XII
Saimi oli sulkenut ovensa kaikilta, hän ei päästänyt luokseen edes
Olavia, joka itki katkerasti äitiään.
Leino-sedän viimeisen käynnin jälkeen oli koti lapsen mielestä aivan muuttunut. Isä ei huolinut ruveta enää piilosille hänen kanssaan. Äitikulta, joka siihen saakka aina oli vain hymyillyt hänelle, ei näyttänyt enää välittävän hänestä yhtä paljon kuin ennen. Leino-setä ei tuonut hänelle enää leikkikaluja, ja pienokainen sai tyytyä vain hoitajansa seuraan. Epäselvästi Olavi tunsi tämän muutoksen, ja hänen pienissä aivoissaan heräsi selittämätön vastenmielisyys setää kohtaan, joka oli syypäänä tähän muutokseen. Olavi oli perinyt isänsä mustasukkaisen ja epäluuloisen luonteen, ja itsepäisyydellä, jonka hän taas oli saanut äidiltään, hän antautui tähän tunteeseensa.
Aavistamatta mitä lapsen mielessä liikkui Saimi heittäytyi epätoivonsa valtaan ja astui levottomana huoneessaan edes-takaisin. Hänen kärsimystä ilmaisevilla kasvoillaan näkyi valvotun yön jäljet.
Hänen mielestään hän oli saanut kärsiä vääryyttä elämässään. Miten oli mahdollista, ettei Nils ymmärtänyt häntä? Olihan hänen pyyntönsä niin luonnollinen! Rakkaudenhan yksin tuli olla avioliiton perustana… Niinpian kuin sitä ei ollut enää olemassa, kun rakkaus oli kohdistunut toiseen, niinkuin hänen laitansa oli, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin ero?
Oi! kuinka julma maailma olikaan, kun se ei tahtonut käsittää niin luonnollista totuutta!
— Mikä minusta tulee? toisti hän yhä uudestaan. Jospa hän edes voisi tavata Leinoa, neuvotella hänen kanssaan, niin hänen olisi ollut paljoa helpompi olla. Mutta hän tapaisi hänet vasta iltapuolella. Kuinka hirveät nämä jäljellä olevat tunnit!
Ja tahtomattaankin hän vertasi mielessään toisiinsa näitä molempia miehiä, yhtä paljon liioitellen toisen avuja kuin toisen vikoja. Moraalisesti ja siveellisesti oli Nils hänelle nyt vastenmielinen. Hän inhosi häntä, melkeinpä vihasi. Miten hän oli voinut häntä rakastaa? Miten elää kaikki nämät vuodet hänen rinnallaan?
Äkkiä Saimin huomaamatta hänen anoppinsa ilmestyi huoneen ovelle, joka ei ollut lukittu. Kuullessaan askelten äänen Saimi kääntyi taakseen ja tervehti arkailematonta sisääntulijaa vihamielisellä ja hämmästyneellä katseella.
— Tekö! huudahti hän.
Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?
Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:
— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?
Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä vähimmällekin hellyyden osoitukselle.
— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan jutelkaamme levollisesti… Nils parkani toivoo, että hänen vanha äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi… Minun poikani on nyt kysymyksessä… Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?
— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!
Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.
— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan yksinomaan vain itseäsi… Sinä olet edesvastuussa kahden olennon onnesta: miehesi ja lapsesi.
— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa, vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee… Enhän minä kuulu teihin… En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on totta… Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora teitä kohtaan… Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä. Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä, hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan… Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle… Olin aivan yksin… hirvittävän yksin… henkisesti aivan yksin… Entäs te! te kohtelitte minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä, minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja osanottoa…
Saimin ääni katkesi.
— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää…
— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä minua… Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte, mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni… ja sitä minä en voi tehdä Nilsin suhteen… Sillä tiedättehän te, että teidän poikanne juo…
Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa sanatulvaa.
— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta…
— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin vain alullaan, ei ole parannettavissa… Oi! toivoinhan minäkin sitä alussa… Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa meidän lapseemme… Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!
— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.
— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä … Mutta Leino on aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne. Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.
— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa laiminlyömällä velvollisuutensa.
— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta? Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta? Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni, jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin? Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!
— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet, uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja… Mutta ei ole kysymys vain pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?
— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin hänen isänsäkin?
— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?
— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka
Olaville… Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin…
Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.
— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek kohoten pystyyn.
— Aivan horjumaton, äiti… Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni vapauteni ja säilyttääkseni lapseni…
— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa… Minä en voi vastata hänen päätöksestään … Joka tapauksessa voin vakuuttaa sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni, surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa. Hyvästi, Saimi!
Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen jäljissään sulkeutui…
* * * * *
— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan rakkautensa vallassa… Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa, rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!
Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:
— Minä en voi, äiti… vastusti Nils pettyneenä.
— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä avioliitosta koituisi sinulle onnea… Kaikki eroittaa teidät toisistaan… Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat yksilöllisyydelle suurimman vallan… Me kuulumme perintämuistojen aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä… Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää skandaalia!
Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af
Ek:
— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen, minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä…
— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.
— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.
— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi vastaan?…
— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi tulisi taas ehjäksi.
— Äiti, minä en voi luopua hänestä…
— Ajattele seurauksia! Pelkäänpä, että turhaan toivot voivasi vielä voittaa Saimin rakkauden… Mutta sinä et tunne häntä. Ei mikään maailman voima voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Mitä Olaviin tulee, niin et missään tapauksessa kadota häntä kokonaan. Hänen äitinsä on pakko myöntyä siihen, että hän saa oleskella muutamia kuukausia vuodessa isänsäkin luona… Se on surkeaa elämää sinulle ja lapselle; mutta ei ole valinnan varaa… Nyt minä lähden kaupunkiin! Parasta antaa Saimin olla yksin…
Rouva af Ek suuteli poikaansa.
Ja Nils, surunsa murtamana, antoi hänen lähteä.
Masentuneena ja alakuloisena Saimi läksi rankkasateessa iltapuolen laivassa kaupunkiin. Hän ei ollut tavannut Nilsiä eilisen keskustelun jälkeen ja heti rouva af Ekin lähdettyä Nils oli lähettänyt palvelijan ilmoittamaan hänelle, että hän oli lähtenyt metsästämään koko päiväksi. Saimi näkikin hänen menevän metsään pyssy olkapäällään ja koira kintereillään… Hän oli kiitollinen Nilsille siitä, että hän siten esti kiusallista kohtausta. Saiminkin oli nyt paljoa helpompi lähteä kaupunkiin, kun hänen ei tarvinnut antaa mitään selityksiä matkansa johdosta.
Pikku Olavi vain pyysi kiihkeästi häntä jäämään kotiin ja leikkimään hänen kanssansa.
— Toisen kerran, kultaseni! vastasi Saimi hajamielisesti lapselle, joka silmät kyynelissä heilutti nenäliinaansa huoneensa ikkunasta, kun äiti, astuessaan pihan poikki, heitti hänelle lentomuiskun!
Leino odotti kärsimättömästi Saimia ystävänsä, varatuomari Koskisen luona; hän pelästyi pahasti, nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä.
— Ei se merkitse mitään, vakuutti Saimi hymyillen. Pari hyvää sanaa ja sinun läsnäolosi antaa minulle jälleen rohkeutta.
Ja tosiaankin, rakkauden ihmeellinen tenhovoima saikin Saimin pian elpymään… Mutta minuutit olivat kalliita. Oli keskusteltava monista vakavista kysymyksistä, tehtävä suunnitelmia ja päätöksiä ennen Leinon matkaa, joka oli määrätty seuraavaksi aamuksi.
— Sinun täytyy lähteä, kehoitti Saimi, kun Leino toi esiin epäilyksensä. Nilsin mustasukkaisuus ja viha laimenevat varmaan suuressa määrin, jos olet poissa… Kyllä minä hänet tunnen. Hän on pohjaltaan hyvä ja minun suruni saa hänen mielensä pehmenemään. Sitten minä yritän puhua vielä uudestaan hänen kanssaan saadakseni hänet suostumaan.
