V.
Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.
Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.
Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.
Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.
He kulkivat alaspäin myllärin taloa kohti, menivät sitten joen poikki sen padon yli, mitä pitkin tie kulkee toiselle rannalle, selännettä kohti, minkä juurella oli kylän puistopahainen — pari kolme puuryhmää hiekkaisen kirkkomäen vierellä, rinteellä, missä vanha kirkko yksinäisenä ja kolkkona kohoaa.
Puisto oli hyvin vaatimaton, vaatimattoman Peerin kylän parhaaksi puuhaama. Tästä pienestä lehdiköstä nuorine istutuksineen, pari penkkiä vanhan poppelin ympärillä, näkyi vain kirkon ylin osa.
Mutta kirkon katon ja tornin takaa saattoi silmä seurata maiseman nousevia aaltoviivoja — vuoren selännettä yhtäjaksoisina lehti- ja havumetsineen — entisajan ritarilinnan valtavia jäännöksiä, jotka nyt muodostivat nykyaikaisen herrasmiehen vähentyneen ja velkaisen omaisuuden.
Ja sinertävän metsän sylistä loistivat maaliskuun kirkkaassa auringossa herrastalon seinät — komeina ja ylpeinä tällaisen välimatkan päästä, vaikka Jumala ja joka mies tiesi, että se oli raunio, sangen tyylikäs ja maalauksellinen raunio, niinkuin pieni harmaa ja yksinäinen kirkkokin.
Tänne puistoon pysähtyi Klaus Pommerenck ja löi kiinni merenvahapiippunsa kannen, heilutellen vartta kuin ratsupiiskaa.
Hänen vilkkuvat silmänsä tähystelivät rohkeasti ja terävästi sinertävää metsää ja herrastalon raunioiden kirkkaita seiniä, kuin hevosparia. Hänen pitkä, vaaleanruskea takkinsa aukeni ja paljasti komeat kirjavat liivit, joista kellonvitjat koristeineen riippuivat vahvalla lantiolla… Hän läimäytteli ratsastuksesta likautuneita kaulussaappaitaan ja hänen kannuksensa helähtelivät. Isän pienet, kiivaat silmät — oravansilmät — tuijottivat pojan pieniin, mutta totisiin kärpän silmiin.
"Penikka, sinähän käyttäydyt kuin elukka!" jyrisi ukko.
Molemmat silmäparit kohtasivat toisensa kuin ratsupiiskapari.
Mutta kohta sen jälkeen olivat Peerin kasvot taas sileät ja pyöreät ja pää lepäsi miettien, asiantuntevana ja välinpitämättömänä toisella olalla.
Hän sanoi kuivasti:
"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen — sinun poikasi."
Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja sanoi:
"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, että me pääsisimme tuonne, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat sinä kaiken maahan!"
"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.
"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa, valkoista kättä — jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä kultarengas.
Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen, missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä, levyjä ja kaiverruksia.
"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."
"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaa vielä köyhemmän tytön, mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.
"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat molemmat silmäparit toisensa.
Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja toimi hyvin.
Piiliköhän tässä jotain? Tai olikohan hänen oma lihansa ja verensä mennyt piloille?
Kun isä ja poika joskus tapasivat toisensa maakunnan pääkaupungissa, missä Peerillä sattumalta oli pieniä lainopillisia tehtäviä, saattoivat he yhdessä viettää hauskan illan. Silloin oli asianajajalla vähemmän halua panna päänsä kallelleen; silloin saivat taivaalliset asiat hiukan levätä, kun taas maalliset tarpeet olivat vallassa. Ja kun isä ja poika Pommerenck aamupuolella erosivat, pulpahteli yksinkertaisen hevoskauppiaan kurkku isällisestä naurusta, sillä tiet ja suunta, johon poika lähti, oli isä nuoruudessaan ja vanhuudessaankin hyvin tuntenut.
Mutta kumpikaan ei ilmaissut mitään toiselle ja nämähän olivat vain sivuseikkoja ja syrjähyppyjä asioitten yleisessä kulussa.
Olikohan tämä sitten jotain muuta? Ja mitä tämä muu sitten oli? — — —
"Olisitko hyvä ja selittäisit asian!" sanoi Klaus, ottaen takkinsa taskusta hollantilaisella tupakalla täytetyn sianrakon ja täyttäen piippunsa.
