XIV
Hymyilevänä ja onnellisena Saimi järjesti lapsensa huonetta.
Aurinkoisina kesäkuukausina SaariIassa hän ei ollut suuresti kaivannut
Olavia. Mutta mitä lähemmäksi hetki tuli, jolloin pojan oli määrä
palata hänen luokseen, sitä kärsimättömämpänä äidintunne hänessä heräsi.
Tänään hän oli vielä entistään kiihoittuneempi; hän vavahti hermostuneesti pienimmästäkin melusta otaksuen alati eteisen kellon kilahtavan.
Ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana Leino tunsi, ettei hän ollut vaimonsa ajatuksissa eikä mielessä. Ja se suretti häntä. Hän tiesi kylläkin naidessaan Saimin, että hänen täytyi alistua sen seurauksiin ja tyytyä siihen, että Saimi jakoi rakkautensa hänen ja lapsen välillä. Hän ymmärsi myöskin aivan hyvin, että äiti rakasti lastaan, ja hän ihaili ehkä Saimia sitä enemmän juuri siksi, että hän oli niin mallikelpoinen äitinä ja oli niin syvästi kiintynyt Olaviin.
Ja sittenkin hän kärsi siitä.
Olavi oli ilmetty isänsä, ja vain hänen läsnäolonsakin muistuttaisi Saimin entisyyttä, tuota aikaa, jota Leino vihasi ja jonka hän olisi hinnasta mistä hyvänsä tahtonut unohtaa. Ja hänen sielussaan heräsi salainen viha pientä lasta kohtaan, jonka ainoa rikos oli se, että hän oli olemassa. Oikeudenmukaisesti hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli ihastuttava lapsi, ja että hänen oli pakko tukehduttaa tuo mieletön tunteensa. Mutta tuo tunne oli häntä paljoa voimakkaampi, eikä hän voinut voittaa katkeruuttansa.
Ja jotta hänen ei tarvitsisi nähdä äidin iloa lapsen saapuessa kotiin, oli Leino vetäytynyt hiukan harmistuneena työhuoneeseensa ja kutsunut luokseen muutamia puolueystäviään. Politiikka sai hänet unohtamaan huonon tuulensa.
Parasta aikaa he keskustelivat vilkkaasti niistä keinoista, joilla voitaisiin vastustaa Venäjän hallituksen laittomia hyökkäyksiä. Maan asema oli käynyt sietämättömäksi. Eduskunta oli hajoitettu, venäjänkieli julistettu viralliseksi kieleksi; paino-, sana- ja kokousvapaus oli rajoitettu; ja maassa vilisi venäläisiä virkailijoita ja vakoojia. Maastakarkoitus ja sen mukana seuraavat kaikki kauhut olivat alkaneet.
Saimi kuunteli syrjästä jonkun aikaa heidän puhettaan. Leinon ääni vei voiton muista, tämä metallinen ja taipuva ääni, joka aina teki häneen syvän vaikutuksen.
Äkkiä kuului hiljaiselta kadulta ajoneuvojen ratinaa ja hevonen pysähtyi ovelle. Saimi kiiruhti ikkunaan ja kumartuen ulos hän näki Viikin kartanon vaunut ja parihevoset, jotka nopeasti poistuivat paikalta. Rouva af Ek istui niissä yksin. Hänen hiuksensa olivat tulleet aivan valkeiksi. Hän istui vaunuissa jäykkänä ja väliäpitämättömänä eikä kohottanut edes katsettaan taloon, jossa hänen entinen miniänsä asui.
Saimi kiiruhti eteiseen, avasi oven selkosen selälleen sulkeakseen syliinsä poikansa.
— Äiti!
— Olavi!
Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.
— Kultaseni! Oma armaani! toisti Saimi onnesta loistaen.
Ja nostaen lapsen syliinsä Saimi kantoi riemulla hänet huoneeseensa. Hän tukahdutti hänet miltei hyväilyllään. Oi! kuinka pitkään aikaan hän ei ollut saanut suudella näitä suloisia huulia!
Ruskettuneena kasvoiltaan, merimiespuvussaan, kiiltosaappaat jalassa
Olavi seisoi Saimin edessä. Hänen pitkät kiharansa, jotka olivat
tehneet hänet hiukan tyttömäiseksi ulkomuodoltaan, olivat leikatut.
