KIRKON LAIVA
Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, — ja vähän väliä he vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, niin ylpeitä, että vain kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt, olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten; asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua; ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella ilmaisemasta.
Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä, ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen, joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on kestänyt kaksikymmentä vuotta.
Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.
Ja nyt kaadamme yhden lisää, sanoi Sören. Kun sitten kahdenkymmenen vuoden päästä laiva taas on tuotava telakkaan, ja kun me sitten ehkä olemme madonsyömiä, ja se joutuu muiden ihmisten käsiin, saavat ne ainakin nähdä, että olemme sitä hyvin kohdelleet!
No, no, sanoi vanha Ole; kyllä me silloin vielä voimme elossa olla.
Semmoistahan meidän sukumme on!
Ole oli hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä ja pojat yli neljänkymmenen.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitten — yhdessä muiden paikkakuntalaisten kanssa — päässeet asiasta yksimielisiksi. Kaikilla muilla paikkakunnilla pitkin rannikkoa oli kullakin laivansa riippumassa kirkon katossa; miksi piti Vangaan jäädä niistä takapajulle?
Juuri silloin Sören oli palannut pitkältä matkalta mukanaan puujalka sen "lihaisen ja luisen" sijalla, joka hänellä oli lähtiessään ollut. Kärsimykset olivat olleet kauheat siellä vieraan maan sairaalassa, ja luja merimies oli lopulta lannistunut; lahkolaisuus kukoisti sairaalan vuoteiden ääressä, eri "lähetyssaarnaajat" kiistelivät potilaista, ja Sörenin oli saanut saaliikseen muuan ahnas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja kiinni puristuneet huulet. Tulta ja tulikiveä, pikeä ja muuta polttoainetta oli satanut nääntyneen ramman päälle, ja Sören oli tullut kotiin, ei ainoastaan luonnollista jalkaansa vailla, vaan luonnollisen mielialansakin menettäneenä.
Hän, joka aina oli ollut ankara tavoiltaan nuorukaisesta saakka, hän paheksui nyt muun maailman syntejä; niihin tuskiin, mitä oli jalan tyngässä, ja katkeraan tuntoon, että piti — paraassa iässä — olla toisten taakkana, liittyivät sairaalassa herätetyt omantunnon vaivat. Hänen piti ja täytyi olla syntinen, ja nyt hän kiivaasti tarttui tilaisuuteen saada "laivan" teolla maksaa edes hiukan suuresta syntivelastaan sinne, missä pidetään kirjaa vähäpätöisistäkin asioista.
Muut keräsivät rahaa raaka-aineisiin, Sören otti avustaakseen suurimmalla määrällä: se oli puolen vuoden väsymätön, yhtämittainen työ fregatin rungon pukemisessa ja rikkaamisessa; ja fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja se oli hyvinkin seitsemän jalan pituinen peräsimen kohdalta liivaripuomin nokkaan [liivari, ruots. klyvare = keula-/halkaisijapurje], ja se valmistui ja kannettiin hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kattoon; ja vanha pappi vihki sen puheella, jonka ansiona oli ainakin pituus, ja Sören niisteli alinomaa nenäänsä puuvillaiseen liinaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin vallotus, ja kun toiset menivät kapakkaan juhlallisuuden päätteeksi, kompuroitsi hän puolen penikulman matkan kotia kainalosauvansa ja keppinsä avulla, ja koko ajan hän tappeli vanhain sisällisten vihamiestensä kanssa: ne olivat ajatuksia, jotka syyttivät ja puolustivat toisiaan. Eikö hän liene liian usein vilkaissut ylös komeaan laivaan peläten, että se alkaisi ketjussa kieppua oman akselinsa ympäri? ja eikö hän tässä turhamaisuuden tuskassa jättänyt kuuntelematta vanhaa pappia sillä tavalla, kuin tulee kuunnella sanan julistajaa — vaikka onkin puhe vaan laivasta?
