossa saan olla yksin keskellä suurenmoista luontoa, voidakseni levätä hiukan ennen yliopiston alkua.
Leino oli hyvin kalpea lausuessaan nuo sanat, sillä Nilsin tarkkaavainen katse suututti häntä ja samalla hän pelkäsi, minkähän vaikutuksen hänen äkillinen päätöksensä voisi tehdä Saimiin. Saimi oli kuolonkalpea, veri näytti kokonaan kadonneen hänen suonistaan; melkein tunnottomana hän tuijotti itsepintaisesti lautaseensa.
— Se on siis katumusretki, jatkoi Nils ilkkuen… Minkä synnin te olette tehnyt?
— Se on minun salaisuuteni, vastasi Leino niin ylpeästi, ettei Nils uskaltanut jatkaa.
Onneksi aamiainen oli lopussa. Kaikki kolme astuivat Saimin huoneeseen juomaan kahvia, jota Saimi vapisevin sormin kaatoi kuppeihin…
Huoneessa uutimet olivat lasketut alas ja hillitty valo viihdytti Nilsin hermoja… Häntä hävetti hiukan, että hän oli laiminlyönyt isännän velvollisuudet ja juotuaan äänettömänä kahvinsa, Leinon ja Saimin keskustellessa ikkunan ääressä jostakin vastailmestyneestä kirjasta, hän nousi:
— Minun täytyy mennä, sillä kaksi alustalaisistani odottaa minua. Toivottavasti te ette lähde ennen iltaa? Tahtoisin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Ääni kuulosti nyt kohteliaalta.
— Ei, minun täytyy heti paikalla lähteä; minulla on paljon asioita suoritettavana ennen matkaani. Olen tilannut automobiilin maantielle. Mutta tulen vielä jättämään teille hyvästit huoneeseenne.
Heti kun ovi oli Nilsin jälkeen sulkeutunut ja hänen askeltensa ääni oli vaiennut, nousi Leino päättävästi ylös ja astuessaan Saimin luo hän sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Saimi, minun on mahdoton enää vaieta: minun täytyy se sanoa teille… minä rakastan teitä!
Saimi sätkähti ja sai vaivoin sanotuksi:
— Minä tiedän sen… toissapäivästä alkaen… Ja minä, minä rakastan myös teitä…
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Leino huudahti riemusta, lankesi polvilleen Saimin eteen, ja irroittaen hellästi hänen pienet kätensä hän suuteli niitä kiihkeästi.
— Oi! minä rakastan teitä, Saimi, mutisi hän; minä olen aina teitä rakastanut mielikuvituksessani, unelmissani… Teidän kuvanne on elänyt mielessäni aina, se on johtanut minua kaikkialle… Nosta silmäsi minuun, Saimi, oma armaani!
Liikutettuna sydänjuuriaan myöten Saimi kuunteli tätä tenhovaa ääntä, joka avasi hänelle odottamattoman onnen portit… Mutta äkkiä hirveä tuska sai hänet valtoihinsa ja ajattelematta sen enempää, vain rakkautensa johtamana, hän sanoi:
— Te ette saa lähteä, Aarno. Minä en voi jäädä yksin, en elää ilman teitä…
Nousten pystyyn ja katsoen Saimia silmiin, ikäänkuin mitatakseen hänen tunteensa syvyyttä, sanoi Leino juhlallisesti:
— Se riippuu teistä, Saimi… Jos minä jään, niin onko teillä voimaa luopua kokonaan entisyydestänne, jättää miehenne, kotinne ja seurata minua vaimonani. Minä en voi tyytyä vähempään.
Mutta ennenkuin Saimilla oli aikaa vastata, avautui ovi selkosen selälleen ja Olavi kiiruhti äitinsä luokse:
— Äiti, äiti! Olavi tahtoo suudella sinua!
