XIII
Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!
Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan, kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa… Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.
Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät avioeron saamista…
Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi vapaus valita.
Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.
Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä. Joka hetki hän muisteli häntä… Saimin täytyi ohjata hänen pientä kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.
Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi! huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin kartanoon, Nilsin luo…
Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana, yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä, yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa valtaan.
Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka hetki! Se on minun kostoni…»
Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.
Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.
Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti vyölleen:
— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.
Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä välin oli vanhentunut ja muuttunut!
Mutta heti kun hän kuuli Leinon rakkautta hehkuvan äänen ja näki hänen hellät silmänsä, unohti hän kaikki kärsimyksensä. Ja jos hänen olisi pitänyt elää uudestaan tämä raskas ja vaikea vuosi, olisi hän epäröimättä aloittanut sen alusta, niin suuri oli hänen rakkautensa Leinoon!
Samana päivänä, kun hän palasi kotimaahan, lähetti hän Olavin neljäksi kuukaudeksi Viikin kartanoon. Sitten heidät vihittiin. Vihkimys toimitettiin pastorin kansliassa, aivan yksinkertaisesti. Saimilla oli yllään matkapuku, ja vielä samana iltana he matkustivat Saarilaan. Hiukset yksinkertaisesti kammattuina, kädessä ruusukimppu Saimi näytti aivan nuorelta tytöltä, joka oli matkalla unelmiensa luvattuun maahan.
Saarilassa he elivät uudestaan koko lapsuutensa ihanan elämän. Jokainen kivi, jokainen puu toivotti heidät tervetulleiksi.
He soutelivat tutulla järvellä, he kuuntelivat metsän salaperäistä huminaa ja katselivat illalla, unelmiinsa vaipuneina, keijukaisten tanssia pienellä lammen pinnalla, jota valkeat lummekukat peittivät.
Ja heidän rakkautensa kirkasti nämät muistot vielä entistäänkin ihanammiksi. Jokainen päivä kätki helmaansa uuden onnen ja Saimin rakkaus miestään kohtaan eneni enenemistään.
Lukukauden alussa oli heidän kuitenkin pakko palata Helsinkiin uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi kauniissa Kaivopuistossa. Leino oli vuokrannut suuren, merelle antavan huoneuston, jotta Saimi ei tuntisi olevansa kovin ahdetulla alalla kaupungissa. Kaikki kodissa oli uudenaikaista ja uutta: osittain hiukan jokapäiväistäkin. Ei pienimpäänkään esineeseen liittynyt mitään muistoa. Saimi ei ollut tahtonut, hienotunteisuudesta Leinoa kohtaan, säilyttää mitään, joka olisi voinut muistuttaa hänen edellistä avioliittoaan. Mutta hän kaipasi muutamia pikkuesineitä: kirjoja, koruja, noita tuhansia tavaroita, jotka tulevat ikäänkuin osaksi meistä itsestämme, kun ne aina ovat kuuluneet meidän ympäristöömme. Mutta rohkeasti hän voitti nuo pienet surut. Itse asiassa tuo merkitsi niin kovin vähän elämässä! Ja koska hän aloitti uutta elämää, niin kaikki se, mikä muistutti menneisyyttä, oli poistettava siitä!
Leino sen sijaan rakasti häntä koko kiihkeän luonteensa voimalla, juuri niinkuin Saimi tahtoikin olla rakastettu.
Saimi oli hänen oikea toverinsa, joka otti osaa kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja toimiinsa. Hän tunkeutui kaikkiin hänen salaisimpien ajatustensakin sopukkoihin. Mutta Saimi huomasi tämän sielun pohjalla ominaisuuksia, jotka saattoivat hänet hiukan ymmälle. Leino ei ollut aivan sellainen, kuin miksi hän oli mielessään hänet kuvitellut. Hän ei ollut enää, niinkuin muinoin, vaatimaton, vakava, kiihkeä työihminen, vaan kunnianhimoinen mies, joka halusi elää ja toimia ja janosi valtaa ja kunniaa … Tieteellisen menestyksen huumaamana ja voitettuaan yksityiselämässään kaikki vastukset oli hänen kunnianhimonsa tullut aivan rajattomaksi.
Kun hän innoissaan esitti Saimille tulevaisuudenaikeensa, niin niiden uhkarohkeus suorastaan pelästytti häntä… Tämä kunnianhimo, joka aluksi oli häntä hurmannut, se sai nyt hänet pelosta vapisemaan. Sillä hänellä oli se tunne, että Leino voisi uhrata kaikki, yksinpä rakkautensakin kunnianhimonsa tyydytykseksi, ja hän alkoi pelätä onnensa puolesta…
Ja sitäpaitsi Leinon voimakas persoonallisuus ei voinut helposti sietää rinnallaan toista tahtoa. Jo usean kerran oli hänen itsevaltias luonteensa noussut Saimia vastaan. Hän ei itse sitä huomannut, koska hän aina oli saanut esteettömästi seurata omaa tahtoaan, mutta vähitellen Saimille selvisi, että jos hän tahtoi pitää yllä sopusointua heidän yhdyselämässään, niin täytyi hänen kokonaan alistua Leinon tahdon alle.
Ja rakkaudestaan huolimatta Saimi, joka oli niin luja ja riippumaton luonteeltaan, saattoi vain vastahakoisesti ajatella tätä uhrausta…
Sitä paitsi hän pelkäsi Olavin puolesta. Leino oli rakkaudessaan kopea ja itsevaltias! Hän vaati, että Saimi aina olisi hänen luonaan. Hän ei voinut kirjoittaa eikä tehdä työtä, jollei hän ollut samassa huoneessa, aivan hänen vieressään, jotta hän joka hetki saattoi vastata hänen hymyilyynsä ja katseeseensa. Mistä hän ottaisi aikaa lastaan varten? tuumi Saimi usein suurella tuskalla…
Ja mitä tunteita Leinolla oikeastaan oli Nils af Ekin lasta kohtaan? Siinä suhteessa Saimi ei vielä tuntenut hänen sydäntään. Olavin takaisintulo näyttäisi sen kyllä.
Saimi odotti Olavia palaavaksi juuri tänä päivänä. Minä hetkenä hyvänsä hän saattoi tulla. Silloin hänen onnensa vasta olisi täydellinen. Kaikki, mitä hän elämässä rakasti, oli hänen omassa, hänen omassa kodissansa…
Oi! elämä antoi hänelle niin sanomattoman paljon onnea, ettei hänen tosiaankaan tarvinnut takertua sen pieniin suruihin.