I.
Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulki kaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka vei vanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.
Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampi nuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.
Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisen aamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisen lehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansa armaansa askeleita…
Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyä soittoa.
Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassa kaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsäde on välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassa syvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttä kohti.
Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikä piti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuvia säveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin, toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa — työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan — sulattaen epäsointujen katkeruuden suureksi, miehekkääksi hymyksi, joka nostaa katseen kohti kattokaaren halkeamia ja aukkoja ja näkee taivaan avoimena ja taiteen äärettömänä — vaikka kirkon katto ja kuorin holvaus murtuisivatkin ja taittaisivat urkujen pillit kuin lasiputket!
Hän kuunteli syvään hengittäen kuin olisi hänelle kannettu kutsuja maailmoista täynnä puhtauden innostusta, aaltoilusta ja kuohunasta, johon kaiku vastasi hänen omassa, palavassa sielussaan, ja paljasti tuskallisesti hänen ympäristönsä yksinkertaisuuden ja ymmärtämättömyyden.
Näytti siltä kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä, että hän kuunteli loppuun saakka noita sävelaaltoja, että hän seurasi niitä, kunnes virran viimeinen loiske hälveni, saadakseen lähettää vapisevan: "Kiitos, mestari Ollivier!" autioon kirkkoon — — —
Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon sisällä.
"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä! Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, — niin, minä sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla täällä kirkkomaalla!"
Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein maahan saakka.
Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä, pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisi hänen käsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:
"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa, kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"
Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä 'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa uskalla mainita kissan nimeäkään… Hys! tuolla on Sidsel, tuolimuori! — — —"
Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki, heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas ja katosivat sumuun kylän puolella.
Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.
Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.
Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt — sanottiinpa osaksi kullatutkin — mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia laseja silmien eteen.
Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua harmaiden kaariholvien alla.