Mutta parin askeleen päässä Saimista hän pysähtyi hämmästyneenä, pienet käsivarret painuivat alas ja tuskallisin silmin hän katseli ensin äitiään, sitten Leinoa. Herkkätunteisen lapsen vaistolla hän tunsi, ettei hän ollut tervetullut, ja pieni loukkaantunut sydän suli suruun. Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja hän purskahti itkuun…
Nopeasti Saimi nousi pystyyn, otti lapsen syliinsä, ja hyväili hänen kyyneleisiä kasvojaan… Oi! lapsi kulta! Rakas pienokainen! … Hänellä oli suurin oikeus Saimin rakkauteen, hänen elämäänsä… Miten hän oli voinut hetkeksikään unohtaa hänet? Ja pitäen Olavia sylissään hän kääntyi epätoivoissaan Leinon puoleen, joka tuskallisin katsein oli seurannut tätä kohtausta:
— Antakaa anteeksi, että tuotan teille surua. Mutta minun velvollisuuteni on täällä.
— Ei, Saimi, teidän velvollisuutenne on seurata tunnettanne.
— Älkää viekoitelko minua. Minun täytyy unohtaa teidät. Lapseni pidättää minut täällä. Hyvästi, Aarno!
Ja Saimi läheni ovea.
— Ei, älkää seuratko minua, lisäsi hän, kun Leino astui askeleen häntä kohti. Hyvästi ainiaaksi!
Leino jäi yksin. Voimatta käsittää, että kaikki oli lopussa, kiinnitti hän katseensa oveen, joka sulki häneltä tien onneen…
Mutta Saimi rakasti häntä sittenkin. Eikö hän ollut tunnustuksellaan sekä viimeisellä pyynnöllään kaivanut syvän kuilun itsensä ja entisen elämänsä väliin? … Ei Saimi koskaan voisi tappaa rakkauttaan, jota hän tunsi häntä kohtaan, siitä hän oli varma, sillä sekä henkisesti että siveellisesti heidän kummankin olentonsa olivat siksi samanlaisia, että niiden täytyi sulautua yhteen ja tulla yhdeksi… Saimi palaisi hänen luokseen mietittyään tarkemmin asiaa, punnittuaan sitä puoleen että toiseen, ymmärrettyään oikean velvollisuutensa. Ja nyt kun hän oli varma Saimin tunteesta, kun hän oli tullut vakuutetuksi miehen kunniattomuudesta, ei mikään maailmassa voisi pakoittaa häntä luopumaan Saimista. Hän ei tahtonut kadottaa häntä. Hän yrittäisi vielä kerran vedota hänen rakkauteensa, ja Saimi saisi valita!
Pää pystyssä Leino kolkutti Nilsin huoneen ovelle.
— Sisään! vastasi Nilsin ääni hänen astuessaan kädet taskussa edes-takaisin suuren huoneen lattialla … Hän ei ollut yksin. Kaksi kasvoiltaan ryppyistä talonpoikaa nousi pystyyn ja jäi kunnioittavasti lakit kourassa seisomaan oven pieleen.
Leino aikoi vetäytyä pois, mutta Nils pidätti häntä:
— Ei, jääkää, niin tekin saatte kuulla noista ikuisista selkkauksista, venäläisten ilkitöistä…
Ja hän työnsi esille nojatuolin Leinoa varten.
— Aivan uskomattomia asioita tapahtuu meidän maassamme. Venäläiset luulevat voivansa tehdä täällä mitä tahansa. Suomalainen talonpoika ei heidän mielestään ole edes luontokappaleen arvoinen… Mutta mitenkä he, jotka omassa maassaan joka päivä leikittelevät ihmisten päillä, kunnioittaisivat voitettua maata.
Keskusteltuaan hetken aikaa läksivät talonpojat, ja silloin nousi myös Leino. Aika oli käsissä puhua heidän keskinäisistä asioistaan. Nils oli tyyni, ja Leino oli varma siitä, että kun viinin höyryt olivat haihtuneet, niin hän kuuntelisi myös levollisesti häntä.
— Olen jo sanonut jäähyväiset vaimollenne… Tahdotteko saattaa minua maantielle asti? Siten saisimme olla häiritsemättä.