Peer, joka ei polttanut, otti liivintaskustaan pienen hopeisen nuuskarasian, pisti hyppysensä ruskeaan tomuun hartaana kuin sormiaan vihkivedessä kasteleva katoolinen, nuuskasi, siivoili huultansa nenäliinallaan ja sanoi, valiten tarkasti sanansa, liittäen lauseen lauseeseen, varmana ja varmasti kuin asianajaja oikeuden edessä:
"Minä olen tarkan mietinnän jälkeen ja perehdyttyäni perinpohjin kaikkiin asianhaaroihin kihlannut neito Marguerite Birgerin, neuvosvainaja Herman Birgerin ainoan tyttären, jonka isä on syntynyt tässä kylässä, ja jonka sisarista toinen, neiti Dorothea Birger, yleensä tunnettu nimellä 'täti' Birger, vielä elää, kun taas nuorempi veli Franck…"
Tässä keskeytti ukko:
"Enkö minä muka tiedä, kuka noista hassuista Birgereistä vietä elää, tai ei elä? Enkö minä ole ostanut heidän, vanhaa taloaan ja korjauttanut sen — suurilla kustannuksilla? — — —"
"Sinä olet", jatkoi Peer häiriytymättä, "maksanut hyvin pienen kauppasumman arvokkaasta omaisuudesta — ja minä sain kaupan syntymään — ja korjaukset olet sinä antanut minun maksaa — ja nyt täytyy sinun kuunnella minua keskeyttämättä!"…
"Häh", ärisi ukko imien piippuaan, niin että korina kävi kastanjanruskeassa kopassa.
"Birgeriläiset", sanoi Peer, "ovat kyllä tavallaan hassuja, ja tuo vanha hupakko, täti Birger, hiukan enemmänkin, mutta Herman edistyi kuitenkin nopeasti lakimiehen uralla, meni aikaisin pääkaupunkiin, sai verrattain suuren tuttavapiirin ja pääsi nimineuvokseksi. Sitten meni hän naimisiin hupsun naisen kanssa, joka soitti ja lauloi ja kirjoitteli romaaneja ja sai Hermaninkin pään pyörälle, niin että hän löi tehtävänsä laimin. — Sillä hän oli kaunis nainen, ja tytär on hänen sukuaan", lisäsi Peer miettivästi.
"Niin mutta…?" kysyi Klaus.
"Niin — sitten tulivat kaikki nuo vararikot", jatkoi Peer virallisesti. "Ja keskellä vaikeuksia kuoli nimineuvoksetar, ja mies suri sitä kauheasti, löi kaikki laimin ja hullusti kävi ja hullulta näytti kaikki!"
"Mitäs se meitä liikuttaa?" kysyi Klaus taas tupakkapilven keskeltä.
"Sepä sattuu liikuttamaan minua", vastasi Peer ja otti hopearasian esiin.
"Minä toivon, ettet sinä…!" ärjäsi hevoskauppias.
"Niin", sanoi Peer naputtaen kantta. "Minä matkustin pääkaupunkiin viime syksynä, kun sinä olit poissa. Täti Birger tuli nimittäin luokseni itkeä ulisten enemmän kuin tavallisesti ja kertoi minulle joukon asioita ja antoi minulle kasan papereita, joitten joukossa kirjeitä Franck veljeltä, joka oli tehnyt tyhmyyksiä ja kauan sitten livistänyt Brasiliaan…"
"Mitä saakelia se meitä liikuttaa!" huusi Klaus, joka oli alkanut kadottaa kärsivällisyytensä. Peerin pää oli aivan kallellaan ja hän heitti isäänsä silmäyksen alhaalta ylöspäin.
"Pysyppäs nyt nahkoissasi, ukko, tai minä pidän salaisuuteni itselläni!"
"Hurrurrr…!" kuului piipun kopasta.
"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."
Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen yli, ja hän jatkoi:
"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se nyt riippuu!"
"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne täti
Birgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"
Peer nosteli ainoata olkapäätään — ja sanoi:
"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa, koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen, kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"
Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui pussissaan:
"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"
"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!" sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien alla.
"Onko sinulla se kirjallisesti?" kysyi Klaus matalalla äänellä, hymyilemättä.
"Kaikki paperit ovat järjestyksessä!" hymyili Peer. "Ei puutu muuta kuin — minun hääni!" — —
Nyt oli taivaallinen ilme kokonaan kadonnut lakimiehen kasvoilta. Pistävä auringonpaiste, raikas tuuli ja sangen vilkas keskustelu olivat nostaneet kalpean pyöreille poskille heikon punan. Hän näytti mieheltä, jolla on hyvä omatunto, hyvä ruuansulatus ja koko elämän toiminta järjestyksessä.
