Novelleja Tanskan rannikolta ja Kärntin alpeilta

by Holger Drachmann

SE LUOTI OSUI.

Tarina.

"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."

Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla tavallani lisäksi tarinan.

Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria — ja siihen tekee mieli yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle — voi joutua juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta. Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia, joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle — saman tekevä, minne siitä vesi virtaa!

Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin, ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä: — Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan — Vetehisen kostealla silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle Triestiä kohti — ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen vuorilinnotus, — jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.

Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki, jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.

Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy tänne — samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä runsaasti puolentoista penikulman päässä.

Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella, ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään päin — milloin siellä pidettiin jotakin huvia — ja sisäänpäin läpi vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.

Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.

Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa useinkin herää — niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea — kenraalia ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen, samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä — kun taas toiselta puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja saamasta kunnollista tähtäystä — sekä juoksevaan otukseen vuoristossa että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa ampumaseurassa.

Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen, rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone, mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin kirkko Wienissä — lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla — asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden — tahtovan politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.

Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa — ainakin niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.

Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa että hyvää. Tarvisin kirkkoherra — joka myöskin kävi Filafer papan luona — oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä, joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste; ja se seikka, että tämä merkillinen mies — Jumalan ja paholaisen sekamuoto — oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta, taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan — niin kauan kuin sitä onni suosii.

Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat — ja niiden joukossa paksu Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä — että olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan, kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu" onni — vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa omassa persoonassaan. Toiset — niinpä hilpeä räätälikin — väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän itse, iloinen Seppel, aikoi — ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten — kankean hartiansa kiusallakin heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella, missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut, — ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä… vaan annappas heidän tulla tänne! Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!… Kippis! ryypätäänpäs sen onneksi! —

Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa kellarista — ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär, kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan — ne kun hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä.

Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli annettu — maallisissa ravintolaristiäisissä — lisänimi "kaunis"; eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan kasvattaneet hänet — samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia, joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi oli sittenkin oppinut lukemaan — arvatenkin oppinut itsekseen, hän kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon. Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen leuassa — perintöä isältä — ja semmoiset tummat silmät… semmoiset silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi — vaikkeivät ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan minulle lahjottaa uuden lettinauhan?

Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.

Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.

Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin — mukanaan isän pyssy.

Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat eriluontoisia. Nuorukainen — joka tähän aikaan oli seitsemän-, kahdeksantoista vuotias — tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta, joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.

Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata, suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet, niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille, missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut, joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se kuuluu, missä sen oikea isänmaa on — ja että se siksi mieluummin itkee kuin nauraa.

Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen, jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi. Jotkut olivat tietävinään — mutta ihmisillähän on niin kova hoppu, kun asia koskee lähimmäistä — että pikku poika näki päivän valon jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher, jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain, ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut tytön sydämen — sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita, vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi — kenties tämä sukkela, aina tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon, jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia… sanalla sanoen, kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista vuotta Alois poikansa kanssa — ja arvatenkin odotellut, että räätäli muuttaisi tapojaan.

Paha tai kova — mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen tulee — Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä hän oli — kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan ollut — sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni; salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut — se hankki ainakin ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla… ja sitten tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja pysähtyivät majan eteen.

He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa, sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi kylmänkankea vuorikauris.

Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!

Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana, pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs, luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät — jotka hän saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja — nämä mustat lämpöiset silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:

Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?

Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.

Tunsitteko, kenen? —

Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.

Ei tarvitsekaan. Minä tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.

Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:

Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen — tai jonkin aavistuksen — tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä lähtemään alaspäin — mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää… ja sitten me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin — ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme hänet!

Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.

Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän… Hän laski pyssyn hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:

Tuon se siis hänelle kuitenkin jätti…!

Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan sisään ja äiti tuli itkien perästä.

Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan miehestä mieheen.

Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!

Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja sanoi — vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta sanoa, että hän itse sattui ampumaan…? Miehet vilkaisivat häneen, nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.

Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen, röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat kaikki tulleet saapuville — niinpä myös Filafer papan koko seurue ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan, kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle samalla mutisten tavanmukaista rukousta — tai sen verran rukousta, kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa, jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan Ober-Tarvisiin.

Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin päällä rihlapyssy hihnassa:

Hei, Pinacher — Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan
Seppelille siunaustasi?

Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta — ehkä erästä naista. Mutta tämä — jota hän kenties haki — oli jäänyt sisälle eikä nähnyt tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.

Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet — ja sitten hän nousi törmälle.

Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen. Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja Maria!… ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:

Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!

Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin. Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui räätälin jalkoihin ja arkkuun.

Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen ja Aloisin väliin.

Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa tarttui hänen käsivarteensa — ja nyt kuului: pappi - pappi!

Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään — kaikki tekivät tilaa — pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.

Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien läsnäolijain kesken.

Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti — kaksi ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä otetuksi käherrykseksi — mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. — Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen, nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.

Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä, mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja villit persiljat jo röyheltyä — siellä täällä oli joku pensas täysin vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden puvun — ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota ainoastaan terävän nurkan kohdalla — siellä päin, missä varpuset tappelivat — viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston kimaltelevalta lumelta.

Kissan takana ovessa seisoi Mizi.

Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!

Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.

Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?

Kiitos — en mitään, vastasi Alois.

No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.

Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.

Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä. Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä käynyt. Nyt hän istui täällä.

Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.

Tuota — minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen hämillään.

Pyh! isä nukkuu… ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon, tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani! Onpa sinusta tullut koko iso!

Nuorukainen joi — hapahkoa, kellertävää viiniä — ja katseli Miziä. Ja hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli tullut suuri ja kaunis.

Mizi nauroi — ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä, tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:

Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? — Onko sinulla niin monta, että voit niistä antaa? —

Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas — koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin — laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa, hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja, ompelutarpeita… hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten — melkein samassa — Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.

Nyt ollaan kihloissa! ymmärrätkö? —

Alois ei ymmärtänyt vähääkään. Sen sijaan hän oli vähällä suuttua. Tyttö istui hänen syliinsä, mutta hän nousi hölmistyneenä seisaalle ja kysyi, mitä se merkitsi.

Tietysti sitä, että minä pidän sinusta! Enkö saa pitää? —

Mizi lausui nämä sanat, niinkuin lapsi voi ne sanoa, niin avoimesti ja niin mairitellen. Alois rypisti kulmakarvojaan — nolostuneena, äkeissään, ihan ymmällä — ja pyöritteli yhä sormusta sormessaan. Sitten tyttö laski kyynärpäänsä pöytään ja pani kädet silmilleen; ja nähdessään hänen itkevän Alois joutui aivan oudolle mielelle ja tahtoi livistää ovesta ulos. Mutta ripeästi tyttö nosti päänsä — ja nauroi:

Etkös ymmärrä, että minä tahdon leikkiä kanssasi? —

Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.
Ja äiti odottaa minua kotona! —

Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.

Vielä — luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku häntä pelottaa! —

Kukahan se lienee? —

Noo — voisihan se olla vaikka…

Rauta-Bartl?

Kenties!

Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!

Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. — Johan sinä olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; sitä en ikinä saa irti! — Mokomakin sormus… mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista, mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme. Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle — sillä minä pidän sinusta!

Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista puulipasta ja tyttöä.

Kyllä minulla aina on, millä huvittelen. Minulla on täällä kaikki vieraat — mutta sinun täytyy istua yksin kotona! Suuteleppa minua kerran!

En minä semmoista! Pidä se sitten itse!

Siihen en minä suostu! — Ja ennenkuin toinen kerkisi estää, hypähti Mizi hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä korvalle ja poskelle. Sitten hän nauroi, sysäsi lippaan hänen kainaloonsa ja hänet itse ovesta ulos kuiskaten: nyt isä on herännyt — tule pian taas meille!

Alois tuli kotiin lahjoineen, päässä joukko sekavia ajatuksia. Laatikon hän pani vanhan kaapin päälle eteiseen. Matalassa huoneessa, jossa räätälinpöytä vielä oli vanhalla paikallaan, istui äiti nurkassa tuijottaen kummallisesti eteensä, niinkuin hänen tavakseen oli viime aikoina tullut.

Missä sinä olet käynyt, Alois? tiedusti hän.

Nuorukainen ei tahtonut valehdella, vaan vastasi empimättä, lyhyesti:

Pappa Filaferin luona! —

Sinäkin! virkkoi äiti katkerasti.