— Mielelläni!
Ja kysymättä sen enempää otti Nils hattunsa.
Heidän astuessaan pihan poikki ja pitkin lehtikujaa, jossa oli väkeä, puhui Nils maanviljelysasioista. Mutta kun he saapuivat pienelle polulle, joka kulki niityn poikki ja johti suoraan maantielle, missä automobiili odotti, vaikeni hän…
Hetken aikaa molemmat miehet astuivat ääneti. Koneellisesti Nils iski kepillään puiden oksia ja kukkia tiepuolessa.
Ilman mitään valmistuksia tai koristeluja sanoi nyt Leino suoraan:
— Nils, minä tahdon, että te sen tietäisitte: minä rakastan Saimia.
— Sitä minä epäilinkin, vastasi Nils pysähtyen.
Käsi, joka piteli keppiä, vapisi vihasta. Hänen olisi tehnyt mielensä lyödä voimansa takaa tuota miestä, joka tunnusti noin suoraan hänelle rakastavansa hänen vaimoaan. Mutta hän hillitsi itseään; hän inhosi kiivautta. Olihan niitä toisiakin keinoja, millä rangaista ja kostaa… Ja käheällä äänellä hän sanoi:
— Entäs Saimi?
— Hänkin rakastaa minua, sen tiedän… Minä tunnustin sen Saimille tänään ensi kertaa… Kerron teille kaikki, sillä en tahdo, että voisitte syyttää minua alhaisuudesta… Olen rakastanut Saimia koko ikäni. Palattuani Suomeen ja kuultuani, että Saimi oli naimisissa teidän kanssanne, koetin kaikella tavalla voittaa tunnettani… Minä tahdoin käyttäytyä rehellisesti teitä kohtaan ja matkustaa pois, mutta sallimus ja teidän oma käytöksenne tänään oli määrännyt toisin. Saimi ei ole onnellinen, sen te kyllä tiedätte, ja siksi pyydän teitä suostumaan eroon, jos Saimi siihen vain taipuu.
— Todellakin, luuletteko, että on niin helppo vain luopua vaimostaan? pilkkaili Nils. Kuinka te voitte olla niin naiivi, että otaksutte minun ilman muuta vain luovuttavan teille vaimoni? huudahti hän vihoissaan. Tietäkää, että rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin, että olen nainut hänet rakkaudesta… Hän on minun ja minä aion pitää omani…
Leino kalpeni:
— Onko se teidän viimeinen sananne?
— On.
Molemmat miehet erosivat katsomattakaan toisiinsa, ojentamatta kättä…
Sillä välin kuin automobiili vinhalla vauhdilla kiiti Helsinkiä kohti, palasi Nils vihansa vallassa kartanoon…
Aluksi hän astui nopeasti hirveän kiihkon valtaamana mutisten itsekseen ja kiroillen miestä, jonka hän oli päästänyt kotiinsa, jotta tämä riistäisi häneltä hänen vaimonsa sydämen. Vähitellen hänen vihansa kuitenkin lauhtui, hänen askeleensa hidastuivat, kunnes hän töin-tuskin pääsi paikaltaan; ja hän heittäytyi kivelle istumaan pyyhkien kasvojansa nenäliinallaan…
Hän oli niin väsynyt, ikäänkuin hän olisi kulkenut peninkulmamääriä.
Mielikuvituksessaan hän näki Saimin ja Leinon edessään…
Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Tahtomattaankin hänen oma elämänsä kulki hänen sielunsa silmän ohi… Ja vaistomaisesti hänen täytyi tehdä vertauksia.
Rikas kuin hän oli, ei hänen ollut nuoruudessaan tarvinnut kieltäytyä mistään huvista eikä nautinnosta, ja kun hän vihdoin oli tutustunut Saimiin, oli hän nainut hänet, joka oli niin kaunis ja puhdas, niin vilpitön ja suora.
