Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta

by Holger Drachmann

MARIA LUSCHARI.

Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen — jos se on elämää (ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa — mitä on sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä, jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai lumivyöry siitä hillitönnä kulki — ja miten on selitettävä se huimaus, se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?

Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa — ja toivoa itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?

Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin, huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden suureen rakennukseen — vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi, josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme hänet ja pitäessämme omanamme — saavuttaessamme ja omistaessamme hänen kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? — —

Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! —

* * * * *

Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä, joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.

He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan — harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot, joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten kintereillä.

Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin he pääsivät kaupungista — ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.

Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista, painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka — jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin taakkojansa — vasuja, myttyjä — päänsä päällä, niin että heidän oli pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat näkyivät ruskeina ja vahvoina — ellei niitä oltu pistetty jäykkiin, hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat. Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.

Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.

Ne ovat pyhiinvaeltajia! —

Vai pyhiinvaeltajia!

Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta, Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät pyhälle vuorelle — Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan. Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput — näennäisesti vaan ampumamatkan päässä — tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä herranhuonetta.

Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle, tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.

Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut — kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. Me olemme siitä päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä tahtoo.

Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani tuntemaan läheisyyttään — ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena — siirsimme vuorimatkamme viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä, joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella — noina iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun näissä on meidän oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme, mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.

Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas hengähtämään — tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!

Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon, kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; — pappa Gelbfuss, Minna, Kathi, Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans" ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea matkalle! Ja sitten lähdettiin.

Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova kiipeejä.

Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on — hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen, hymähti, vaan ei sanonut mitään.

Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä jouduin — ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi — sitä vähemmän apua minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt, olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen — olin tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän ajan — minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus jalkaini juuressa — kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun poimuissa — ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta — koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä viima sulattaa ja imee… oo! Ylen ihanaa! —

Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.

Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä — siksi vaippa olalle! Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.

Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu — kuilu — villit vuorenseinät joka taholla — kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon kultaamassa ilmassa… mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi. Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että me pääsisimme tuonne ylös — ainakaan ensimäisenä vuorokautena.

Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon. Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin, joilla polku näytti ihan olevan laskettu — ehkä sitä varten, että pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.

Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.

Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon — kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon —, mistä muinaisen kansainvaelluksen tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.

Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan… äh! mitä lukija noista nimistä välittää? Minussa niiden pelkkä kaiku herättää äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon — koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa — seuraan kaikkia näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä, törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai majan kattoa — olen sulautunut tämän maiseman henkeen — ja tunnen kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!

Tule nyt, haaveilija! sanoo lääkäri. Ja polku viittaa meitä ylöspäin.

Se vie ensimäisen "karavaanimajalan" sivutse. Se on sloveenilaiseen tyyliin rakennettu ravintola, josta ulkonee puoliavoin parveke. Siellä on tulisijoja niiden pyhiinvaeltajien varalta, jotka tahtovat levähtää ja vahvistaa itseään, ennenkuin alkavat kiivetä. Tämän ravintolan sivulla, polun vieressä, on myöskin pitkä jono pajuvitsoilla köytettyjä risu- ja polttopuukimppuja järjestettyinä suuremmiksi ja pienemmiksi kasoiksi.

Myydäänkö täällä polttopuita? Asuuko tässä jokin kaitsijamies? kysyn ja hieman kohotan tuommoista kimppua, joka tuntuu koko painavalta.

Se on pelkkää synninsovitusta! sanoo tohtori hymyillen. Ja hän selittää, että vuoren huippu on ihan kalju; siellä ei tapaa puun tai pensaan näköistäkään; mutta kun pyhät isät eivät siellä ylhäällä saa palella ja kun synnintuntoinen pyhiinvaeltaja raukka mielellään koettaa lyhentää syntivelkaansa taivaalle ja vuoren papistolle mieluisella työllä, niin pyhiinvaeltaja sälyttää puut selkäänsä — välittämättä siitä, mitä hänellä muuten on taakkana — ja pyhät isät saavat ruokansa keitetyksi ja majansa lämpimäksi! —

Minä häristän hänelle:

"Du Spottgeburt von Dreck und Feuer!" ja samassa käännyn, ja edessäni on muuan niitä näkyjä, jotka voivat niin syvästi ja pysyvästi tarttua muistiimme ja niin sanoakseni antaa päivälle, ympäristölle, tilaisuudelle varsinaisen värin, sävyn, luonteen.