Olavi oli jo hieno pikku herra.
Kädessä hänellä oli kimppu Viikin kartanon ruusuja, jotka hän ojensi
Saimille.
Saimi ei kysynyt, oliko hän itse ne noukkinut, vai oliko Nils ne lähettänyt hänelle. Mutta syvästi liikutettuna hän järjesti ne kristallimaljakkoon, jonka hän asetti Olavin huoneeseen. Sitten hän nosti lapsen jälleen polvilleen ja hyväillen häntä puheli hänen leikeistään Viikin kartanossa, puutarhasta, hevosista … Mutta hän ei uskaltanut tiedustella mitään Nilsistä. Lapsi vastasi myöskin hiukan arasti. Saimi käsitti, että hänelle oli annettu tarkat määräykset, sillä hän ei kertaakaan maininnut isäänsä.
Mihinkä Olavin välittömyys ja suoruus oli kadonnut? Saimi tunsi katkeruudella, että lapsi oli hänestä vieraantunut. Mikä tehtävä hänellä voittaa hänet jälleen omakseen!
Äkkiä hän näki avoimesta ovesta, että hänen miehensä ohjasi askeleensa huoneuston toisesta päästä häntä kohti. Olavi huomasi hänet myöskin ja painautuen äitiään vasten hän sanoi tuskallisesti:
— Äiti, älä jätä minua!
— En, kultaseni! En koskaan, armaani!
Leino huudahti jo kaukaa iloisella äänellä, silmissä riemukas ilme:
— Minulla on suuria uutisia sinulle… mutta huomatessaan Olavin, jonka tuloa hän ei ollut kuullut, hän vaikeni.
Varjo, vaikka se olikin niin kevyt, että sen vain äidin silmä saattoi huomata, pimensi hetkeksi hänen iloisia kasvojaan.
— Hyvää päivää, Olavi! Pikku poikaseni!
Ja hän suuteli kohteliaasti lasta, jonka Saimi talutti hänen luokseen.
Olavi antoi suudella itseään, mutta ei vastannut hyväilyyn. Hiljaisesti ja lyhyesti hän vastasi vain Leinon ystävällisiin kysymyksiin. Lapsen vihamielisyys vaikutti kylmentävästi Leinoon, vaikkei hän ollut sitä huomaavinansa.
Saimia kiusasi myöskin Olavin vähäsanaisuus. Hän oli näkevinään siinä Nilsin vaikutusta. Oi! miten vaikeata olisi herättää tuossa pienessä itsepäisessä sydämessä hellempiä tunteita Leinoa kohtaan!
Leino, joka halusi kertoa vaimolleen suurta uutistaan, ei huomannut hänen surullista ilmettänsä. Kärsimättömästi hän tarttui häntä käsivarteen ja kuljetti hänet loitommalle Olavista sanoen hänelle äkisti: — Tiedätkös mitä me olemme tuumineet? Ystäväni ja minä olemme sitä mieltä, että Europan tulee välttämättä saada tietää, missä määrin venäläiset sortavat meitä!
Saimi katsoi hämmästyneenä häneen:
— Mitä te aiotte tehdä? Olemmehan jo koettaneet voittaa suurimmat ulkomaalaiset lehdet asiamme puolelle. Ja tiedäthän itse, miten vaikeata se on ollut.
— Juuri sen vuoksi olemme ajatelleet toista keinoa, jolla voisimme tuoda ilmi koko onnettomuutemme: minua on kehoitettu pitämään esitelmiä Suomesta Europan suurimmissa pääkaupungeissa ja paljastamaan kärsimyksemme ja taistelumme. Mitä sinä siitä tuumit?
— Tarkoitus on hyvä, sanoi Saimi innolla, ja totta puhuakseni, kukapa muu kuin sinä, joka osaat niin monta kieltä, ja jolla on niin paljon tuttavuuksia, voisikaan sitä tehdä. Se on tosiaankin ainoa keino, millä voimme saada totuuden ilmi… Mutta mitä apua te luulette voivanne saada skeptilliseltä Europalta?