Oi! kuinka hyvin hän muistikaan Saimin kasvojen ilmeen, kun hän Saarilassa, iltaa ennen heidän häitään, oli näyttänyt hänelle pienen valtakuntansa ja hänen kysyessään häneltä: »Etkö tule kaipaamaan kotiasi?» oli vastannut: »En, siksi että lähden sinun kanssasi! Kaikki mitä maailmassa on kaunista ja suurta, Nils… se on sinussa!»
Oliko hän vastannut sitä kuvaa, jonka Saimi oli hänestä luonut?
— Saimi ei ole onnellinen! oli Leino tänään sanonut.
Oi! kyllä hän sen tiesi! Ja kuitenkin, ei mistään hinnasta maailmassa hän antaisi häntä miehelle, joka sellaisella rohkeudella oli väittänyt, ettei hän, Nils, ollut Saimin arvoinen.
Vihastaan huolimatta Leinon sanat tekivät Nilsiin syvän vaikutuksen, ne koskivat häneen kipeästi ja tunkivat hänen lävitseen. Hän tiesi auttamattomasti olevansa väkijuomien orja ja että tämä intohimo vieroitti Saimin hänestä; ajoittain hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, mutta hän ei voinut sittenkään voittaa tätä himoa, eikä edes tahtonutkaan sitä tehdä. Se tuotti hänelle sanomatonta nautintoa, se veti häntä voimakkaammin puoleensa kuin Saimin rakkaus. Kuinka usein hän olikaan luvannut hänelle olla koskematta väkijuomiin! Mutta yhtä usein hän oli pettänyt tuon lupauksensa.
Hetken aikaa Nils tunsi omantunnonvaivoja. Hänen mielensä aivan pehmeni ajatellessaan Saimia. Mutta hän karkoitti nopeasti jälleen nuo ajatukset. Hän ei tahtonut olla heikko, ja hänen vihansa Leinoa kohtaan nousi entistään voimakkaampana…
* * * * *
Olavin syödessä illallista puoli seitsemältä aviopuolisotkin, tapansa mukaan, saapuivat ruokasaliin, jolloin hetkistä myöhemmin heille tarjottiin päivällistä.
Kun Saimi tänä iltana tuli paikalle taluttaen Olavia kädestä, avasi Nils parasta aikaa juuri saapunutta postilaukkua, jonka avain oli hänen omassa huostassaan.
— Tässä on kirje sinulle. Postinkuljettaja on varmaan ottanut sen tiellä vastaan, koska se ei ollut laukussa.
Nils sanoi sen aivan kylmästi, katsomatta Saimiin ja ojentamatta hänelle kirjettä. Saimin täytyi siis astua askeleen lähemmäksi ottaaksensa sen itse.
Jo kaukaa hän tunsi Leinon käsialan. Mitä hän kirjoitti hänelle? Hän tekeytyi kuitenkin väliäpitämättömäksi, vaikka hänen sydämensä alkoikin hurjasti sykkiä. Hän huomasi Nilsin käytöksestä, että hän tiesi kaikki…
Saimi nosti Olavin pienelle tuolille ja pisti sitten kirjeen nopeasti taskuunsa.
Sanomalehtensä takaa Nils tarkasteli häntä. Hän tutki hänen alakuloisia ja surullisia kasvojaan. Hän seurasi jokaista hänen hermostunutta liikettään.
Saimin teki sanomattomasti mieli lukea kirjettään, mutta hän hillitsi halunsa, sillä Nilsin jäinen katse kahlehti häntä.