Hän puheli itsetietoisesti, huolimattomasti:
"Tuo Franck ei ollut ainoastaan kevytmielinen velikulta, vaan aika mies. Hän tuli toiselle puolen paraaseen aikaan, erään hampurilaisen kauppahuoneen palveluksessa, osti kaivoksia, möi metsää, piti konttooria ja pankkitiliä Riossa, ja oli juuri purjehtimaisillaan takaisin Bremeniin auttaakseen veljeään, joka aikoinaan oli tukenut häntä.
"Silloin vei kuume hänet. Hän on poissa, veli on poissa, veljen vaimo on poissa. Jälellä on vain Marguerite ja täti Birger.
"Täti Birgeristä pääsemme me helpolla. Kaikki on selvillä. Kukaan ei tiedä mitään. Minun tuleva vaimoni kaikkein vähimmän. Asiapaperit ovat minulla.
"Ja nyt, ukko, saatamme alkaa katsella ympärillemme tässä kylässä ja pitäjässä! Herrasmies tuolla 'hovissa' — no, hän on vain hylky. Me voimme antaa hänen olla paikoillaan sen lyhyen ajan, mikä hänen kuolemaansa kuluu — tai saatamme kohta myydä kaikki pakkohuutokaupalla. 'Kirkkoneuvosto' on hieman arka hänestä — vanhastaan. Saimmehan häneltä kirkon, kirkonmäen ja puiston mitättömästä hinnasta. Mutta seurakunta ei ole voinut koskaan sietää hänen elosteluaan tuolla ylhäällä, ja hänen juutalaisnaisensa on tikkuna heidän kaikkien silmissä.
"Me tulemme mullistamaan aikalailla, ukko! Kirkon me revitämme — kaatuuhan se muuten kohta meidän kaikkien niskaan. Bengt urkujenpolkija on varoittanut meitä. Tuo karannut poropeukalo, joka soittaa urkuja, ei edes uskalla tarjota meille oikeata soittoa. Kirkon täytyy pois, urkurin täytyy pois. Me emme voi antaa armoleipää joka vieraalle, mikä jäytää kuntaa. Bengt ei sitäpaitsi ole tyytyväinen häneen, ja Bengt on luotettava mies, — vanha velikulta — olkoon menneeksi — mutta hyvin vaikutusvaltainen. Sekä Bengt että Sidsel muori ovat tyytymättömiä urkujensoittajaan. He sanovat että 'hän pitää meitä kaikkia mitättöminä', ja että hänellä on omat mielipiteensä sekä jumalanpalveluksesta että veisaamisesta. Hänellä, tuolla raukalla, omia mielipiteitä!
"Sellaista väkeä emme me voi sietää keskuudessamme! Ei, ukko! Sinä ja minä, me tahdomme saada sekä julkisen että yksityisen mielipiteen käytettäväksemme, ja se on seuraava Pommerenckin sukua tuonne ylös, missä me kohta olemme kuin kotonamme!…"
Näin sanoen viittasi Peer Pommerenck ylöspäin, ei aivan taivasta kohti, mutta puoliväliin sinertävään metsään päin, mikä verhosi tilan ja kartanon.
Vanha Klaus Pommerenck pisti sanaakaan sanomatta merenvahapiippunsa taskuun — ja käsivartensa pojan kainaloon.
Nyt hymyili isä. Poika oli kuitenkin ja tuli olemaan hänen ylpeytensä.
Ja hymy seurasi häntä, kun hän samana iltana lähti kylästä hehkuvan punaisena auringonlaskussa tyhjennettyään pari pulloa sodanaikuista, erinomaista ranskalaista viiniä, jonka molemmat olivat jakaneet viettäessään hauskan illan.
Auringonlaskun valaistuksessa ratsasti jättiläismäinen hevoskauppias pois pitkälle matkalle. Ja vuorijonon ylimmällä harjalla pidätti hän rotevan westfalilaisen hevosensa ja katseli hymyillen linnanraunioiden loistavia seiniä ja pientä, harmaata kirkkoa alhaalla:
"Tuolla", ajatteli ukko, "vihitään siis minun poikani ja viisisataatuhatta hopeamarkkaa. Jos vain joku voisi sanoa minulle, kuinka paljon perintöveroon menee?"…
Ja hän alkoi pelätä, että Pommerenckin sukua petettäisiin.