Sitten pääsi vanhasta papista ruma juttu liikkeelle, eivätkä Sörenin mietteet käyneet siitä valoisammiksi. Kun virkamies tekee kassanvajauksen, on se huonona esimerkkinä alaspäin, mutta kun pappi pahentaa seurakuntansa, on se rumempaa. Sillä vaikka enemmistö pitäjäläisiä onkin paksunahkaista väkeä, niin joukossa on tuntehikkaitakin luonteita, kuten Sören, jotka kärsivät voimien riittämättömyydestä kehittämään itselleen ikipätevää siveellisyyttä vapaaksi inhimillisistä intohimoista. Sören kävi mustemmaksi päivä päivältä; eihän hän voinut, kuten veljet, haudata ajatuksiaan verkkojen mukana syvään mereen ja kiskaista niitä takaisin välkkyvinä kaloina.
Silloin isän satunnainen lausuma palautti hänet toimintaan. Niin kauan kun on yksikin oma jalka ja kaksi kouraa vartten päissä, ei tarvitse aivojaan hautoa eikä toisia piinata! Sören häpesi ja tarttui asiaan. "Laiva" oli antanut sysäyksen. Sören rikkasi uuden laivan, joka pääsi näyttelyyn, ja sieltä sen osti — ihan itse amiraali mallikokoelmaan. Toisia laivoja lähti teloiltaan; jotkut joutuivat kirkkoihin, toiset lelukauppoihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen vesillä, toiset huvin ja ajanvieton. Sörenin ajatukset purjehtivat myöskin; ne eivät enää lojuneet kotona hänen voimiaan kuluttamassa. Ne näyttivät hänelle maailman kaikissa sen ristiriitaisissa hahmoissa ja kaiken takana suuren, yhteisen, inhimillisen lain, elämän lain ja siveellisyyden lain. Herännäisestä Sören muuttui filosofiksi, ja kun tämän havainnon vaikuttama ensi ahdistus oli mielestä haihtunut, niin hän tunsi vaihdossa voittaneensa. Ja niin kului kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin saaneet vainionsa ja jo aikoja sitten hankkineet pikku väkeä kaupan päälle. Sören oli laittanut itselleen uuden "jalan", paljoa paremman kuin vanha englantilainen oli, joka maksoi seitsemän puntaa sterlingiä; hän filosofeeraili ja rikkasi, hän säästi vähän rahoja ja auttoi veljiä, hän oli nyt melkein arvokkain mies koko kylässä — ja se on jotakin sellaisessa miehessä, joka ei kalasta.
"Vanhan" papin päivistä oli ollut kokonainen sarja pappeja siinä seurakunnassa, johon tämä seutu kuului. Se oli jonkinlainen "läpikäytävä" virkapaikka. Viimeinen, nuorenpuolinen mies, oli siellä ollut jo vuoden tai pari. Papit ovat ihmisten hampaissa meidän aikoinamme. Toiselta puolen huudetaan "totuuden julistajaksi", "herttaiseksi mieheksi"; vastakkaisella puolella kuuluu: teeskentelijä, pölkkypää! Tämä nuorekas pappi ei ollut kumpaakaan. Lapsi — sekä uskossaan että töissään. Oppineen miehen hento poika, joka oli kouluajoiltaan säilyttänyt yhden suuren, kaikki valtaavan rakkauden. Hän rakasti merta, hän olisi tahtonut päästä merille. Hänen terveytensä oli esteenä, ja hän kääntyi papin uralle. Hän oli rehellisesti ihanteiden mies, hajamielinen, hämillään, ulkomuodoltaan tyttömäinen. Hänen hengellinen virkansa ei tuottanut hänelle repiviä ristiriitoja; elämää hän ei tuntenut eikä tahtonutkaan tuntea; jos hän olisi jonakin päivänä sen kohdannut kasvoista kasvoihin, olisi hän väistynyt sen tieltä ja pyrkinyt kotiin lukukammioonsa. Siellä hänellä oli kirjahyllyllään — leikkilaiva. Se oli häntä seurannut kouluajoilta asti. Hänellä oli sitäpaitsi hiljainen vaimo ja pieni poika. Pappilan takamaalla oli rahkasuo ja siinä kirkasta vettä. Siellä pappi vaelsi tuntikausia, mukanaan pikku poikansa ja laivansa, ja vaikeata oli päättää, kumpaako laivan purjehtiminen enemmän huvitti, isääkö vai poikaa; olipa mahdollista, että isä vain siksi otti pojan mukaansa, jottei häntä yksin yllätettäisi tässä toimessa.