Mitä noiden molempien miesten välillä oli tapahtunut hänen samoillessaan metsässä epätoivoisen tunteensa valtaamana, koettaessaan turhaan voittaa mielenrauhaansa? … Oi! kuinka onneton hän oli! Jospa Nils sen tietäisi, niin hän säälisi häntä. Hän olisi tahtonut pyytää häntä herättämään hänessä jälleen henkiin entisen rakkautensa ja kunnioituksensa häntä kohtaan… Hän olisi tahtonut sanoa hänelle: »Pelasta minut! Varjele minua! Suojele minua tuolta rakkaudelta, joka kietoo minut pauloihinsa ja peloittaa minua!» Hän olisi ollut valmis tunnustamaan hänelle sydämen heikkoutensa, sielunsa epäilykset, hän olisi tahtonut pyytää häntä auttamaan itseään tässä taistelussa…
Ei! tiesihän hän sen: ei Nils häntä kuitenkaan ymmärtäisi… Nils oli hänelle vieras, jonka kanssa hän oli kulkenut vain kappaleen matkaa… sillä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, että sitä kestäisi koko elämän ajan…
Oi! miten kirje polttaa hänen taskussaan! Mutta hän ei uskalla kajota siihen. Hymyillen hän kumartuu lapsen puoleen. Ja kehoittaessaan pienokaista syömään pakoittautuu hän tarkkaavaisesti seuraamaan lapsen ajatuksia, joka tuntee olevansa nyt täysin turvassa, kun »Leino-setä» on jälleen poissa. Vaistomaisesti hänen pieni kadehtiva sydämensä oli käsittänyt, että hänellä Leinossa oli kilpailija, että tämä tahtoi riistää häneltä äidin, joka tähän asti oli yksin ollut hänen omansa…
Äkkiä kuuluu pihalta koiran ulvontaa. Olavi, joka oli tavattoman tunteellinen, nostaa päänsä, kuuntelee tarkkaavasti ulvontaa, katsoo vuoroon isään, vuoroon äitiin. Sitten kääntää hän aivan kalpeana suuret haikeat silmänsä äitiin ja sanoo säälivällä äänellä:
— Vau-vau raukka! Hänellä ei ole isää eikä äitiä; siksi hän itkee! Eikö totta, äiti?…
Ja hän kietoo pienet käsivartensa Saimin kaulaan ja suutelee häntä hellästi…
Nils katselee heitä sanomalehtensä takaa. Hetkeksi äidin vaaleat hiukset sekaantuvat lapsen kultakutrien joukkoon… Ei kuulu muuta kuin sadepisarien tipahtelua, sillä paahtavan päivän päätteeksi on alkanut sataa…
Kuullessaan nuo lapsen viattomat sanat — sillä lapsillehan vanhemmat ovat kaikki kaikessa — Saimi tunsi pistoksen sydämessään… Oi! miten hänellä koskaan olisi rohkeutta tuottaa surua ja tuskaa tälle hennolle lapsensielulle! Ja voimatta enää sietää Nilsin halveksivaa äänettömyyttä, hän nousi pystyyn. Hän lähestyi häntä lapsen kanssa ja sanoi:
— Sano hyvää yötä isälle, kultaseni!
Nils heitti sanomalehtensä pois, nosti hetkeksi lapsen polvilleen, suuteli häntä ja ojensi hänet äidille katsomattakaan tähän. Aivan väliäpitämättömästi hän syventyi jälleen lukemiseensa. Ovelta, kun poika heitti vielä suukkosen isälle, sanoi Saimi väsyneellä äänellä:
— Minä en jaksa syödä päivällistä… Älä huoli odottaa minua. Minä vien
Olavin nukkumaan. Hyvää yötä, Nils!
— Hyvää yötä, vastasi hän kuivasti.
Tultuaan yläkerrokseen, Olavin huoneeseen, lähetti Saimi hoitajan pois, ja riisui itse lapsen yltä ja peitti hänet vuoteeseen… Tuskin lapsen pää oli painunut tyynylle, niin silmäluomet sulkeutuivat ja hän nukahti mielihyvästä värähdellen.