— Ei muuta, kuin että meidän kärsimyksemme tulevat tiedoksi. Me emme pyydä sääliä emmekä apua, vaan ainoastaan toisten kansojen moraalista kannatusta asiallemme.
— Ja sinä luulet onnistuvasi?
Leino ei vastannut suoraan:
— Tiedänhän kyllä, että suuret harvoin puolustavat pieniä, että heikot aina ovat väärässä ja että oman edun vuoksi useinkin sydämen ääni ja jalomieliset tunteet tukahdetaan. Mutta sittenkin tahdon yrittää. Minä tahdon olla sorretun kansan äänenkannattajana. Maailmassa on yhteistä veljeystunnetta olemassa, ja toivon, että rakkauteni onnetonta maatani kohtaan on saneleva minulle oikeat sanat, jotka voivat tunkeutua ihmisten sydämiin ja omiintuntoihin. Oi! Saimi, kuinka tuo tehtävä viehättää minua! …
Innostus ja luja luottamus nostattivat riemunvälkkeen hänen kasvoilleen. Hänestä huokui sellaista voimaa ja isänmaallista henkeä, että Saimi katseli häntä hetken aikaa aivan sokaistuna ja hämmästyneenä. Oi! Leino jos kuka kykeni hurmaamaan joukkoja puheellaan ja persoonallisuudellaan… Tuollaisena Saimi rakasti häntä intohimoisesti, ihaili häntä kuin jotain ihmeellistä olentoa…
Ja ylpeänä Saimi kysyi:
— Milloin sinä lähdet?
— Siitä juuri on kysymys. Vallankumous kytee Venäjällä; jonakuna päivänä se voi puhjeta ilmi. Silloin Europan koko huomio on kiintyvä siihen. Ei kukaan tule välittämään vähääkään Suomesta, joka seuraa nöyrää passiivisen vastarinnan politiikkaa. On kuitenkin välttämätöntä viivyttelemättä ilmaista maailmalle, että tämä passiivinen vastarinta kysyy meiltä suurta kärsivällisyyttä ja sankarillisuutta. Parasta olisi lähteä jo viikon kuluttua. Voisitko niin pian olla valmis?
— Tahdotko, että minä seuraisin sinun mukanasi?
— Mitä minä sinutta tekisin, Saimi? Kuinka voit hetkeäkään epäillä, että eroaisin sinusta?
Ja kiihkoissaan Leino sulki Saimin syliinsä, suuteli hänen silmiään ja suutaan ja sanoi:
— Me lähdemme yhdessä kaikkiin noihin maihin, jonne mielesi aina on ikävöinyt. Sinä rohkaiset minua suorittaessani tätä tehtävääni… Sinä annat minulle siihen voimaa, Saimi… Oi! kuinka minä sinua rakastan! Mutta minä tahdon omistaa sinut kokonaan, huudahti hän kärsimättömästi.
Vavisten Saimi painautui hetkeksi hänen syliinsä antautuen kokonaan rakkautensa ja isänmaallisen innostuksensa valtaan, unohtaen kaiken muun, niin kauan kuin rakkauden ja nautinnon väristystä kesti.
Sitten hän sanoi heikolla äänellä:
— Entäs Olavi?
Äkillisellä ja vaistomaisella liikkeellä Leino työnsi hänet luotaan.
— Olavi, toisti hän synkkänä… olisihan järjetöntä ottaa niin pieni lapsi mukaan matkalle… Se kestää epäilemättä useampia kuukausia…
Leino koetti löytää jotain tekosyytä, joka loukkaamatta äitiä vakuuttaisi hänelle, että hänen täytyi matkustaa ilman lasta. Olavi olisi vain pilannut hänen onneaan tällä matkalla, joka merkitsisi hänelle tavatonta voittoa.
— Sitäpaitsi lapsi on hyvin epämukava matkalla, etkö ajattele sitäkin,
Saimi?
— Minä en voi erota Olavista uudelleen, vastasi Saimi aivan kalpeana…
Enkä minä sitä tahdokkaan.