Joka päivä hän kulki puolen penikulman matkan kalastajakylään. Hän katseli haaveillen merta ja tuijotti kalastajiin ja heidän veneisiinsä. Eräänä päivänä hän oli ihan vähällä ottaa laivansa kainalossaan mukaan, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Hän oli viime hetkessä hillinnyt halunsa, mutta itse asiassa sitten katunut. Tietopuolisesti hän oli perehtynyt koko laivakulkuun ja tunsi laivain rakentamisen ja laivain rikkaamisen koko taidon. Hän oli siitä lukenut teoksia, ja hänellä oli setä, vanha merimies, joka oli huviksensa päntännyt häneen ammattisanaston. Mutta joutuessaan puheisiin kalastajien kanssa hän oli aina hämillään ja hajamielinen. Hän oli väitellyt elämää; nyt elämä väitteli häntä.
Kalastajista ei montakaan nähty pienessä kirkossa. Ei siksi, että Vangaassa erityisesti olisi puuttunut jumalanpelkoa, mutta oli tullut vanhaksi tavaksi vain kaikkein juhlallisimmissa — ja ihan välttämättömissä — tilaisuuksissa siellä näyttäytyä. Nekin harvat kalastajat, jotka vanhoista ajoista siellä kävivät, jäivät vähitellen pois. Ei ymmärretty pappia. Ei häntä vastaan ollut mitään, päinvastoin: hyvin pian tiedettiin kertoa, että hän pienilläkin varoillaan teki paljon hyvää — oli suoraan sanoen hyvin herkkä uskomaan valituksia; ja kalastajien joukosta huonommat verottivat häntä, mutta kirkkoon he eivät tulleet.
Hän itse ei voinut sitä käsittää. Hän valmisti saarnansa niin huolellisesti kuin suinkin; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi, hän oli tottunut perinpohjaisuuteen. Toisinaan, ja varsinkin alussa, hänen silmänsä olivat, turhaan etsittyään kalastajia lattialta, kiintyneet saarnastuolista "laivaan", joka siinä riippui ketjussa katosta hänen edessään. Hän oli iloisena kuin lapsi viivähtänyt siinä, se oli sekottanut hänen tekstinsä selitystä, ja hänen oli täytynyt oikein vakavasti koota ajatuksensa, ettei kokonaan hukkaisi hyvin hienosti ja nerokkaasti punottua lankaansa. Laiva oli kovin kaunis.
Mutta jo puolen vuoden ajan hän oli havainnut raihnaisuutta laivan riuvuissa ja runhulteissa [ruots. rundhult, yhteisnimitys puuosille (purje)laivan takilassa] ja köysissä. Hän jutteli siitä opettajalle ja kirkonisännälle ja pienen kylän muillekin ihmisille: he eivät voineet häntä neuvoa, tuskin he aavistivatkaan laivan olemassa oloa — vaikka se riippui siellä kaiken kansan nähtävänä, runsaasti seitsemän jalan pituisena, pikkusia, pölyisiä matruuseja taklingissa, lippu kahvelin alla sekä viiri huipussa.
Sattuipa sitten viime syksynä, että papille ilmotettiin lähetystö
Vangaasta.
Sören, lähetystön puheenjohtaja, vääntäytyi lukuhuoneen ovesta sisään keppineen ja kainalosauvoineen. Toinen veli, Karl, ja muuan kalastaja tulivat perästä.
