II

Me olin gans kaupungis sinä päevänk, ko Efraimi asi edes ol ja odottli händ Tasala salis. Ja ko hän viime sitt nörköksis palas reisuldas, ni mep pääti, ett mennä vast seoravanp päevänk Katavkarihi, ni o Maijakin gerjenn vähä rauhottuma. Kyll mes se vaan diäsi, ett niit semssi ihmissi ol, ko Maijall ilmotivak kiiruman gautt, kuip pali rangastut Efraim ol saann. Ja ko se päätös sitt teht ol eik meill oll muutakkan doimitust, ni me meni ulos kaupunkkihi.

Kävelttin dorill ja siäld mentti jokiranttaha. Mutt juur ko mep pääse
Rautlan gulmaha, ni ruppevak kirkongellos soima ja väkki mene kirkkoho.

— Mennäst mekkin girkkoho. Taedais mnuu sydämen siäll huajenttu, tuumal Efraim.

— Mennä vaa, mes sanosi ja ihmettli, ett kirkomeno ova arkkipäevän.

Sillaill oikke siins sitt käve, ett me ennem bitkä löysi itten girkost vetelemäs saarnvirtt muu seorkunnan gans. Oikke hyväm baikangi mes sai sen gäytvä syrjäs, ko o liki saarnastooli. Mutt ensmäisellp paikall em mep pääss penkkihin, gom bengi ove viäres istus Priian Gruna ja käsk meijä mennp pengim beräll vaa häne siuttes. No, em met tiättvästengän girkos ruvenn äkseerama hänen gansas, muttko menim berällp penkki ja nii mes sitt istusi, niingo sanott, ja veisasi hurauti stää virtt. Ja sitt provast pit saarna ja vähä komja saarnam bitiki, nii ett Vilkk sanosiki: "Kyll se poik vaa saarnat ossa, ko se tahto". Muttko saarn ol päättynn, niin dleeki siäld papim bengild sakaristo ovipiälest vähä mond pappi ja yhdell ol kulttane rist rinnas.

— Mikkäst juhlat tääll ny oikke ova? — kysysi mnää Ryty Jankkeld, ko istus mnuun dakanan.

— Pispandarkastukse ova ja tua vanh, valkotukkanen, go o rist kulttasis käädyis rinnas, o arkkipisp. — Kas nii, ny ruveta seorkunna lukutaitto ja kristiuskon dundmust tutkima.

— No, mutt tämä ny viäl tarvitti, sanos Vilkk, kon guul, mitä Ryty Jankke sanos. Ja sitt hän guiskas meill: "Mennäst pois nyp poja ja vähä liukkast". Mutt em mep pääss pois. Priian Gruna ol lyännp pengi ove lukkuhu eik häm bäästänn meit siuttes avama stää. Eng me pengi ylittengän gehdannk kiivet. —

— Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi, hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest. Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen, ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan. Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. — Ja snää Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. — Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati mittmaarjaks?"

— En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja muuk kiiru etten. — Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst, josan ruppeisi viäl yrittämä.

— Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja tapplek; kyll snää siihe valmis ole.

Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis. Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt, ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto mnuu potkinn olsitt."

— No oisis sitt nipistänn edes. Muttkos ruppep pureman doist.

— Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? — Ei siin auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.

Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos ei
Vilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.

Ja sitt mep pääti, ett mep painangi goht Katavkarihim bois kaikist harmeist.

Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo villitt."

— Se o oikke, Efraim, ja mnää ruppe snuu opettajakses, sanos Iiro siihe.

— Snää! — ihmettel Vilkk, es snää kettä opet. Mnää se olen, go
Efraimi lukema opeta.

Ja sitt he, Vilkk ja Iiro, rupesiva riitlemä siit opettaja virast juur turhambäite, sillett kyll mnää se ymmärsi, ettei kumbika heist semssen doimehen gelvann. Ja sentähde mnää sanosingi heill, ett kyll mnää se vira ota hoittaksen.

Mutt sillo nep pahukse rupesiva molema moittima mnuu ja tekivä mnuust prääkkmiähe yhtäkki. Turkanen go mnuu harmitt ja mnää annoingi heijän guullk kunnjas. Ja nii mes siins sitt olsi riidellk kukatiäs maat meno aigoihi saakk, jos ei Vilkk, ko ruaris istus, olis unhottank koko sen doimes ja päästännp paati sillk kivellk, ko siin Heinäste ulknoka eteläm bualell o. Oikke aika faartti mes se nokkaha meningi ja siin me nys sitt istusi nii lujast, ett saatti menn joka miäs yli buuri lykkämäm baatti tiähes sild kiveld ja siint toimes riit unhotusiki vähä likki. Kyll Vilkk vähä häpes, ko hän niin dutu vedealase give niskaham baati ol päästänn ja hän goitt pärjät ittes sill, ett hän rupes ihmettlemän, guis se kivi ai o eri paikas ko enne. — Mutt kyll se vaam baikkas pitä, ei siit mihinkkäm bääs. Nii ett ei Vilkun gränittämise auttann händ lainkka. Eik hän gaua semillp puheill yrittännykkän gunnjatas pelasta, muttko ol vai ja häpes. Ja nii mes sitt oll unhottannk koko Efraimin duteeramise hankkek, ko mep pääsin Gatavkarihi.