MUUAN JOULUILTA
Jouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan kylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.
Yöllä tuli lisää lunta — yhä enemmän — ja vielä paljoa enemmän; eikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia kaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.
En tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes hevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä kertaa — ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi helposti saada silmiinsä vikaa — ellei satu ennestään olemaan.
Majatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että vaikka punnitsisin reen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt kulkemaan; minun täytyi jäädä.
Sähköttää — se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen kirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja tuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki "Transpiratsiooniin," viettääkseni jouluiltani siellä.
Mitäkö "Transpiratsiooni" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat eivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat tuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan on ollut jokin "Trinidad", "Trinitatis" [merkitsevät "Kolminaisuus" Suom. muist.]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun luullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.
Mutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä matalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni; niissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista, yhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on selittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä voi siellä elää — yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen — luulematta omakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja ryyppylaseja.
Kaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin napistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta, lainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin. Jäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä. Siksipä kai niin tehdäänkin.
Tänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa. Kalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään ansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt baijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja kartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut — sen kyllä tiesin; mutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.
Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen hartioillani keskelle huonetta.
Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.
Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.
Kaikki kolme perhettä istui huoneessa — talon suurimmassa —, ja se oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla — ja sitten minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.
Transpiratsioonissa oli lämmin.
Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight = taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.
Ensiksikin siellä istui Nuutti — tämän huoneen isäntä; pieni, lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin, mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"
Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan minun tuloani.
Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi, parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei. Hän nyökkäsi pikkusen.
Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.
Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka, harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen, sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa, joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton, monijuttuinen irvihammas — lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei semmoista ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa — paitsi linnunlantaa. Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.
"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva, syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.
Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään — vaikkei sitä ilmaissut herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa, veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.
Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet, miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta — vaikkei hän kaiketi koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.
Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.
Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.
Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin — kalastajapantin — rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.
Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt", sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon. Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista, pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa — ja taas kirkaistiin.
Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien edessä laattialla.
Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa, lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.
Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän — tuolla liian paljon.
Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko. Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään. Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien, kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli — kuten Vangaassa väitettiin — tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä, mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa oloissa.
Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän takana ja päivällä työnsä ohella — kun näet sattui tekemään työtä. Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää — enkä minä mene sitä epäilemään — piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen ja meni taas paikalleen hyssytellen omaa rintalastaan. Ja hän hyräili kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:
Voi auta, Jesus armiain ja Latsarus, mun sieluain. Sa ruumis, henki vahvaks' tee, niin että piru pakenee.
Se elkeinensä karkota, vaan mulle suojas lahjota. Sa astuit lasna maailmaan; nyt Latsarus on taivaassaan.
Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka — ja varsinkin olut — auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä. Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus, joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä, jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"
"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut. Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän nyrkkiään pöytään:
"Nyt saatte minun joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin juttuja, sillä siitä ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.
Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä. Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua, — nousi äkkiä ja sanoi:
Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee minun vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja keppuloida marakattina tänä iltana! —
Yks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin, ettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut, miten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies oikaistuna ilmassa — mylly kumossa neljä siipeä harallaan —, ja pieni jäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti tuuppasi kiinni hänen jälkeensä.
Hetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja alkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi Tildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:
Kannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa siellä?
Saa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian kulkua. Tahdotko kupin kahvia?
Janne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan huolissaan kehtokarsinaan.
Nuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta
Anholtissa maihin.
Huoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan istui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:
Sa astuit lasna maailmaan…
Ja sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi auenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.
Nuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi maltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:
Annappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!
Poika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja pienokaiseen.
Nyt on minun vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän avasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle pullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin kissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.
Mutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan sanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.
Ja Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille, hyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen, jota en unohda:
Täällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!
Ajattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin hyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa salissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä ehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän viimeisenkin.
Mutta nythän he saavat.