X

Palattuaan Helsinkiin odotti Leino Saimin vastausta kuumeisella kiihkolla.

Hän laski, ettei kirje voinut saapua ennen kuin kaikkein varhainten seuraavana aamuna puolipäivän aikana. Ilta, koko pitkä ilta oli hänellä vielä edessään.

Ikävässä hotellihuoneessaan, jossa matkakapineet olivat hajallaan, hän istuu mietteihinsä vaipuneena ja sanoo vihoissaan: »Kuinka voimaton ihminen sentään on kohtalonsa käsissä!»

Hänen elämänsä draama kulkee ratkaisuaan kohti — aivan umpimähkään. Matkustaako hän pois vai eikö? Vuoroin hänen ilonsa kuohahtaa korkealle: Saimi ei voi uhrautua… Vuoroin taas epätoivo saa hänet tuskasta vapisemaan.

»Onko mahdollista, kysyy hän ihmeissään itseltään, että rakkaus voi siihen määrään kahlehtia ihmisen sydäntä ja sielua? Tulevaisuuteni, aikeeni, koko elämäni uhraisin mielelläni rakkauteni puolesta.»

Hän alkoi tutkia itseään ja elämäänsä. Hänen vikansa ja heikkoutensa nostattivat punan hänen poskipäihinsä… Oi! hän olisi tahtonut olla arvokas Saimin edessä!

Ilta tuntuu loppumattoman pitkältä… Musiikki Kappelissa soittaa suomalaisia ja ruotsalaisia kansanlauluja. Se kuuluu tänne saakka. Selittämätön alakuloisuus valtaa hänen mielensä…

Yö lähenee, kuutamon kirkastama elokuunyö… Hän ei voi nukkua, ja istuen ikkunan ääressä hän katselee Döbeln-laivan mustaa varjokuvaa, joka huomenna ehkä on kuljettava hänet tuntematonta maailmaa kohti. Ja hänen ajatuksensa liitävät Saimin luo, joka epäilemättä tänä hetkenä uneksii hänestä…

Vihdoin aamupuoleen hän vaipuu syvään uneen.

Seuraavana aamuna, Leinon aikoessa lähteä ulos, tuodaan hänelle Saimin kirje, jota hän niin kiihkeästi oli odottanut. Hän ottaa sen vapisevin käsin vastaan ja alkaa lukea…

»Ystäväni, odotan teitä tänä iltana kello seitsemältä lempipaikallani, kuusimajassa. Tulkaa laivalla, nouskaa maihin naapurilaiturillamme ja kulkekaa polkua pitkin… Minä tulen teitä vastaan…

Teidän Saiminne.»

Ilosta loistavin kasvoin Leino kiiruhtaa ulos.

* * * * *

Jo paljoa ennen määrä-aikaa Leino odotti Saimia karheatekoisella penkillä mäntymetsässä, missä he olivat viettäneet niin monta mieluista ja suloista hetkeä yhdessä… Ei ainoakaan lehti liikkunut… ei vähintäkään melua kuulunut… Metsä oli täynnä pihkan hajua.

Useamman kerran Leino nousi kärsimättömästi pystyyn luullessaan näkevänsä vaalean puvun häämöittävän monessa mutkassa kiemurtelevan polun päässä! … Mutta se olikin vain auringon säde, joka kisaili korkeitten mäntyjen lomissa. Vihdoin hän oli kuulevinaan keveitä askelia, jotka lähestyivät yhä lähemmäksi, sekä oksien kahinaa. Hän hypähti pystyyn ja kuunteli…

Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena!
Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.

— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!

Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä… Onnesta aivan hurmaantuneena hän suuteli häntä… Hän on minun, yksin minun… Ei kukaan voi häntä minulta riistää…

Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi:

— Minä olen sinun aina ja ikuisesti.

Tänä hetkenä ei Saimi ajatellut miestään eikä lastaan. Koko maailmassa ei hänelle merkinnyt mitään mikään muu kuin hänen rakkautensa…

Irtaantuen hiukan Leinon syleilystä katseli Saimi häntä silmästä silmään, nojaten käsillään hänen olkapäihinsä.

— Aarno! sanoi hän hellästi ja väräjävällä äänellä, minä olen valinnut sinun rakkautesi. Olen valmis luopumaan kaikesta voidakseni seurata sinua ja tehdä sinut onnelliseksi…

Onni kirkasti ja syvensi hänen silmiään. Hilpeänä, tyynenä hän oli nyt toinen kuin muinoin rakastaessaan Nilsiä.

— Mitä minun tulee tehdä ansaitakseni tällaista onnea? huudahti Leino hämmästyen Saimin henkevää kauneutta.

— Rakastaa minua, ystäväni, niinkuin minä tahdon olla rakastettu: naisena ja kuningattarena samalla kertaa.

Leino syleili häntä hurjasti.

— Saimi, sinun ei tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, jonka teet nyt minun tähteni… Sinun puolestasi minä tahdon ponnistaa kaikki voimani. Sinä saat vielä kerran ylpeillä minusta… Sinä olet kiihoittava minua eteenpäin ja auttava minua…

Käsi kädessä he kulkivat yhä syvemmälle metsään, astuivat niemen poikki ja saapuivat meren rantaan. Siellä he istuutuivat puun rungolle, jonka myrsky oli kaatanut.

Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina… Meren väreilevällä pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien… Äänettömyys oli niin syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa kokoon, alkoi laulaa.

Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.

Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa.
Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan.
Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime
ruskotukseen.

Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen. Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.

Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he sanoivat toisilleen jäähyväiset…

Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu viserteli valittaen puolisollensa… Ja kuun valossa kohosi salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.

Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet takaisin kaupunkiin.