Pappi oli hyvin hämillään, hän punastui ja sammalsi kysyessään tämän käynnin tarkotusta, ja kun pappi oli niin hämillään, tuli Sörenkin hämilleen, ja hän sammalsi ja änkytti, ja Karl yritti ottaa häneltä suunvuoroa, mutta Sören ei sallinut, ja sitten lopultakin saatiin tarkotus selville, että viimeisenä sunnuntaina ennen joulua tulisi kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva oli ripustettu kattoon, ja nyt haluttiin parina viimeisenä kuukautena ottaa se alas ja tarkastaa sen kiinteät ja irtaimet vehkeet, ja sitten aiottiin — sunnuntaina ennen joulua — ripustaa se taas paikalleen, ja siihen nyt tahdottiin pyytää pastoria antamaan siunauksensa ja pitämään pieni puhe, kun jumalanpalvelus oli päättynyt.
Näettekös, herra pastori — näin puheenjohtaja lopetti — onhan alusten laita samoin kuin elävien ihmistenkin, että niiden köydet höllentyvät ja runhultit vääristyvät ja muuten sopet ylt'ympäri pölyttyvät, kun on kulunut vuosi ja päivä, saatikka kaksikymmentä vuotta ja muutamia päiviä; ja jos pitää siivota ihmistä sekä päältäpäin että sisällisesti, niin sitä taitoa ei meillä kalastajilla tosiaankaan ole, mutta ihan eri asia on laiva, johon olemme yksin neuvoin keränneet varoja ja jonka minä, Sören Olsen, itseäni kiittämättä, olen taklannut! —
Nuori pappi punastui vielä kerran, katsoi Söreniin ja sanoi:
Olen — olen tosin minäkin huomannut, että laiva on korjauksen tarpeessa. Alihangan puoleinen saalinginsarvi on taittunut, ja… onhan siellä koko joukko vaurioita.
Sören katsoi kummastuneena hintelään pappiin; sitten hän kääntyi molempiin toisiin, kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitteko sitä? Saalinginsarvi! —
Ja se kuului tosiaankin yhtä ihmeelliseltä näiden kelpo miesten korvissa, kuin olisi papista tuntunut, jos kalastajat äkkiä olisivat puhuneet hepreaa.
Sören kuitenkin vaan rykäisi ja sanoi:
No niin, jos siis herra pastori — —
Pappi nyökkäsi: Tehkää te vain osanne; minä kyllä teen omani!
Ja sitten ojennettiin kolme suurta kouraa, toinen toisensa perästä, ja papin pieni käsi hukkui kolme kertaa, ja kaikki kolme kalastajaa sanoivat: hyvin paljon kiitoksia, herra pastori!
Sitten lähetystö meni. Mutta ovessa Sören kääntyi ja osotti pastorin leikkilaivaa: Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta tuo tuossa sattui heti silmiini. Luullakseni senkin olisi tarvis päästä teloille, ja ellei pastorilla ole mitään sitä vastaan, niin tahtoisin mielelläni… kerran jouluviikolla —!
Tahdotteko tosiaankin? kysyi pappi riemastuen. Te olette oikein hyvä ihminen.
Mitä vielä, vastasi Sören järkevästi; minä olen vain kolme neljännestä oikeata ihmistä — ja hyvä on vain yksi, joka on ollut.
Se on kristillistä puhetta, sanoi pappi.
Se on inhimillistä, sanoi Sören, mutta aivan hiljaa.
Tuli joulun edellinen sunnuntai. Päivää ei tullut, ennenkuin kello oli melkein yhdeksän aamupuolella, mutta heikossa sarastuksessa Sören katseli teostaan. Tuossa nyt fregattilaiva seisoi korkealla jalustallaan, jonka alle voi kantimiksi pistää salkoja; ja purjeet olivat korjattuina, ja kannella välkkyi kaksitoista malmikanuunaa ja pieniä, sinimekkoisia matruuseja kiipeili köysissä, ja kaikkein somin kapteeni, kultareunus lakissa, seisoi peräpuolella yläkannella, ja lippu liehui hänen kohdallaan kahvelissa ja isonmaston huipussa lepatti valkoinen viiri, johon oli selvästi merkitty: "Merimiehen muisto". Ja ulkona seisoi koko seudun kasvava nuoriso litistämässä nenäänsä akkunaruutuihin eikä kuitenkaan voinut nähdä huoneen sisään.
