"DER TROTTEL".
Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki, samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen majan eteen.
Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä, lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli pelkkää sekavaa kiittämistä — samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan ja tietämättömyydessään — iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi hyväilee — niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.
Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis — mikäli puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!
Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja peloissaan etsi suojaa talomme takana — kuin vainottu eläin, joka ei ymmärrä käyttää omia voimiaan — kun hän kiusaantunut, pelästynyt, täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä Schlitzaan, — silloin sydämemme vuoti verta hänet nähdessämme.
Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä, kieltää häneltä kaikki — paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?
Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. — Mutta tässä oli luonto kuitenkin syytön.
Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa, kenties Ylä-Itävallassa myöskin — kussakin olisi oma tylsämielisensä, oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen tarinansa.
Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve, sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat lapsensilmät — semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.
Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin, kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista tyttöä hauskuttamaan — ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä, missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä — mutta ei sovi vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän kokemuksista naisalalla.
Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään, että se on viekas velikulta, se poika!
Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt hän aikoi mennä sinne — viettää yönsä erään ystävättären luona — ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.
Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi — vaikka mihinkä joutuisit yöpymään — ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi sinusta eksymään! —
Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! —
Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään — vielä tien mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena, terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan naisolennon rinnalla — ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan mukaansa.
Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat — ja jättivät taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin matkaa vuoristoon päin — ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.
Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.
Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa, haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?
Poika — poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet jättänyt? —
Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla — hän tahtoi juosta pitkin huonetta — annoin hänelle korvapuustin — sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!
Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit sinä korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa päällesi — ja lähdetään sitten liikkeelle — poikaa hakemaan! —
— Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.
Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin, tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen jäsenensä olivat kutistuneet — kylmästä — tuskasta — pelosta… hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli menettänyt puhekyvyn — hänestä oli tullut tylsämielinen.
Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".
Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa, ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?
No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta, viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina maailma näyttää kuuluvan hänelle — ja jolloin vielä kaupan päälle joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta, viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä — mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?… Ja ajatelkaas, että hän oli kaunis poika — että hänestä kenties olisi tullut meidän kaltaisemme — ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten, pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!
Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!