IIVAR KUOLI JA HAUDATTIIN
Kun Iivar eräänä päivänä seisoi rannalla kiskomassa suurta, uutta haraa ja neljääkymmentä syltä kettinkiä veneestä maalle, niin sattui, että hän äkkiä päästi kaikki käsistään ja tavotti takaapäin lännettänsä.
Mikä nyt? kysyi Antti, hänen apulaisensa.
Vedin vähän liiaksi, — sanoi Iivar ja huohotti.
Sitten he jälleen kävivät käsiksi neljäänkymmeneen syleen.
Tämä oli muutamain mielestä alkuperäinen syy Iivar Asmussenin pitkälliseen ja tuskalliseen sairauteen. Sillä "kaikki kipu alkaa pistoksella".
Toiset sanoivat, että se nyt on vaan lorua: kalastaja tulee usein nostaneeksi liikaa, ja paljoa pahempaakin sattuu; sittenhän heidän kaikkien pitäisi olla raajarikkoja. Pikemmin se saattoi johtua siitä, että joku oli häneen katsonut (se on: katsonut pahalla silmällä). Kalastajat ovat yleensä taikauskoisia.
Vielä oli asiaan tämmöinenkin selitys. —
Se oli saanut alkunsa — sanottiin — siitä helmikuun päivästä, jolloin Iivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen penikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät sieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli kovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään päästy, — eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät, yltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut. He olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä; mitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen selkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei, kyllä se oli suoraan sanoen pötyä — taikka sitten se oli pahan silmän työtä. Mutta sairas hän oli.
Liena — Iivarin vaimo — suostutti hänet viimein menemään maata. Koko kovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli raataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli vene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan ei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa — prosentiksi sitä voi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora viiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän kuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin toimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi — mutta tanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista iltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla ovensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai nuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin hänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata hikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.
Hän oli kerran tanssinut Lienan kanssa — kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun hän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:
Onpa sinun kuuma!
Antti katsoi lattiaan ja vastasi:
Se oli tanssia se!
Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja vaihtoi — äkkinäisen päähänpiston mukaan — villapaitaa. Tämä oli ensimäinen kerta. Ja se auttoi.
He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille, tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan — koskaan puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä raskaampana pienessä perheessä.
Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa — kahdessa pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä, joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla. Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset, olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. Hänen selkänsä oli moitteeton.
Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; — tuskin se jaksoi maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta, suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.
Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti laulaa, mitä ei voinut lukea. Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan kanssa.
Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.
Hän oli kynnellä — pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä — painanut merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.
Oikeastaan — Liena — kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt semmoista, että se voi olla niin pahaa?
Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.
Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.
Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.
Taikka Mette-Maria — paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt porsaan ulos?
Et — et! oli vastaus.
Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin — taikka…? Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten räsyjen — siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.
Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin, hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että hajua kestämään.
Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen — ei, vaan sitruunankeltainen — tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi — sillä semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt, painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui horroksiin.
Se oli taistelua elämästä — taistelua uskon kanssa — se oli kuoleman kamppailua — ja sitä kesti kauan.
Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle, että toivo oli turha — hän ei enää mitään voinut toimittaa — eikä hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota — eikä heidän tarvinnut enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:
Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.
Aja! sanoi lääkäri rengilleen.
Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki — ellei oteta lukuun asianomaista itseään.
Paha haju — tämä kuvaamaton, unohtumaton haju — levisi kahteen ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen villaan.
Pahempi kuin haju — jota voitiin tuulettaa — oli tuo vaikerrus yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan kiduttaessa!
Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset, mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin — lapsi — ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa — lapsen suruttomuus — auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla, täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä esiliinallaan.
Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon, kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:
Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan — mitä?
Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.
Siellä haisi myöskin — tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se tuli vaan siitä, mikä on hyvää.
Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään. Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine "pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:
Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!
Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.
Tarkotus oli sama.
Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena makuusuojaansa.
Röh, röh!
Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.
Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä, hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla kun huulet ja leuka vapisivat.
He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.
Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa; mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria — "sitä rämää!"
Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin itsestään.
Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.
Liena sanoi:
Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!
Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne…!
Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen penikulman päässä sisämaassa.
Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.
Ensimäinen vastasi:
Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään, kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?
Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.
Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen viiden — tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!
Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi, versominen edistyi nopeasti.
Nopeasti edistyi myös Iivarin meno — alasmäkeä.
Silloin nuo neljä miestä — Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja Kristian Nörregaard veljekset — sysäsivät purtensa vesille ja purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.
Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.
Se oli matami Aspegren.
Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.
Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja pienet, kiiluvat silmät kuin linnun — taikka ehkä paremmin kuin täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.
Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami itse hänelle ojensi.
Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.
Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.
Miehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. —
Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.
Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki odottivat nähtävässä jännityksessä.
Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen hampaissa.
Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan liian myöhäistä — eikö niin?
Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän, sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon, jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta. Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä. Sitten Liena jatkoi:
Matami Aspegren — on — sanonut — että tohtori — että se on liian kauan ollut Iivarin kimpussa… eikö niin?
Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.
Matami Aspegren nyökäytti.
Liena jatkoi:
Nyt matami voi vain — nyt hän ei voi muuta kuin…
Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.
Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.
Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:
Minä voin päästää hänet kuolemaan!
He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.
Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat ajatuksensa, — silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.
— 29 —
Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.
Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.
Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle — hyvällä tuulella — ja veivät tietäjävaimon pois.
Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.
Päivää, pikku Mette-Mari! — Päivää, Antti! — Kuinkas voidaan? Minusta näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä…?
Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.
Onko… onko Iivar kuollut? kysyi Antti.
Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä — ja nyt isän pitää kuolla — ja minä olin ullakolla — ja minua niin pelottaa, että ne tekevät isälle pahaa…
Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.
Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.
Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.
Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan, kun Iivaria pestään ja puetaan.
Onko hän kuollut? kysyi Antti.
Kyllä kai! —
Antti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä oli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä kädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.
Jestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!
Onko Iivar kuollut? —
Ei mutta…
Hän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän laski kädestään ja oikoi paitaa.
Ymmärrätkö, Antti? Hän on ollut täällä…
Niin kuulin. Paljonko hän siitä otti?
Kolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta nyt Iivar saa apua!
Apua? —
Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No; voidetta sivellään tähän paitaan — noin. Kun hän on saanut sen yllensä, niin — niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä. Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta — ymmärrätkö?…
En!
Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän, että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle…
Antti tuijotti Lienaan:
Mitä sanoa?
Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten — sitten hän kuolee aivan rauhallisesti!
Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.
Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!
Niin, eikö olekin? sanoi Liena.
Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.
Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.
Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.
Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi odottaa…?
He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin tavallisuutta hän ei valittanut.
Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi hän.
Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:
Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!
He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu huomata mitään katkeruutta:
Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta, Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa… Hän ei jatkanut vaan voihkasi: Vettä!
Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti, Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa oli tikkuja.
Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen pimeyteen.
Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä kämmenellään.
* * * * *
Iivar kuoli ja haudattiin: —
Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille. Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.
Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu — ravintoloitsijan vastamaalatut työrattaat — pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen. Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies, muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat — toisin sanoen kaikki — olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin, eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli tuo haju… lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi lyödä kansi kiinni — varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa, joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja joissa seppeleet — monet seppeleet — myöskin tuoksuivat vahvasti. Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja kaupunkilaisia, — mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin oli mieluisinta.
Seppähän se muuten — joka aina oli yhtä hyvällä tuulella — oli sanonut ratkaisevan sanan.
Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on hyvä? — taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:
Minne olette Iivarin panneet?
Liena viittasi vaieten ylöspäin.
Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:
Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?
Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.
Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.
Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:
Ei olekaan liian aikaista!
Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään — luukku oli otettu tänään tykkänään pois — ja he puhuivat kaikki Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.
Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.
Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat — ja sanoivatkin — että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan ollut.
Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!
He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla "Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.
Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä. Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.
Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina kauppiaan puutarhan kohdalle.
Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar" nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin "Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.
Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.
Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan, ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.
Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.
Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.
Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.
Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?
Taikka…? Hän pysähtyi.
Jotakin se Iivar tarkotti…? sanoi Antti.
Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.
Antti ojensi hänelle omansa.
Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.
Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.
Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen toisiinsa.
Röh, röh! kuului lätistä.
Se oli päätetty.