Miksi Leino tahtoi eroittaa hänet Olavista? Olivatko nuo käytännölliset syyt ainoat ja ajatteliko hän todellakin lapsen parasta? Vai olisiko mahdollista, ettei hän rakastaisi pikku Olavia? Tämän julman epäilyksen iskiessä kuin salama hänen mieleensä hän luuli sydämensä pakahtuvan… Hän käänsi tuskaiset silmänsä Leinoon nähdäkseen mitä tämä ajatteli. Leinon silmien ilme oli kova ja läpitunkematon… Ja Saimi tunsi tänä hetkenä, että jokin eroitti heidät toisistaan…
— Jos sinusta on suotavaa, että Olavi jää kotiin, niin minä jään hänen kanssaan, ehdoitti Saimi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
— Antaisitko sinä minun matkustaa yksin? Oi! sinä et rakasta minua yhtä syvästi kuin minä sinua, Saimi! Tiedäthän, etten voi elää sinutta, että sinun läsnäolosi on minulle yhtä tärkeä kuin ilma ja aurinko … Etkö sinä luopunut kaikesta seurataksesi minua, ja nyt sinä kiellät minulta tämän uhrauksen?
— Sinä unohdat, Aarno, että olen ollut koko kesän erossa lapsestani.
Jos jätän nyt Olavin, niin kadotan hänet kokonaan, sanoi Saimi lujasti.
— Voisimmehan jättää hänet ystävien huostaan, ehdoitti Leino itsepäisesti. Ei siitä olisi Olaville vahinkoa.
Saimi pudisti päätään epäilevästi:
— Ei mikään maailmassa voi korvata äitiä… Minä rakastan sinua, Aarno, enemmän kuin mitään muuta, mutta tässä suhteessa lapseni oikeus käy kaiken muun edellä…
Ja Saimi astui askeleen Leinoa kohti painautuakseen hänen syliinsä ja voidakseen hyväilyllä lieventää sanojensa vaikutusta.
Mutta Leino ei huomannut tätä hellää liikettä, ei kohdannut vaimonsa rukoilevaa katsetta. Hän oli syvästi loukkaantunut, koska Saimi kieltäytyi muka velvollisuutensa vuoksi lastansa kohtaan yhteisestä matkasta.
Kuinka monet lapset saavat elää erossa vanhemmistaan, miksei Olavikin?
— Tahdotko ehkä, että kokonaan luovun tehtävästäni? kysyi Leino kylmästi, voimatta peittää pettymystään.
— En, vastusti Saimi pelästyneenä. Suomen etu käyköön kaiken muun edellä. Mutta lähdetään kaikki kolme.
Saimi koetti hymyillä kyynelten lävitse.
— Miten tahdot! sanoi Leino kohauttaen olkapäitään… Mutta hänen katkeruutensa kasvoi nähdessään Saimin niin lujana… Puhukaamme siitä myöhemmin. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat odottavat minua.
Ja Leino läksi.
Liikkumatta Saimi seurasi katseillaan miestään toivoen, että hän kääntyisi vielä takaisin ja lausuisi hänelle jonkun hellän sanan… Vaan ei, hän astui suoraan huoneeseensa, taakseen katsomattakaan…
Saimi kävi masentuneena istumaan.
Ensi kertaa Leino läksi suuttuneena hänen luotaan. Minkä vuoksi? Mitä hän oli tehnyt? Ja äkkiä tämä vääryys vahvisti sen epäilyksen, joka tähän asti oli vain epäselvänä hänessä kytenyt. Leino ei rakastanut Olavia. Se oli päivän selvää. Ja lapsi vaistomaisesti ei voinut sietää myöskään häntä.
Oi! kuinka tämä havainto häntä kiusasi! Syvä vastenmielisyys eroitti toisistaan nuo kaksi olentoa, jotka yksin koko maailmassa olivat hänelle rakkaat… Pitikö hänen onnensa jälleen hävitä? Oliko todellakin tarpeellista, että sama surun sävel alituisesti soisi hänen sydämessänsä?
Nähdessään nyt entisyyden selvänä edessään käsitti hän, että hän aina oli tavoitellut vain harhakuvaa. Hänen avioliittonsa oli ollut yhtä ainoaa iloa. Oi! miksikä häntä kohtasi tämä äkillinen pettymys, miksikä hänen silmänsä täten avautuivat?