Kaksi pyhiinvaeltajaa — epäilemättä isä ja tytär — tuli alhaalta päin meitä vastaan.

Seisahduimme ja päästimme heidät ohitsemme.

Ukko oli kuin veistetty puusta tai kivestä. Kovana, jyrkkänä, vaiti hän harppasi, hieman kumarruksissa nojaten kuorittuun, sileäksi kuluneeseen sauvaan — pikkunen kaksipuolinen pussi olalla, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tarkkaamatta ketään tai mitään ja kuitenkin nähden kaikki… hän tiesi toisen tulevan perästä. Hän oli niin käskenyt — sanatta.

Ja toinen seurasi. Päänsä päällä hän kantoi risukimppua; sen olisi luullut painavan hänet koukkuun — mutta hän astui suorana, toinen paljastettu käsivarsi ylhäällä, valkoinen, pöyheä paidanhiha laskeutuneena — niska, kaula, povi — ja semmoinen piirteiden sopusointuinen leikki noissa lanteissa ja paljaissa jaloissa… nuori Diana, ankara kuin rangaistus, mehevä kuin rikos… syntinenkö?

Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen synninsovituskimppuansa… viehättävän hienot kasvojen piirteet, tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät — ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he molemmat olivat jonkun matkan päässä — isä edellä, hän takana… polun mutka peitti heidät — taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon, joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta… ja sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta naista.

Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä useampiakin ennen huomista aamupäivää. Glück auf! —

Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.

Kuinka päästiin huipulle — sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta… mitä vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen nautinnon tunto — kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta, ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla — kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän syvällä rotkon pohjassa?… ja ruoskittua, veristä, oikeastaan kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden partaalla — ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla — alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin leikkikalulaatikoita?

Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi kumoon kaadetun havumetsän — entisen metsän, jonka puhki vyöry on jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista keuhkoista — kostajan, sotapäällikön, tuhoojan… ja nyt alkavan hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein kuuluvaksi… salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät sammalien lävitse — ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina, harmaankalpeina — kuin urhojen luurankoina.

Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni", jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää — ei edes kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä — siellä täällä joku kitupensas — alppivuohia — joita hämärässä luulen vuorivuohiksi — muutamia loittonevia varjopiirteitä — ja sitten huippujen siintävät rajaviivat — ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua… sillä kuu on noussut — ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle pengermälle.

Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa — vaan "viimeinen asema" ennen viimeistä nousua — pikkunen köyryniska tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa — ja jonka matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!

Ja viiniä saimme.

Kaksi tukevaa vuoriston impeä — mustasilmäistä, korkeapovista, valkoisin hampain hymyilevää — kaatoi meille punaista viiniä Italian rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet. Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys… se on kuin voitto, ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla on… ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata ja elää tuolla alhaalla — kuten tohtorin on tapa sanoa — "im Sumpf des Lebens".

Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät nähnyt — silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.

Kiidämme eteenpäin — kuun udussa ja yön viimassa — vaippa hartioilla, keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu — viimeinen varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi. Maailma on epätodellinen… täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa meren pintaa ylempänä.

Seisomme kallionkeilalla — vieressä jyrkkiä kuiluja… ja ympärillämme aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä — huipuilla kimaltelevaa lunta — kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä huurre. Ja tuolla on kirkko — miten pikkarainen! Vaatimaton torni pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua… ja leikkipuodit sen ympärillä — ja epäpyhä ja pyhä majala… kaikki ihan kuin liukumassa alas kuiluun — niin ahdas on paikka!

Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä — täällä on todellakin kirkko, rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään — vieläpä eletään vahvasti — keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin sataa ensi lumen.

Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä laskeutuvat.

Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui — siitä hetkestä, kun ensin astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin oli vieraana — ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit, pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit — ainakin näin korkealla merenpinnan yläpuolella — ovat ehkä inhimillisempiä kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa… he eivät väistä tarjottua lasia — käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä… ja kun olimme vähän aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua — niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: ergo bibamus!

Siis joimme… ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja, lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista — vaan maallisesta kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti, ja erään papin basso säesti — duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä… matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä — kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui sievä emäntä. Hänkin lauloi — ja hänen sisarensa tai kälynsä… kaikki olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla… Maria Luschari, Maria Luschari!

Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka kasvaa vain muutaman penikulman päässä — tuolla alhaalla pitkin Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä. Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan… mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja — missä on vuotanut niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua — koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei, jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen selityksiä — kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi — ja että hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä — mitä heistä viinittä tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily… he eivät voisi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita — ja pyhiinvaeltajat samoin.

Katsahda yli lähimpien alppihuippujen — alas laaksoihin, jotka viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä — eräässä näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon — Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.

Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi — joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita — joka oli "hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen kultasateilleen — niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa uneksiakaan!

Ergo bibamus! Siis joimme… ja yön hetket vierivät kuin nauhaan pujotetut helmet.

Näin vierivi aika ja maistellaan,
Ja laulu se käy: poculamus!
Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;
Jos lie vika… ergo bibamus!

Kyll' ennen taisin myös latinaa,
Olin mestari semmoisessa;
En koulun oppia kiinni ma saa
Nyt päissäni korkeudessa!

Mä täältä nyt silmään laaksohon päin —
Siell' alla on usva ja sauhu;
Ja kohta on häijynä mielessäin
Tuo kiero mailma ja pauhu.

Ja yö kului.

Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan — jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä liekehti vielä rovio — puoleksi hiiltyneenä… mutta joku koukero kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.

Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita… se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein varjossa — täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet — jokin polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa — välistä taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai sysäyksen… kauttaaltaan maalattua liikkumattomuutta — ja tuota unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa hengityksessä, hillityssä yninässä — tai vähemmän runollisessa kuorsauksessa.

Ovi oli auki… kolea yöviima — ja vihertävän kylmä kuutamo — tunki sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin — mukanaan inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista kekäleistä.

Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento — voimakas, solakka sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli… ja hänen takaansa, yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin kumartuvan, tänne tähystelevän — houkuttelevan luoksensa kaunista ihmislasta.

Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui sellainen ihmislapsi — se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua, katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä huolinut… hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin… vanhus nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle — eikä tahtonut mennä — niin täytyihän hänen tulla. Ja ääneti tyttö hiipi lattian poikki — kaksi käsivartta nosti hänet maasta… hän laski ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle — ja poissa olivat molemmat — uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen, kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.

Toivoin hänen vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan — taikka ettei hän enää koskaan palaisi!

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä — kun päivä jo oli jokseenkin pitkällä — tohtori ja minä makasimme niukalla nurmikolla, pienen pyhiinvaelluskirkon edustalla, melkein pyhien seinien juurella. Ympärillämme oli mahtava vuorimaisema, uhmaisia huippuja, jyrkkiä seinämiä, syviä rotkoja… maailman ihanuudet jalkaimme juurella.

Aamupäivän aurinko, lumitunturit, valkeat seinät, kultaiset pilvet… voi kuinka se huikaisi silmiä!

Ettäkö me harmittelimme viime yötä? Kuka sitä uskaltaa väittää? Tohtori sanoi minulle:

Kuules, miltä tuntuu päässäsi?

Kiitos — raskaalta. Entä omassasi?…

Kirkon sisällä, jonne pyhiinvaeltajat oli sullottu aamupäivämessuun — Maria Luscharin kirkossa surisi kuin mehiläispesässä… mitä uskovaiset siellä lauloivat, sitä en tiedä; mutta pikku tohtori ravisti päätänsä ja hymisi:

Dies ira, dies illa…

Sitten liuvuimme pyhältä vuorelta alas "reillä".

Reilläkö? Oliko siis yöllä satanut lunta meidän kilistellessämme?

Ei ollut lunta satanut — mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin vetäjänä vuoristolainen voimamies… alas vihreitä sametinpehmeitä törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein — monesti hihkaistiin — monesti kimmahdettiin… välistä ihan varmoina, että paiskaudutaan hornan kitaan… mutta voimamies hymyili, huohotti, kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!

No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin — vaikkei ole merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.

Päästiin alas — huimaavaa vauhtia — pyhältä vuorelta. Ilmanveto vilvotti — päihtymys oli mennyt — yö unhotettu — kaikki oli loitolla kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi, seitsemän tuntia — alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.

Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!…

Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona… ja minä ajattelin kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin — vai eikö hän enää koskaan palaa?