Älä nyt, äiti. En minä sinne enää koskaan mene! Ja sitten hän istui äitinsä viereen, ja äiti otti hänen kätensä omiinsa ja suuteli häntä hellästi ja kiivaasti matalalle, leveälle otsalle, jolla kiharainen, musta tukka riippui kuin tupsu nuorella, vahvalla, villillä varsalla, joka ei vielä koskaan ole pitänyt suitsia suussansa, koskaan tullut tuntemaan kesytyksen temppuja eikä myöskään oppinut panemaan ovelia metkuja koulutuksen pakkoa vastaan.

Ei sinun tarvitse olla minusta huolissasi, äiti! sanoi Alois ja katsoi häntä tummiin, raskasmielisiin silmiin. Minä en koskaan tuota sinulle surua, niinkuin — kuin…

Niin, isäsi! keskeytti äiti — hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä vastaan; ja piti minusta — siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi ajatella hänestä mitään pahaa — enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!

Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään, silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli: Äiti, äiti — älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen… kunhan nyt tyynnyt!

Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.

Äiti, mikä nyt, on? — Jotakin se on! Minä tahdon sen tietää! —

Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä; sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se mies. Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen… ennenkuin se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan. Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua — hän loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! —

Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden. Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän mutisi: hänen pitää kuolla!

Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti — ja kuuli silloin äidin hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.

Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? — pitikö luopua aikeestaan — mennä papin puheille — kertoa hänelle surunsa — tyytyä siihen lohdutukseen, minkä pappi antaisi — ja sitten palata kotiin ja olla äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?

Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.

Matkalle!

Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.

Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan. Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan valvoivat metsänhakkuun järjestämistä — ja salametsästäjien kiinni ottamista.

Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei huolinut — ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!

Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä, alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä. Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä — ikäänkuin verisenä — vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät tarkastelevan tuota pikku kääpiötä — ja varmaankin havaitsivat hänet tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla, lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.

Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi; semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja, kimaltelevaa tai sinertävää lunta — mutta jos hänen olisi pitänyt sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä — niin ei hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän istui pää kumarruksissa — ja mietti.

Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään — ja sitten surmattua isäänsä — ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!

Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia ja puoteja — Maria Luschari — "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?

Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan… tai kääntyä päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan laaksossa… ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi turvaa — sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin murteella ja sitten — pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan rintaan.

Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.

Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori, kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi, vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin — ajatella Filafer papan ravintolaa — Miziä — eilistä päivää. Eikö siitä tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut? — Eilenkö se tapahtui? — Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä suudella — eikä enää koskaan sinne menisi… ja kuitenkin oli niin ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta, ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä — ei hänen hymyään hänen, ihmeellisiä silmiään — eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!

Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher ehättäisikin hänen Aloisin edelle…! Kuka silloin suutelisi hänen kylmiä poskiaan? — kuka? — Kyllä äiti!

Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi, oliko sankissa ruutia — ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.

Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. Yksi laukaus riittäisi — hän oli kädestään ja silmästään varma — ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.

Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa — utelias pääkkönen, jossa oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea… Josef ja Maria! vuorivuohi!

Hän unhotti kaikki — vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan, ojentaen toista kättään — toisessa oli pyssy — muutamia kuivuneita, lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti — kääntyi sitten runkojen ja matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin, missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut — nousi hitaasti seisaalle suuren lohkareen takana — kurkotti kaulaansa ja tähysteli — kunnes taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä, etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan päässä.

Pyssy poskelle — leimaus — laukaus! — vyöryvä kaiku — otus lyyhistyneenä kuin salaman iskusta — ja Alois kuin salama sen kimppuun.

Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.

Hän kyykistyi — ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.

Kiinni! —

Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.

Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt — mars täältä — kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta saat itse kantaa — juuri noin selässäsi — kun kerran olet kauniisti sille antanut, niin että riittää! Mars! —

Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.

Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi — kun mukanani on lyijyä ja ruutia — täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös sytyttää! Sinä olet koiviltasi minua ketterämpi — voisit saada päähäsi paiskata otuksen maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa, kun luotini sopii — sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!

Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä — ikäänkuin kehotukseksi — sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa vuorivuohta.

Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen mielensä ollut matkalla ylöspäin!

Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus — pelastuksen.

Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!

Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa — kopissa rautaristikon takana!

Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia, havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon, liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin — riuhtasi vimmatusti — hihna katkesi — kuului pamaus — hurja parkaisu ja pitkä voihkina, joka päättyi kiroukseen — ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.

Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.

