ANE KUOLI JA HAUDATTIIN
Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja
Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.
Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut sänkyynsä — johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.
Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä — se olikin ainoa kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin. Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään, istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.
Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen ruokajärjestys — kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa — vastusti tuota "sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa — päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.
Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys, lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä kuolet nuorena, Ane!
Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin palvelukseen.
Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja näytti hänelle erästä valokuvaa.
Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä hytkyttämään.
Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.
Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.
Hän on nykyään viinurina —! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt tahmea pilkku. — Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!
Ravintolanko?
Niin — hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.
Mikä hänen nimensä on?
Ludvig!
En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?
Jaha - Bisserup!
Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut. Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? — Oli, kyllä se oli. — Mitä lahjoja se oli antanut? — Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa, mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut siitä prosentit. — Mitä ne rosentit olivat? — Ne olivat semmoista osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului, ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. —
Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he — tuota noin — jo olivat olleet yhdessä.
Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.
Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!
Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon. Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän, rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.
Hän meni viinurin luo.
Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja sanoi tahtovansa kotiin veljien luo — kotiin rauhassa kuolemaan.
Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan, samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.
Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.
Niin, Ane — sanoi hän — huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos perustaisimme kodin… Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada — vaikkei minulla totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.
He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet olisi pitänyt viedä sairaalaan.
Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin huonossa kunnossa.
Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti seuraavana päivänä kaupunkiin.
Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut. Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.
Hän on täällä sisällä — kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä on veljesi, rakkahin tyttöseni! —
He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa, kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin, höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla, jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä — kostean lämpöisen käden — ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:
Teidän on kai hyvä olla yhdessä?
Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:
Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta, rakkahin tyttöseni?
Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin tositunnetta — sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua —, ja Ane nyökkäsi.
Sitten Julius lähti.
Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
Mussia (harmaata kissaa).
Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai hyvä olla yhdessä?
Ja kun Jaakko kysyi häneltä, miten siellä jaksettiin, rupesivat höylänlastut ja märkä kalkki ja rohdot häntä ellottamaan, samalla kun hän tunsi Anen käden, ja hän kääntyi poispäin ja vastasi hätäisesti ja jyrkästi:
Roskaa!
Mutta kymmentä minuuttia myöhemmin seistessään rannalla veneen luona hän ei voinut pidättää itseään; hänen täytyi nauraa — noin vaan hiukan sisällisesti. Tuommoinen viinuri, joka puhuu juhlallisen kumealla äänellä, halailee ja pitää polkkatukkaa — se on sentään hassunkurinen otus.
Viikkoa myöhemmin Ane oli vainaja.
* * * * *
Herra Ludvig Bisserup itse tuli maalle sitä ilmottamaan. Hän oli menehtyä. Hän syöksähti halaamaan — ensin Juliusta, joka jo tunsi tavan, ja sitten Jaakkoa, joka hölmistyi ja äkämystyi. Sitten he yhdessä kävivät tervehtimässä sukua.
Suku otti vieraan vastaan jokseenkin arkaillen; mutta niin se olisi menetellyt, vaikkei hänellä olisikaan ollut silmälaseja kellonnauhassa eikä polkkatukkaa. Se ei ollut oikein selvillä suhteistaan häneen: oliko häntä pidettävä surevana leskimiehenä vai minä? Enimmim kallistui suku siihen mielipiteeseen, että sänkyhäät sentään aina ovat jonakin takuuna, muodon täyttämisenä. Mutta toiselta puolen — olihan Ane nyt kuollut. Ei siinä ollut muuta tehtävää kuin haudata hänet; ja niin kauan tuota miestä kai voitiin pitää suvun jäsenenä.
Bisserup huomasi sen. Vangaan tavat koskivat häneen kipeästi, mutta hän hillitsi luontoansa. Tämä ristiriitainen tulos lainakirjastojen romaaneista, melodraamoista ja todellisista tunteista tahtoi osottaa vainajalle kunniaa, rakkaudelle kunniaa; ja siihen hän tarvitsi suvun apua.