Ja Nilsin uhkaavat sanat nousivat jälleen hänen mieleensä: »Kahtiajako!»
Niin, koko elämänsä hän saisi siitä kärsiä, sen hän nyt tiesi…
»Kahtiajako!» joka hetki se seuraisi häntä kuin varjo.
Eikö Olaviin kohdistunut koko entisyyden voima?
Vaikka Saimi halveksikin kaikkea sitä, minkä hän oli jättänyt taaksensa, tunsi hän sittenkin poikansa läsnäollessa, että Nilsin rakkaus oli pitävä kiinni oikeuksistansa.
Tästä lähin Leinon ja hänen suhteensa ei voisi enää olla aivan välitön.
Ei koskaan hän saisi enää täydellistä rauhaa.
Leino ei vastannut sittenkään sitä kuvaa, jonka hän oli hänestä luonut; hän itsekään ei voinut enää yksinomaan olla vain rakastajatar. Kun tämä hänelle selvisi, oli hänen rakkautensa Leinoon heikonnut, mutta hänen äidintunteensa sen sijaan vahvistunut. Hän oli varmasti päättänyt pitää Olavin luonaan, sillä ei mikään muu tunne voisi häntä enää hänestä eroittaa.
Mutta hän ei kärsinyt yksin. Lapsi sai kärsiä hänen kanssaan ja lapsen kärsimys olikin hänen omaansa paljoa suurempi. Hän sai maksaa lunnaat äitinsä onnesta.
Ja kuitenkin, kuinka hän olikaan koettanut pitää silmällä sekä Olavin että Leinon onnea. Oi! julma elämä, miksikä toisten onni on aina uhrauksilla ostettava?
Saimin antautuessa katkerien mietteittensä valtaan tunsi hän äkkiä kaulassaan pikku Olavin käsivarret; huoneen nurkasta hän oli seurannut koko kohtausta.
Nähdessään äitinsä itkevän hän lähestyi häntä. Hyväillen häntä ja kumartuen aivan hänen korvansa juureen hän kuiskasi hiljaa:
— Älä itke, äiti, äiti kulta, Olavi rakastaa sinua!
Saimi painoi liikutettuna hänet rintaansa vasten!
— Mutta jotta äiti olisi oikein iloinen, niin etkö tahdo myös rakastaa
Leino-setää, kultaseni?
Mutta lapsen huomio kääntyi samassa kadulle, josta kuului melua, eikä hän ajatellut sen enempää Saimin sanoja. Uteliaana hän laskeutui alas äidin polvelta ja kiiruhti ikkunan luo. Saimi seurasi häntä.
Kasakat tekivät tavallisen kiertonsa. Kolmekymmentä ratsastajaa kiiti ohitse piiskat kädessä, kasvoilla hurja ilme.
Käheällä, väräjävällä äänellä he lauloivat surunvoittoisia laulujaan, jotka ilmaisivat arolaisen syvää koti-ikävää ja kaipausta.
Saimi, jota tämä näky aina hermostutti, näki heidän katoavan sumuun.
Sitten katu jälleen tyhjeni ja rauhoittui.
Unohtaen hetkeksi omat huolensa, hän tuumi itsekseen syvän alakuloisuuden painostamana:
— Mitähän vaikeuksia ja nöyryytyksiä tulevaisuus vielä tuonee Suomi raukallemme?
Sitten hän kääntyi äkisti taakseen kuullessaan viereisen huoneen oven avautuvan.
Palava lamppu kädessä Leino astui salin lattian yli hakeakseen jotain paperia, sitten hän palasi jälleen työhuoneeseensa, jossa keskustelua yhä jatkui.
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, huomasi Saimi vasta, että oli jo pimeä ilta.
— Äiti, huudahti Olavi, ikäänkuin havahtuen unesta. Saimi otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja jäi liikkumatta seisomaan ikkunan pieleen nojautuneena.
Kaukana merellä pimeys kävi yhä synkemmäksi, ja laiva, jonka saattoi eroittaa vaan tulista, eteni ulapalle.
Saimi seurasi masentuneena, tuskan valtaamana sitä kauan katseillansa.
Eikö hänen onnensakin ollut samanlainen kuin tuo tuli, joka eteni kauaksi Suomenlahdelle?