Vai tuolla tapaa! Sittenkin oli tapahtunut, mitä hän oli ajatellut — vaikka toisella tapaa, kuin hän oli suunnitellut! Hän saapui juosten puunhakkaajien majaan. He olivat siellä vielä. Tahdotteko pelastaa minut? huusi hän puolivillinä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Voitko vannoa Maria Luscharin jumalanäidin kautta, että kaikki on totta, mitä sinä nyt kerroit laukauksesta, Alois? kysyi muuan.

Minä vannon! vastasi Alois ja ojensi kättään sinnepäin, missä tämä vuori on.

Hyvä! Tässä on Rauta-Bartlin pyssy. Hän oli paha mies — kaikkia kohtaan — ja meitä kohtaan myös. Siitä saakka, kun hän ampui isäsi, hän on tavallisesti jättänyt tänne pyssynsä tuntureille mennessään — kenties sen vuoksi, ettei joutuisi kiusaukseen, se ilkiö. Nyt otamme hänen pyssynsä, laukaisemme sen ja lennätämme sen hänen luokseen sinne, missä hän makaa. Sitten saa kuka hyvänsä tulla ja tavata hänet ja ajatella mitä haluaa hänen kuolintavastaan. Mutta sinun on parasta joksikin aikaa kadota tältä seudulta. Hyvästi nyt, Alois!

Käykää joskus katsomassa äitiä! pyysi heiltä Alois. Ja sitten hän lähti sieltä pyssy mukanaan.

* * * * *

Tuli kesä, tuli talvi; Tarvis oli kuin lumen alle haudattu. Ja taas saatiin kevät ja kesä ja tänne autioiden harjanteiden väliseen laaksoseutuun levisi ennen tuntematon hämminki.

Sanottiin, että Itävalta tahtoi ruveta kolmannen kerran tappelemaan pelätyn sotapäällikön kanssa. Eikä häntä nyt enää nimitetty kenraaliksi tai ensimäiseksi konsuliksi. Hän oli omavaltaisesti huudattanut itsensä Pariisissa ranskalaisten keisariksi; paavi oli — ajatelkaas sitäkin! — voidellut hänet pyhällä öljyllä; hän itse oli pannut omaan ja porvarillisen puolisonsa päähän keisarikruunun; ja nyt hän oli lähtenyt Milanoon, jossa — samoin omin käsin — oli pannut päähänsä Lombardian rautakruunun Italian kuninkaana! Mutta tämähän oli isku vasten Itävallan naamaa — ja loukkaus piti kostettaman. —

Tästä ja monesta muusta asiasta politikoittiin Filafer papan luona. Sillä kun isänmaa on vaarassa ja maanisä kutsuu lippujen ääreen, silloin höltyy kielen jänne. Pitkin seutua nähtiin sotaväkeä; esikuntaupseerit tutkivat kanavalaaksoa — jossa Tarvis sijaitsi — ja pientä Malborghetin vuorilinnotusta, joka viholliselta sulkee tien Udinesta ylöspäin Friaulin kalliosolien lävitse. Myöskin Predilin sola — jota myöten tullaan Triestistä päin — joutui asianymmärtävien silmien tarkastettavaksi. Piti kyhätä hirsilinnotus; piti värvätä sotamiehiä vuoristolaisten parhaista ampujista; muonaa oli koottava varastoon — kaikki oli toimitettava, ja kuten tavallista tässä yhtä ylevämielisessä kuin huolettomassa maassa: kaikki oli tehtävä samassa tuokiossa — ja pappa Filaferillä oli kova kiire aluksi hankkia olutta ja viiniä janoisiin kurkkuihin.

Alas kylää kohti asteli hiljakseen nuori, pitkä, harteva mies vaatteet pölyssä, lyhyt rihlapyssy keltaisessa hihnassa olalla. Hänen tummat silmänsä katselivat joka taholle, ikäänkuin hän jotakin etsisi ja samalla tahtoisi jotakin karttaa; iltapuolen laimenneessa valossa, jonka varjot levisivät pitkälle, hän pysähtyi Seppel vainajan pikku majan eteen. Ovi oli teljetty kiinni, uuninpiippu ei savunnut, vaikka naapurista tuli savua; ja hän astui naapurin ovelle, ja siellä seisoi vanha eukko kolkkimassa maissintähkiä niinsanotuiksi turkinjauhoiksi.

Jumalan rauha! tervehti mies.

Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.

Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän — hän on kuollut — kuulin sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? —

Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja värvääjäkersantti — että kamreeri oli kuollut halvaukseen — j.n.e. Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?

