III
Mutt nek kon ei unhottans stää lukemise opettlemist oliva Efraim ja Iiro, niingo me vast kuukaude verra jälkkembäi sai nähd. Kyll me mond kertta oll ihmetell, ett Efraim ja Iiro ain, go Efraimill ol aikka, läksivä uiduksell, vaikkei hek koskan galoj saann niill matkoillas. Ja stää mek kans oll ihmetell, ett Efraim viimesin aigoin ol ruvennp puhelema niin glookust. Ei hän sanonn esimerkiks: "Hyvä päevä", muttko sekös sanoma "h, y, hy, v, ä, vä, hyvä" ja niim boispäi. Mutt kaikkjast hullunppa meijä miälestän ol, ettei Efraim enä soutann nii miälelläs ko enne. Hän aristel piom bohjias juur niingo joku mamsell, ko joutu aerok kättes ottama. Kyll me händ tohtroittingi ja huuslagasin gaikin davoin, geiti hänellk kaikengaldassi kleinivoitteit ja suansalvoj ja voitli hänem biombohjas ja viäl hänen gäsivarteski ai olkpäihi saakk, mutt ei meijän gokkamisestan vaa mittä appu oll. Eik ole ihmekä. Kyll mes se sitt jälkkembäi ymmärsi, mingtähde ne meijä erinomase lääkken valla hukka menivä.
Ol näättäk nii ett runssast kuukaus se jälkken, go meills se klumm siäll Rauman girkos tapahdus, tlee yks sunnunda-aamu, ko me viäl makasi, Efraim virskiri kädes meijä huanessen, ja sano: "Ei sunkkan deill mittä stää vasta ol, ett mnää luen deillt tämäm bäevä evangeeljumi?"
— Kuis snää sanosi? — kysys Vilkk, nous istuma sängysäs ja rupes kaevaman gorvias. Eng mnääkä hetke aikka saanns sana suustan, mutt vähitelle mnää algo sendä auningoitteman, gui asja oliva ja sanosi Efraimill: "Lue vaan, kyll mek kuulustle."
Ja eiköst siirtännykki Efraim toolim böydä viäre, istus sillp, pan virskirjas pöydäll ja rupes lukema. Tankkas se siin yhde eine ja luk jongu sana vääringi joukko, mutt ylipäätäs se selkes siit toimituksest sillt tavall, ett me oll valla ihmeisän. Maijaki ol tull ovest sisällk, ko hän guul Efraimi lukevas. Hän seisos käde ristis ovipiäles, notkist aim bolveijas ko vapattaja nimi mainitti ja pyhkeskel silmiäs joukko. Ja ko Efraim ol lopettann lukemises, ni hän men Efraimin dyyijöm, ban doisen gäsivartes hänen gaulahas ja pist toisen gätes Efraimin gättehe ja kiitt händ. Ja sitt hän läks kiiruman gautt kaffett laittama meillk kaikill.
Ja sinä aikank, ko mes sitt paiskasi siin vaatte yllen, Efraim selitt, kui he Iiron gans oliva ain, go heill joutlast aikka ol oll, soutann yhdellp piänell ulkkarill ja kui Iiro ol vähitelle opettann hänell ens pookstaavi ja sitt yhdistämä niit sanoiks. — "Ja kyll siin vaam brässi oll o, se saatt usko. Ja klopo mnää ole saann nii jumalattomast" — lopett Efraim juttus.
— Kui, ong se Iiro klopoakkin gäyttänn? — kysysi me.
— Kuingast sitt. — Ja sendähde mnuum biom bohjan nii argoiks käynn ova.
— No, oles snää, Iiro, sendä oikke aika vekar, sanos Vilkk, ko hän se ol kuuli.
Siihe saakk ei Iiro ollp puhunns sanaka. Hän ol vaan gatellk kattoho muin miähin. Mutt kyll hänest nyp puhett läks. "Vai aika vekar mnää ole", hän sanos, "aika vekar eik mittä muut, ko mnää ole Efraimi lukema opettann. — Vai oleng mnää aika vekar sendähde, ettän olen glopo käyttänn? — Soo-o. Ja kuingast teit sitt, snää Vilkk ja Kalkke, o opetett lukema yht ja toist? — Klopo siin o vingunn vähä turkasest ja olis saann vinkku viäl enemängin gosk tes semse häppjä seorkunnall olett hiljakkoisten doimittann huanon daitonn tähde ulkkolukemises. Klopo tet tarvittisitt viäläkki ja jos teis olis se oikki katuvaine ja nöyr miäl, niin dep pyydäisitt mnuu opettaman deit uudestas yht ja toist kon de olett päästänn unhottuma. Mutt jos te mnuu siihen doimehem byydätt, nii diätäkkä ett klopo tes saatt ja oikke runssast. Se o a ja o mnuun goulusan."
— Kuulest tota, Kalkke, sanos Vilkk sillo, annetang sill ryhäm bääll?
Kaikeks onneks tul Maij samas sisäll ja toi meillk kaffett. Muttkon gaffe ol juatt, ni Maij oijens molemak kätes Iirollk, kiitt händ ja sanos: "Kyll snää aika hulivili taeda oll, mutt hyvä sydän snuulls sendä o. Eng mnää koska unhot, ett snää olet tua meijä Efraimi lukema opettann."
Ja Iiro seisok nokk pystös ja sanos: "Kyll Efraimi opettak kelpas, ko se o nii hyväpäine miäs, niingo jokane siitäkki ymmärtä, ett hän guukaudes lukema o ovenn. — Mutt niit on doissi, ko ova niin govapäissi, ettei metäst tahd löyttä niim bali pajuvarvuj, kon darvitan glopoihi heijä opettamisesas ja seki hiukk, mikä heijäm bäähä saa suurell vaevall ajetuks, ei pys siällk kauemppa ko hyvämbualne saunhöyr."
Ol onn ettei Iiro kattom mnuu ja Vilkku ko hän nämä viimeses sanas sanos, sillett jos hän olis piänimälläkkän davall andann ymmärttä, ett hän meinas meit, ni häne olis lopuldakkin gäynn huanost — Mutt hän ymmärs välttäs se vaara ja pia mek kaiki istusi ja join gaffett jäll ja puhelin gaike mailma asjoist. Ilosell humöörill me olin gaikk ja palanajan dakka tulttin daas siihe erinomassen dapauksehe, ett Efraim ol ovenn lukema. Postillaki haetti esill ja me luim bäevä saarnast kapple vooron jälkke. Se ol oudomppa ko evangeeljumi Efraimill ja sendähde saarna lukeminen gäveki sitt häneld hiukan gankkemi. Mutt hän sanos, niingon dosi oliki, ett kyll se tait vaam barane päev päeväld, ko harjottle ja Kakolas hänell o aikka harjotell viäl enemän gon goton.
Ja nii mes sitt tliin gaikk, Maijaki, siihem bäätöksehe, ettei se
Efraimin Gakola reis lopuld ollukka nii onneton, ko se alus näytt.