— Kuinka minä voisin jättää sinut yksin, rohkea Saimini? sanoi Leino.
— Se on välttämätöntä… Ja vielä toinen syy: jos jäät tänne, niin et voisi käydä minua tervehtimässä. Missä sinä arvelet, että me tapaisimme toisemme? Vain sattumaltako, ystävienkö luona? Ei, armaani, Saimi af Ek ei voi sitä tehdä. Ihmiset, jotka ovat niin kärkkäät juoruille, sanoisivat heti, että olet rakastajani… Minä puolestani en siitä välittäisi: minulla on hyvä omatunto, mutta minun täytyy ajatella sitä nimeä, jota kannan ja jota kerran poikani on kantava… Näethän kuinka paljon vaikeuksia kohoaa eteemme, jos jäät tänne!
Ja vastenmielisesti Leinon täytyi myöntää Saimin väitteet tosiksi.
Päätettiin koettaa saada Nils taipumaan molemminpuolisesta suostumuksesta tehtyyn avioeroon.
Molemminpuolisesta suostumuksesta tehty avioero, sanoi varatuomari Koskinen vakavalla äänellä Leinon kysyessä hänen mieltään, on se tapa, jota kaikkein useimmin käytetään. Varsinkin jos herra af Ek vapaaehtoisesti luovuttaa lapsen äidille. Aviopuolisoiden ei tarvitse muuta kuin kumpaisenkin erikseen lähettää avioerohakemuksensa oikeuteen: toisen asianomaisen on silloin lähdettävä määräajaksi ulkomaille… Tässä tapauksessa, te, hyvä rouva, sen teette, koska te haluatte lähteä pois kartanostanne heti, kun saatte miehenne suostumuksen eroon. Herra af Ek panee silloin kuuluutuksen virallisiin lehtiin vaatien teitä palaamaan kotiinne. Jos te ette seuraa tätä käskyä ja molemmat yhä edelleen pysytte avioerovaatimuksessanne, niin oikeus julistaa sen viipymättä… Niinkuin näette, käy se varsin helposti… Se on ystävällinen eroaminen, ei paljoa kummempi, kuin jos kaksi ystävystä, jotka eivät enää tule keskenään toimeen, sanoisivat sovinnossa toisilleen hyvästit.
— Mutta jollei mieheni suostu antamaan minulle lasta? kysyi Saimi pelokkaasti.
— Silloin tuomioistuin ratkaisee asian.
— Mutta sehän on hirveää, jos minulta riistetään lapseni!
— Voihan se tapahtua… Ei sitä voi koskaan tietää. Siksi on parempi olla kärsivällinen ja koettaa taivuttaa herra af Ekin mieltä, jotta hän luopuu lapsesta sekä teidän omaisuudestanne.
— Mutta Saimi, minä en tahdo jättää sinua vihollistesi käsiin.
— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen… Rouva af Ek on aivan oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.
Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten viimeiset hetket ennen eroa.
Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä, koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.
Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.
Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät, vajosivat joka askeleella saveen.
Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta, oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta, kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän käsitti sen täydellisesti.
Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:
— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti. Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! …
Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä töin-tuskin kuunteli häntä.
Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen yltään hän kysyi:
— Onko herra kotona?
— On, rouva. Herra odotti kauan rouvaa, mutta kun rouva ei ollut ilmoittanut kellekään, milloin rouva palaisi kotiin, kävi herra yksin pöytään… Mutta herra ei juuri koskenutkaan ruokaan.
— Hyvä! keskeytti Saimi häntä vakavana.
Saimi inhosi palvelijatarten juttuja, ja tämä näytti olevan utelias.
Varmaan hän tunsi ukkosta ilmassa.
— Nukkuuko Olavi? kysyi Saimi kääntyen lapsen huoneeseen päin…
Paksusta kotipuvustaan huolimatta häntä värisytti.
— Kyllä hän nukkuu, rouva.
