II.
Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel tuolimuori astui ensiksi ulos.
Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne neitoset olivat kadonneet.
"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä. "Nuoret padat nuorine, pienine korvineen — — vanhan kirkon luona!"
Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka hän vasta oli keski-ikäinen.
Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi, vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"
Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa, sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.
Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset, "suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja suunnattoman suuret jalat.
Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä, suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, — sysäyksittäin — syvällä, käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita hän säilytti kuin aarretta.
Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä — hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.
"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia … vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.
Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa monissa asioissa.
Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he tiesivät — ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan sitä satunnaiseen hintaan.
He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua, paljon kukistua, mutta että he sadan vuoden kuluttua olisivat hyvinvoipa pari!
Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestari
Ollivier.
Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.
Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.
Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.
Silloin luuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.
Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.
Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle, että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho ja korjauksen tarpeessa.
Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on varoja.
Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin muoti vallankumouksen aikana vaati.
Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.
Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.
Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.
Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät kokoon kuin uhaten, varoittaen…
Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä, sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.
Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo kumartuvan väsyneenä tuskan alla.
Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.
Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä, muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään, löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.