Hän puhui siitä Juliukselle. Ravintolaliike kävi vain pikku hiljaa, ja sairauden aikana oli ollut paljon menoja. Keneltä hän voisi lainata hautajaiskustannuksiin? Sillä hän tahtoi itse pitää hautajaiset; hän ei ollut tahtonut eikä voinut taikka ajatellutkaan pitää häitä.
Julius oli kekseliäs. Hän neuvoi kääntymään enon, Posti-Johanneksen, puoleen; se oli vanha poikamies, joka oli ollut rahtimiehenä, kuljettanut postilaukkua ja paketteja, kunnes oli ajanut ja juossut kokoon pienen talon ja hieman säästövaroja.
Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. —
Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin kaunopuheisuus oli — todellistako vai teeskenneltyä — ainakin sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto oman suvun osaksi.
Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet muistuttivat kiiltopaperia.
Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan. Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen mielikseen.
Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi:
Kuules — tuota noin — jokohan viemme hänet…
Silloin viereisen huoneen ovi avautui, herra Ludvig Bisserup astui kynnyksen poikki, horjui rillit silmillä arkun luo, nosti mustahansikkaisen oikean ja mustahansikkaisen vasemman kätensä, tapaili sanoja, pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Seurakunta katsoi häneen. Hän oli kasvoiltaan norsunluunkeltainen, niinkuin vainajakin hänen edessään. Hermostus, todellinen mielenliikutus, teatterimainen asento, kokonainen sarja monimutkaisia, ristiriitaisia vaikutuksia oli nyt vallalla tässä vaivaisessa pääkaupungin lapsipuolessa, jollaisia elämä ei juuri hennoin käsin pitele.
Juliuksen taholta kuului tukahutettua hihitystä. Sitten alotti sureva rakastaja puheensa:
— 51 —
Tahtoisin — niin, tahtoisin — jos voisin — kaitselmuksen nimessä — tarkotan — anteeksi!…
Hän kääntyi, antoi rillien pudota ja käytti nenäliinaa.
Rakkaat kanssakrist… rakkaat sukulaiset ja vainajan omaiset. Seisomme näiden paarien ääressä, hyvin pian jättääksemme — muuttaaksemme tämän katoovaisen — niin, lyhyesti sanoen, olen tarkottanut, että koska monet läsnäolijoista ovat rumalla epäilyksellä katselleet tätä minun rakkahinta edesmennyttä morsiantani, niin oli minun velvollisuuteni julistaa nyt kuoleman läheisyydessä tämän hyvin kunnioitettavan neidon olevan puhtaan ja viattoman. Niin, minä otan sallimuksen todistajakseni, että hän lepää tässä kuoleman morsiusvuoteessa neitsyenä — neitsyenä, sanon, myrtinkukkasena, oksana, sellaisena — oo, Jumala minua auttakoon, kun olen niin onneton. Aamen, aamen… vettä!
Hän horjui, heilui; Julius juoksi avuksi, tarttui häneen ja sai hänet istumaan tuolille. Vettä ei ollut käsillä, mutta lasillinen baijerilaista olutta; ja hän joi aika siemauksen ja itki ääneen — sydäntä repivää valitusta, johon sekaantui kaikkien naisten nyyhkytys, sill'aikaa kun miehet Juliuksen viittauksesta tarttuivat kirstun kanteen ja naulasivat sen kiinni ammattimiesten joutuisilla, varmoilla iskuilla.
Onpa tuo totta vie kumma otus! mutisi Jaakko. Niinhän tässä seistään, että jo sisukset puutuu. Kuulkaas, miehet! Viedään hänet jo pois! —
Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin naamiojoukolle.
Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi. Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun asianmukaista huomiota.
Hän alotti:
Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä…
Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma, kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen, yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt säädyllisesti haudattiin.
Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen — ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi saanut räjähtää edes sekunniksi.
Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä taivaan kyyneliin.
Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.