Kello tuli yksitoista, ja silloin miehet kantoivat laivan niin varovasti, kuin se olisi ollut lasia, ulos huoneesta ja pitkin tietä kirkolle, ja koko kalastajaseutu oli koolla, korkeat hatut ja matalapohjaiset hatut päässä, ja metsätorvi, pari klaneettia ja hanuri oli etunenässä, ja vaimot ja tytöt päättivät kulkueen, ja kasvava nuoriso juoksi pitkän matkaa edellä ja hurrasi — ja sitten niiden taas piti kohta palata laivaa katsomaan.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta kyläläiset jäivät istumaan penkkeihinsä, ja yhä uusia tuli paikkakunnan joka taholta. Kirkko oli koristettu pienillä kuusilla ja muulla talvisella vihreydellä saarnastuolin ympäriltä. Siellä vallitsi täydellinen joulutunnelma. Ja sitten tulivat laivan kantajat tahdikkaassa kulkueessa käytävää pitkin. Ketju hinattiin katosta ihan lattiaan, ja Sören ja hänen vanha isänsä kiinnittivät sen keskilaivan kohdalle koukkuun, joka oli ruuvattu kanteen.
Oikeastaan olisi pitänyt olla rautatanko! kuiskasi Sören vanhukselle.
Onko ketju kierryksissä? kysyi Ole.
Luullakseni ei, vastasi Sören; mutta entäs, jos se kuitenkin pyörii!
Tottahan siitä kerran pysähtyy! sanoi Ole.
Ja niin laiva riippui katossa. Ja nyt voi jokainen nähdä kuparoidun pohjan ja kullatun kokkakuvion ja kanuunat, jotka kurkottivat kaulojaan porteista; eikä kirkossa ollut ainoatakaan silmää, joka ei olisi kaikkea tätä nähnyt.
Pappi seisoi saarnastuolissa; hän oli hyvin kalpea, hän oli puolen yötä valvonut tarkoin valmistaakseen puheensa, mutta nyt, kun hän seisoi täällä, tuntui hänestä oudolta kaikki se, mitä hän oppineesti ja perinpohjaisesti oli yöllä kyhännyt. Tuossa nyt kaunis laiva riippui — hän tuskin uskalsi siihen katsahtaa, ettei katsoisi liian paljon; ja tuolla kaikki nuo ventovieraat kasvot tuijottivat häneen, kaikki kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä, ja hän joutui aivan hämille ajatellessaan, että hänen nyt piti puhua ihmisille, jotka eivät olleet ennen käyneet täällä — eivätkä kenties vastakaan tulisi.
Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua, ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä, loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.
Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti uudelleen armosta.
Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne, ja hän katsahti laivaan — se pyöri hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.
Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon laivalla. Tästä sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin kreikkalainen sana vaoa, kenties sekotettu sanaan vuva. Ja hän rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti — ja nyt laiva taas kieppui ylhäällä ketjussaan.
Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus suuremmaksi.
Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".
Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt — kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan. Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja: keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?
Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella… "kun suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut kierrosta.
Ulkona Sören odotti pappia.
Kiitos, herra pastori, — kiitos! sanoi filosofi.
Oletteko tyytyväinen? kysyi pappi hyvin hiljaa.
Olen — kun lopultakin pääsitte tuuleen. Alussa oli hiukan pulaa; mutta niinhän sitä meillä muillakin usein on pula. Nyt teitä meidänkin puolella ymmärretään! —
Joulupäivänä oli koko kalastajaseutu taas kirkossa. Kyllähän sitä sanottiin, että he olivat vaan laivaa katsomassa. Mutta kalastajat ovat kerta kaikkiaan oikullista väkeä.
Toisena joulupäivänä Sören noudatti papin leikkilaivan korjattavakseen.