Hänen viimeinen tunteensa oli äidin hellä suudelma…
Kun Saimi huomasi, että lapsi hengitti tasaisesti, otti hän taskustaan Leinon kirjeen… Istuen nojatuolissa lapsen vuoteen ääressä hän puristi hetken aikaa kädessään tätä pientä kirjeenkuorta, joka sisälsi hänen elämänsä lopullisen ratkaisun… Hän vapisi pelosta, hänen poskensa hohtivat ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti hänen riistäessään kuoren auki ja nopeasti silmäillessään seuraavia rivejä:
»Saimi! antakaa minun tavata teitä vielä, kirjoitti hän. Minun täytyy vielä puhua kanssanne… Te itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta… Minä lupaan totella teitä, maksakoon se mitä hyvänsä. Sillä minä rakastan teitä ylitse kaikkea muuta… Ilmoittakaa hotelliini aamupostissa, missä voin tavata teitä. Aarno.»
Siinä kakki! Se oli lyhyttä ja selvää, miehekästä ja arvokasta. Käsiala näytti vain hermostuneelta ja tuska väreili joka rivin välissä… »Te itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta…»luki Saimi uudelleen. Oi! hän tunsi hänet: hän ei osannut tinkiä!
Olisiko hänellä voimaa hyljätä tätä uskollista rakkautta? Voisiko hän todellakin ikiajoiksi kieltäytyä tästä rakkaudesta, joka niin kiihkeästi veti häntä puoleensa, voisiko hän tappaa oman tunteensa, joka täytti koko hänen olentonsa? Ei! tuhat kertaa ei! Hän tiesi, ettei hänen tahtonsa merkinnyt mitään, kun oli kysymyksessä riistää elämältä koko sen arvo ja kauneus… Hän ei ollut enää mikään nuori tyttö, joka tavoitteli ihmettä. Hän on rakkaudestaan itsetietoinen nainen. Hän tietää, mikä hinta siitä on maksettava. Ero olisi samaa kuin tuhota kaksi sielua, tuomita ne köyhään ja kurjaan elämään. Yhdessä he voisivat muodostaa suuren sopusoinnun, omistaa kaikki onnen ja täydellisyyden lähteet.
»Entäs lapsesi?» kuuli Saimi järkensä tiedustelevan. Miten voit kasvattaa hänestä oikeutta ja totuutta harrastavan ihmisen, jollei häntä ohjaa kaikesta moitteesta vapaa äiti? … Mutta elämä Nilsin rinnalla, jos hän sydämessään samalla yhä rakastaisi toista, olisi vain valhetta, lakkaamatonta nöyryytystä, joka saattaisi hänet häpeästä punastumaan… Voisiko hän todellakin pysyä toisen vaimona, vaikka hänen sydämessään asustaisi toinen? … Kun Olavi kasvaisi suureksi ja voisi arvostella asiaa, niin hän myöntäisi hänen olevan oikeassa, tuumi Saimi vihdoin onnellisesti hymyillen.
Entäs hänen miehensä? Nils? Hänen onnestaan ei Saimi ollut edesvastuussa. Nils ei rakasta lainkaan sitä, mikä hänessä on parasta — ei jumalallista kipinää hänessä, vaan ainoastaan naista. Ja tämä rakkaus alentaa häntä. Helposti Nils voisi perustaa itselleen uuden kodin ja saada toisia lapsia, sellaisia, jotka olisivat enemmän hänen itsensä kaltaisia… sillä Olavista ei koskaan voisi tulla todellista af Ekiä. Saimi ja hänen lapsensa olivat vain eksyneet vieraaseen maailmaan, joka kohteli heitä kylmästi ja kovasti. Ja rakkaus, joka oli hänelle varattu, saisi varmaan hänen sydämensä jälleen lämpiämään ja jalostaisi hänen sieluaan.
Eikö sellaisen rakkauden vuoksi ollut pakko uhrata kaikki? Aviopuolison ja lapsen oikeuden yläpuolella kävi yksilön oikeus.
Täten, katse tyhjään ilmaan suuntautuneena, Saimi punnitsi niitä seurauksia, joita ero Nilsistä toisi mukanaan. Sillä hän oli lujasti päättänyt ottaa tuon askeleen…
Ja kaiken aikaa mietteihinsä ja ajatuksiinsa vaipuneena hän kuuli korvissaan kajahtavan taivaallisen musiikin, rakkauden suuren symfoniian…
* * * * *
Tuntikausia Saimi viipyi nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Kerran vielä hän kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä hellästi. Sitten hän hiipi varpaillaan, jottei hän vain herättäisi pienokaista, omaan huoneeseensa kirjoittaakseen Leinolle pari sanaa vastaukseksi.
Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin. Lapsi nukkui yhä.
Tultuaan siitä aivan vakuutetuksi hän palasi huoneeseensa jättäen oven väliltä auki.
Keskellä huonetta seisoi Nils odottaen häntä.
Siinä ei seisonut enää väliäpitämätön ja kylmäverinen mies, vaan rakkauden ja mustasukkaisuuden raatelema aviopuoliso. Kärsimättömänä pitkästä odotuksesta, kasvot tuskanvääntäminä hän astui äkkiä puolihämärässä pelästyneen Saimin eteen ja puristaen häntä lujasti ranteista hän kysyi:
— Saitko kirjeen Leinolta? Mitä hän kirjoittaa sinulle?
Loukkaantuneena Nilsin käytöksestä, joka tavallisesti aina osoitti niin suurta kohteliaisuutta ja antoi hänelle täyden vapauden kaikessa, vastasi Saimi uhmaavasti:
— Kyllä, sain kirjeen Leinolta, mutta se on minun omaisuuttani.
— Minä tahdon tietää, mitä hän sinulle kirjoittaa.
Saimi ei vastannut mitään. Nils ravisteli Saimia painaen kasvonsa niin lähelle häntä, että tämä käänsi päänsä inholla poispäin… Nilsin hengitys haisi väkeviltä…
Kun Saimi ei sittenkään vastannut, vaan katseli häntä vain kopeasti, huulet lujasti yhteenpuristuneina, riisti Nils vihan vimmassaan hänet syliinsä ja peitti hänen kasvonsa hehkuvilla suudelmilla.
— Sinä olet minun vaimoni! sanoi hän vihoissaan kerta toisensa jälkeen.
Saimi työnsi hänet koko voimallaan luotansa. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalvakat, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli ja hänen huulensa vapisivat. Rinta kohoili aivankuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan… Ikäänkuin taisteluun vaatien Saimi mittaili häntä katseillaan. Äänettömyys vallitsi huoneessa, hirveä hiljaisuus hämärässä kesäisessä yössä. Ja lapsi nukkui viereisessä huoneessa…
Se liikahti vuoteessaan.
Nils horjahti, ikäänkuin hän olisi herännyt äkillisestä hulluudenpuuskasta ja rukoili Saimilta anteeksi … Häpeissään, aivan masentuneena hän peitti kasvonsa käsiinsä.
— Mene! sanoi Saimi vihdoin hilliten suuttumustaan. Huomenna, kun olet levollisempi, tahdon puhua kanssasi.
Ja Saimi palasi lapsen huoneeseen.
Hän polvistui pienokaisen vuoteen ääreen. Täällä oli se pyhäkkö, jonne myrskyt ja intohimot eivät päässeet tunkeutumaan.
Jos hän hetkenkin vielä oli epäröinyt eroa, niin tämä kohtaus riitti nyt hänelle viittaamaan tietä, jota hänen tuli kulkea.
Sade oli lakannut. Taivas tuikki ihmeellisen kirkkaana.
Saimi astui ulos balkongille, josta meri näkyi koko avaruudessaan… Katsellessaan tuota ääretöntä ulappaa hänen mielensä rauhoittui ja kiihko asettui. Hän ikäänkuin tunsi kylpevänsä tämän sopusointuisen luonnon puhtaassa ilmassa, joka ymmärsi häntä siksi, että se oli lähtenyt samasta jumalallisesta lähteestä kuin hänen oma sielunsakin.
Kevyt yöllinen tuulahdus leikitteli koivujen latvoissa, jotka ylettyivät aina balkongin kaidepuuhun asti. Ja Saimista tuntui ikäänkuin ne olisivat hyräilleet hänelle ikuista lohdutuksen ja rauhan säveltä…