Minä olen ollut monessa paikassa — pitkin koko Krainia — metsätaloissa ja sahoissa — ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa. Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen? — Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! —

Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän jyrkästi.

Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän, tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä, kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.

Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on ruumiskirstun näköinen — lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo pienenä!…

Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle hyllylle kaappiin — tyhjään kaappiin — ja lukitsi oven.

Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse. Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa. Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli äidiltään oppinut.

Hän rukoili, niinkuin hyvä katolilainen voi rukoilla — ja oikeastaan siis hyvin hartaasti.

Kun hän jälleen tuli hautuumaalta pois — niin, minne nyt sopi mennä? Papinko luo, jonka akkunoista loisti valoa? Mutta mitä apua hänelle papistakaan olisi — nyt kun hän oli rukoillut haudalla ja sanonut jäähyväiset kaikelle, mikä hänelle oli maan päällä rakasta?

Maailma oli hänestä käynyt niin yhdentekeväksi; ja taivaaseen hänellä sentään oli koko matka — tuntui hänestä.

Hän kuljeskeli umpimähkään pitkin kylää. Kenties häntä ei kuitenkaan oltu ihan unhotettu; ehkä häntä odotti tilinteko viime kerrasta… Siinä tapauksessa hän vastaisi puolestansa, hänen oli pakko olla siihen valmiina — ja nyt olikin jo aika, sillä hän tahtoi päästä eroon niistä kalvavista ajatuksista, jotka olivat häntä poissa ollessa rasittaneet.

Kaikki vanhat ravintolat olivat avoinna. Kaikkialla hän tapasi ihmisiä ja joutui puheisiin monen kanssa. Mutta hän sai myöskin huomata todeksi, ettei tarvitse olla kotoaan kovinkaan kauaa poissa joutuakseen unhotuksiin muiden asiain vuoksi. Joka paikassa häntä kohtasi politiikka ja sota — puolesta ja vastaan. Mitä semmoinen juttelu häneen koski? Hänestä tuntui,kuin maailma pyörisi vaan Pinacherin ja hänen ympärillään, mutta kukaan ei välittänyt voudista rahtuakaan; — jo aikoja oli hänen sijaansa tullut toinen Rauta-Bartl. — Eikä hänelle itselleen, Aloisille, sanottu muuta kuin lasia tarjoten iloisesti: Missä hiidessä sinä olet niin kauan maleksinut? —

Lopulta hän osui Filafer papan ravintolaan.

Siellä oli useita vanhoja vieraita, ja uusiakin oli tullut monta. Tupakansavun lävitse näkyi talikynttiläin punertavassa loisteessa sotilaspukuja; ja kuului montakin vahvaa kärntiläistä ja ylä-itävaltalaista kirousta, ja viiksiä kierreltiin ja kuivailtiin ja sitten suu taas peittyi niiden alle, samalla kun olut ja viini virtasi alas kurkuista. Kaikki puhuivat kilpaa, nauroivat, lauloivat… eipä täällä kukaan tiedustellut Seppel räätälin poikaa. Muuan toinen hauska Seppel — tosin ei räätäli — johti puhetta tarvisilaisten puolesta; harmahtava värvääjäkersantti jyskytti pöytää alati tyhjentyneellä ruukullaan — ja Mizi — niin, Mizi — hän pujottelihe ketterästi edestakaisin lukuisten ojennettujen käsivarsien suopeista syleilyistä — ja aina hän osasi viedä tyhjät ruukut ja karahvit pois huoneesta ja tuoda ne täysinäisinä takaisin, samalla kun hänellä oli hymähdys ja sukkela vastaus varalla kaikille, jättämättä ketään osapuoleksi — kuten hyvä ravintolatapa vaatii, mutta sittenkin siellä näytti eräs nuorehko upseeri erikoisesti hääräävän ollakseen hänelle otollinen; ja tässä hänellä olivat apuna tahi vuoroin esteenä eräät naureskelevat kadetit, jotka ehtimiseen tunnustelivat nenänsä alta, miten pitkälle heidän versovat viiksensä olivat kasvussaan päässeet viimeisinä viitenä minuuttina.

Muista jonkun matkan päässä istui nuori, pulska korpraali ja seurasi tummilla, elävillä, omituisen kovilla silmillään kauniin immen jokaista liikettä, vaan ei kertaakaan häntä puhutellut — ehkä sen vuoksi, että hänen esimiehensä oli läsnä. Sen sijaan hän välistä puheli Filafer papan kanssa; ja tämä kunnon ukko, joka oli tavattomasti paisunut ja näytti kärsivän luuvaloa, oli saanut entistä leveämmän nojatuolin ja jättänyt kaikki hommat tyttären haltuun.

Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut täydellinen kaunotar — sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla, vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa — mutta hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa — ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta, sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa — ja hänen täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän kilpataistelun — ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.

Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja tämä tapahtui hyvin myöhään.

Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen hän sai Miziltäkin — aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän teki, ja jäi istumaan.

Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua, joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä — jos hänellä siinä enää oli mitään omaa — ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä — eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä "kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti jyskyttää hänen suonissaan.

Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi tänne Mizi keittiöstä:

Minnekä sinä aiot? —

Enpä tiedä — anna minun vaan mennä! —

Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen nuttunsa rinnukseen ja sanoi:

Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit sotilaspuvussa komea!…

Vai niin, niinkö luulet —?

Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:

Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään — äläkä ole milläsikään!

Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa vieraat katosivat — jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.

No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.

Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi ja vastasi tuikeasti siihen — jokseenkin tutkivaan — silmäykseen, jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali saavan pisimmän — mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä. Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa — myöskin Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa — Alois oli yksinään tyhjässä salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.

Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo surumielisin silmin varottaen — sillä olihan kotonakin kuutamo.

Hän aikoi lähteä; — ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen — kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin — ja piirteli Mizin nimikirjaimia!

Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten — sillä nyt minun pitää tehdä melkein kaikki! —

Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt? kysyi Alois.

Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö, kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No, kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä minä kertoisin? kysyi Alois hidastellen; sinähän kuulet ja näet niin paljon! — Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti! myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä — ja se oikein kiiltää silmissä, niin että sydän povessa hyppelee… kunpa sinäkin saisit sellaisen harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit, niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä…! —No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan odottamaan, niin… Ja hän näytti aikovan nousta.

Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? —

Että olenko? —

Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:

Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon — ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, — jos se muuten heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon — ja jos sitten kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin… niin silloin…!

Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja, kaarevia kulmakarvojaan hiukan — ikäänkuin ajattelisi jotakin vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.

Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua — että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.

Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti kivistävän — samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.

Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja Alois ajatteli itsekseen — sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla miehillä on turhamaisuutensa — että kaunein tyttö kymmenen penikulman alalta nyt oli hänen!

Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi — ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan — vaikka ne olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen omakseen — kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle vääryyttä… hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta. Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille kaikki — olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut Mizille sanotuksi — ja varsinkin sen hän tahtoi Mizille sanoa, ettei hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä kuin hän oli… Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

Silloin hän näki eräässä tien käänteessä — kalpenevassa kuutamossa, joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa — sotilaspukuisen hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat! mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi — hahmo liikkui — portti aukeni — ja Alois hiipi saapuville, ihan koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen — ja näki Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle — ja sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.

Alois olisi voinut hyökätä esille — hänellä oli veitsensä mukanaan — olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy… mutta hän oli kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta, ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella, kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin, ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.

Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili — kunnes aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin puolikuollut. — —

Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer! ja sinä kaunis Mizi!… Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin juuri hän olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä, poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä, elääkö hän enää huomispäivää!

* * * * *

Ja koko joukko — paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa — lauloi keuhkojen täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:

Der Himmel ist hater, das Wetter ist schean, und die Nacht thuet nit plaudern, wer zue mein Diendlan gean.

[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka tyttöni luona käy.]

* * * * *

Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää joka koulupoika kuin viisi sormeaan — ja silloinen maailma piti sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät verisen taistelutanteren Määrissä — mutta sinne jäivät tuhansien tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella, että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta, vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka silloin ajattelivat; — ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa, joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.

Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja sulkenut heiltä tien.

Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta päästettyä väkeä.

Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut; posket olivat kalpeat — mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan. Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme — ja se katse, joka nyt etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.

Sanon sinulle, Alois — virkkoi hänen toverinsa — sinun on sittenkin meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja kipeitä raajojasi!

Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt mukana — ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen Napoleoninkin kiusalla! —

Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.

Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut — ja marssimassa — ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt pelkältä ruudinsavulta — en ainoatakaan ranskalaista — sain vaan käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin — ja nyt olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret tuolla — ne ovat minun isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies; jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain pyssymies… häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! —

Remahtaen nauruun — kovaan kovassa pakkasessa — hän heitti lakkinsa tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän huoli koko maailmasta?

