SUNNUNTAIMESSU TARVISISSA.
Keväällä 1885.
Lumi sulaa, kuin jäytäisivät sitä elämän voimat. Mitä? — juurihan täällä oli kevät, ruohonvihreitä vuorenrinteitä, kukkia vilisemällä, pyökissä umput — — — Oikein! Ja tänään sulaa jalan korkuisia lumikerroksia; jotka toispäivästä saakka ovat kevättä peittäneet.
Olemme puolenkolmatta tuhannen jalan korkeudessa. Ja kun aurinko oli paistanut ensimäiset kahdeksan päivää, kasaantuivat pilvet yhteen, tuli semmoinen lumipyry, ettei moista muualla tapaa kuin Alpeilla; taivas ja maa yhtenä; mutta tänään on sunnuntai, tänään paistaa taas aurinko, ja lumi sulaa.
Tarvisin löytää, kun tarkkaan hakee, Etelä-Kärntistä — tuskin puolen tunnin rautatiematkan päässä Italian rajalta — Ober-Tarvis ja Unter-Tarvis — sen notkon pohjalta, jonka kautta kansainvaelluksen aallot vyöryivät roomalaisten valtakuntaa kohti. Roomalaiset asuivat näet täälläkin ja paljoa pohjoisempana silloin, kun vyöry tuli. Täällä on ollut taisteluja, jumalat armahtakoot! — pitkin "Roomalaistietä" ja "Roomanlaaksossa",kaikkialla, missä täällä päin vielä on nimien jälkiä siltä ajalta. Verta on vuotanut virtoina — niin tuhannen vietävästi, kuten vanha ystäväni, vuoriston talonpoika sanoo; gootit ja longobardit ovat taistelleet lyhyttukkaisen, pyöreäpäisen legionasotilaan kanssa. Keskinäistä ottelua on kestänyt läpi koko keskiajan, ja myöhemmin ovat venäläiset, ranskalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset sekottaneet vertansa yhteen — vaikkei juuri veljellisesti. Kaikesta tästä murhaamisesta tietää Schlitza-joki kertoa, kiidättäessään vaahtoisana laakson halki viileitä, puhtaita lumivesilaineitaan. Onneksi sillä on muutakin kerrottavaa.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina, että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali… kunnia sille! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää, neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän. Sillä on historiansa — vaikkapa romanttinen historia — josta kaikuu terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!… ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa, imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman liikuttavia kärntiläisääniä:
— Bitt für uns, bitt für uns! Herr!…
* * * * *
Olen hiukan tuttu kirkkoherran — "der Pfarrer" — kanssa; hän on pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut — panettelijat sanovat: punainen — kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka, jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa — Tarvisissa on myös sotaväkeä —, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä". Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia — kenties siksi, ettei meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen — ja rits! Pallo lentää suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin "tyhjään".
* * * * *
Tätä hän osaa — ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli litraa viiniä — eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista, hymyilevää, hillittyä ryhtiään. Sitä ei heitetä takin mukana; — ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki 27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja siksipä hänestä ehkä kaikki pitävätkin — vieläpä lääkäri ja upseeritkin.
Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei alennu kansaan; se elää, vaeltaa kansan seassa — väliin paitahihasillaan, väliin messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa tästä oppia.
* * * * *
Tänään he menevät kirkkoon — vuoriston talonpojat raskaissa kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu on nyt poikkeukseksi suusta poissa.
Ja heidän naisensa — vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä, vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat, yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat sukat, nauhakengät — jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun, ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka, lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista paikallisväriä. — Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua, tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on myöskin olemassa yhtenä nidoksena — in usum delphini.
He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu tippumistaan kimaltelevina pisaroina — taikka valuu koskena räystäskourujen — sylkevien lohikäärmeiden — ammottavista kidoista… siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys — ja lyhyt, pirteä kärntiläiskirkaisu — kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja kaikki on jälleen hiljaa… kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.
Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja kepin — suuret, raudotetut kengät — ja sitten matkaan!
Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve! Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki — se on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta — luiskahtaneen ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".
Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris, ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin alppiprinsessa sadun munasta.
Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja heräävien yrttien ja kukkien tuoksu — autuas henkäys versovasta ja varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen ihana vertauskuva — sille, joka tahtoo ja voi nähdä.
Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia, puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä, jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta, villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari, joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja luonnon kauneutta kohtaan.
Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista hopeavivahduksista — niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua ojentamalla käteni — niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.
Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta ihmisparasta — ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties liiemmäksikin protestantti — ihminen olen, yksin — aivan kuin hyljätty — ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta, ylimielisiltä, jääkylmiltä — tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut — mutta lapsen kädet kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä — ja ymmärrän, etteivät he ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.
Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä — epätietoisena, pistänkö sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä… niin, millainen ääni? — puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä — taaskin möyryävää, kauas häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry — vuorilta syössyt! Se oli täyttä totta.
Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.
Jonkinlainen jähmetys valtaa minut… Ja rinnastani nousee kummallinen rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja — ja ne yhdistyvät vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen…
Herr! bitt für uns! —
Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.