— Hyvä. Laittakaa vuoteeni ja sanokaa herralle, että olen palannut kotiin, mutta että olen väsynyt ja panen maata. En tarvitse enää teidän apuanne. Hyvää yötä, Kaisa.
Saimi astui Olavin huoneeseen. Nähdessään Saimin Olavin vanha hoitaja nousi kunnioittavasti pystyyn.
— Olavi on itkenyt! huudahti Saimi kumartuen nukkuvan lapsen puoleen, joka piteli kädessään pientä lempihevostaan.
— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.
— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja suuteli poikaa hellästi.
Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen! Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili aivankuin tuskasta…
Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin hänen sydämessään? …
Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? … Hän miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä niin kauhistuttavilta… Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?
Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat…
Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.
Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.
Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat veden kanssa yhteen.
Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko… Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti…
Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti äkkiä hänen vieressään:
— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin käteen.
Saimi nosti hänet syliinsä:
— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? …
Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:
— Ei! Ei Olavi näe mitään…
Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.
— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? …
— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.
— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee… Tahtoisitko sinäkin matkustaa äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?
— Ja isä mukaan?
— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?
— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.
Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.
Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta, että hän kysyi vielä uudestaan:
— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle.
Rakastathan sinä häntä, Olavi?
— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.
Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:
— Ei Leino-setä!
Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle, tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu? Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää… Hän oletti, että Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen katkeruutensa siitä eneni.
Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta… Jäinen tuulahdus oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin iloinen ja vieraanvarainen.
Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia lauluja… Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät tunkeutuisi hänen luokseen.
Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli hänen omaa lihaansa ja vertansa…
Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:
— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää… Etkö sinä sitä ymmärrä? … Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa armeliaampi!
Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:
— Siksi, että sinä et rakasta minua!
Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.
— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä, Nils, olet suuri pelkuri… Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen rakkauteni eloon… Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä… Nyt sinä olet pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani: minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua…
— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.
— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja loukata Nilsiä.
Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa…
— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin tahtoani: sinulla on minusta hyötyä… Sinä tahdot pitää omaisuuteni… No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.
— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti
Nils loukkaantuneena…
— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan, voimatta enää vähääkään hillitä itseään.
— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!
Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet horjahtamaan.
— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi… Etkö tiedä, ettei rakkaus ole käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin, minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua, sen tiedän… Mutta minä annan sinulle vapautesi… Minä tukehdutan puolison ja isän tunteeni… En tahdo pidättää sinua sen kauemmin enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet voittavasi onnea.
Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:
— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti. Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti… En koskaan voi kokonaan kadota sinun elämästäsi… Minä elän sinussa… joka hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava sinulle kärsimystä… Ja se on minun kostoni.
Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.
Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus, joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan, jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa, lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille…
Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin karkoittaakseen julman näyn… Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.
— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.
— Kiitos, Nils!
Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.
Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa kanssa? … Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.
Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.
Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin ja alkoi valmistaa lähtöään…
Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.
Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut. Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla, rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.
»… Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten… meidän on erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme…»
Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.
Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa — vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.
Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.
Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä parkettilattioilla…
Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta… Kuinka hän rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen… Se oli istutettu sinne samana päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan… Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi… Entäs nuo La France-ruusut, joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten hänelle… Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota…
Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä kosketti salaa pianoa… Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? … Ja sittenkin sinä jätät meidät!»
Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen sydäntään vihloi.
Oli pakko jo lähteä.
Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut siihen koskeakaan.
Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui Nilsin työhuonetta kohti… Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen kanssaan! … Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä… Sitten hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki, toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.
Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään…
Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.
Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen, saisiko hän itse ajaa.
— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.
Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.
— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua… En voi lähteä, jollet anna minulle anteeksi.
— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils… Ja hän kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.
— Anna minulle kätesi, Nils!
Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.
— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei… En voi nähdä sitä… Näin on parempi, Saimi! …
Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa… Kaikki oli nyt lopussa… Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä…
Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin… Lyhyt käsky vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.
Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta maailmaa kohti.
Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun vaimonsa ja ainoan lapsensa.