Ja nyt oltiin kotona.

Kotiin? — kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.

Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä — ja meni toisinaan vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin — vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi yksinäisyys hänen ympärillään — ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.

Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä tienoin. Mizi oli — sairasta tätiä hoitaakseen — muuttanut naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä, joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?

Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet versoa. Lumella hyppeli lintusia — kunnes kupsahtivat sen lävitse ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi kuusen ja petäjän välissä — ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä, rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta saamistaan taudeista.

* * * * *

Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia, joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan mukanaan laaksoon; — yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta. Tämä toistui pari kertaa — ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille. Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi suuria risu- ja polttopuukimppuja — pyhät isät näet tarvitsivat lämmitysaineita — ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta; vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse — ja puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli, kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja, joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä, rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat; ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.

Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.

Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja rasittava, oli hän ainakin yksin.

Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä; ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi kalpeakin puheliaaksi — ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja Alois näki Mizin piirteet.

Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi samalla, kuinka sydän jyski — ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa huipulle.

Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt — vaan ehkä entistään kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton — ehkä oli katunut… mitä hän muuten tulisi Maria Luscharille?

Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä — ja samalla sanoi itselleen, että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä ja ammottavia kuiluja.

Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa. Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet. Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla. Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä… kuinka kaunis hän oli!

Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin hänessä olisi kuume.

Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:

Jumalan rauha! Alois!…

Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi — ja sitten
Mizi meni ulos.

Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä pois — paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi kuu ja valaisisi hänelle tietä — jopa nytkin vyöryi leveä virta punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista, rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse; lähde vaan kiireesti alaspäin!

Mutta hän jäi.

Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin; edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä, sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.

Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja nuoresta — ehkä ensi lemmestään.

Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen; turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi, niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa… ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.

Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus — Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos hänen luokseen.

Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä — tai miksi voisi sanoa tätä kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa — jokseenkin kaidalla vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina, kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana, häipyvässä äärettömyydessä, — sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten kaipuiden suurta maailmaa.

He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla; he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin niiden vaihtajille.

He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten, vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan — ja kun Alois jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja, haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät — eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.

Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.

Alois oli vähällä huutaa kovaa — hän melkein uskoi, että Mizi oli vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana kuin lapsi, — ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.

Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä, missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen, minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.

Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.

Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.

Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla valhetta…?

Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.

Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä minulta enempää kysy! —

Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.

Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut vaimokseni. Tahdon sinut luokseni — ainiaaksi — en voi elää ilman sinua — sinä teet minut hulluksi…!

Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.

Vai et voi? — ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet seisaalle eteensä.

Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.

Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus — ja minä tahdon tietää, miksi sinä et voi ruveta vaimokseni? —

Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan — tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja uhkaavana.

Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma — sen, joka perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea voi joutua näkemään — mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies oli? — oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä…!

Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti kuin kuolevan katseen Aloisiin — kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy metsämiehen luodista — ja voihki:

Lyö vaan minua; halveksi minua — siihen sinulla on oikeus. Sinä et voi sitä käsittää — en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen rakastanut ja sinua rakastan — ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt pois sotamiehenä, niin olisin nyt — sen vannon tuon Vapahtajan kautta — voinut tulla… Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! —

Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa päättyi kiljahdukseen.

Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.

Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä — ainoastaan puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä laihaa etusormea — ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä, kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko lempeitä sanojani langenneelle naiselle — ja tiedätkö, mitä itse olet tehnyt!

Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui, astui, hyppäsi — ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi — hänen revitty sydämensä imi itseensä — Mizin viimeiset sanat:

Näin onkin hyvä!

* * * * *

Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet — korkealla Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin vetehisen märkä silmä — loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.

Se oli Alois.

Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä — ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.

Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha, yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä, sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa, jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille — hyvinkin seikkaperäisesti omasta puolestaan — ja Alois oli ruvennut siellä käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla, joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.

Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa, villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella, hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas — taikka hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan — niin ampujat tekivät täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia siitä, kumman pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.

Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus puhuvat tyhjää.

Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.

Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme miettimättä miksi.

Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään, Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman ympärillä.

Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään, missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi, hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras leikkipaikka — ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä lapsen. Silloin saattoi tosin — varsinkin alussa — vanha eukko joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika; — olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on minun. Ja minä kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! —

Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan, metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.

Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä heikompi!

Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.

Sitten se häneltä hukkui.

Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin. Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi hakea lääkärinapua — jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana Raiblissa — tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla voinut toden perään sairastua.

Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon — miksi ei siis tänne, missä ei kukaan voinut kuolla?

Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi — ja odotti. Hän antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti. Täytyihän lievityksen tulla.

Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja kuiskasi: Näettekö nyt — hän paranee!

Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.

Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä äidille!

Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.

Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä. Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa. Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.

Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa — nyt minä tahdon kostaa!

Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään pikku ruumiiseen ja sanoi:

Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään — paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli Mizin poika!

Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.

Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla — ja täällä oli suru ja kuolema.

Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun — tähän arkkuun — hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia — ja viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten kuusenhavujen joukkoon.

Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni ja köytti ympärille nuoran — ja seisoi katsellen kirjailtua kantta, Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä — ja Vapahtajan hahmoa, joka antaa pienokaisten tulla tykönsä.

Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.

Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.

Mitä tämä merkitsee?

Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja astui ulos ovesta.

Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.

Menen alas hautaamaan poikaa! — ja sitten… sitten en enää tiedä. Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi tekee. Täällä on kaikki sinun — me molemmat emme enää toisiamme tapaa!…

Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa — nyt tulee viha, kosto ja kuolema!

Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia. Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.

Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä heidän sekaansa, — minne sinä olet menossa?

Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.

Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde kiireesti tiehesi!…

Vihollinen — ranskalaiset — sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään. Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas — neljättä kertaa — ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia omassa itsessään!

Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja hämillään.

Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? —

Onko se sinun lapsesi, Alois? —

Se on minun poikani — minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn maahan! —

Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle. Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti siihen viimeisen kerran — ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; — lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri ylitse läheisen järven — ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä valmistettaisiin leposija sotilaalle.

Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!

Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.

Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? —

Aion jäädä tänne ja tapella; — aion ampua tai itse kaatua. Minusta on kaikki yhdentekevää!…

He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.

Muuan sotamies — sattumalta entinen toveri — juoksi etumaisena ja mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!

Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut, hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen, joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.

Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? —

Kuten näet — minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? —

Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka olisin viimeinen mies paikalla! —

He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi. Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset, paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella — hirsilinnotuksen takana — polku taas tuli näkyviin, harpaten maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä alaspäin… ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.

Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä ei se ollut — siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.

Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:

Kuka tuolla komentaa?

Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.

Vai hän! kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon — aion näyttää olevani ampuja! —

* * * * *

Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.

Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi: Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän kolme vuorokautta!

Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!

Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri, joka oli majaillut Filafer papan luona.

Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä — ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein kuin vuorivuohten metsästystä — tai maalitauluun ampumista. Hän sai leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas oli pyssy poskea vasten — ja toinen toisensa perästä vihollisampujat hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi. Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä synkällä, melkein uhkaavalla — mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat taistella isänmaan puolesta! —

Sitten ilmottautui — keskipäivällä, kello kolmen aikaan — ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli — ajattelemistaan — yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.

Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat päitä… verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä kolonnina väkirynnäkköön.

Taas saapui lähetti paalutusten eteen — sama kielto, uusi pommitus. Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"

Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta — tämä on minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä — minä en missään tapauksessa enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa, vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin kutistunutta joukkoansa — kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön isänmaa!

Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan pimeyteen.

Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi he kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?

Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän tahtoi täällä saada kuolemansa — se näytti häntä välttävän — mutta ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman — koston kuoleman kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut esirukouksena viettelijän puolesta! —

Mutta nyt — oli miten oli — kuinka hän voisi tappaa tuon miehen, jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä vahvempi ja pyhempi?

Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.

No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä…?

Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.

Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki. Ajattelin ampua teidät tänä yönä — kun te viisi vuotta takaperin otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! —

Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa? Kenestä sinä puhut —? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? — Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!… Vannokaa! ähki Alois. Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka…! Vait! keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti, josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla tunnustettavaa — vastattavaa — mutta tässä asiassa päällikkösi on viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani — kuolema silmiemme edessä!

Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen, suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!

Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta — se on kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!

* * * * *

Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja heittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli osasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren laidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät kekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten ihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja kun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka kädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään — vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa — kaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja sankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut — johon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus — johon miehen oma itse häviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten aatelistoon.

Se luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti verensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.