VI.
Herraskartano — maatila.
Talolla ja tilalla oli nimi, jota ei kukaan enää käyttänyt jokapäiväisessä puheessa.
Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja sammaliin.
Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".
Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.
Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen tulolähde.
Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.
Hän ei hakkauttanut.
Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.
Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan ääressä — yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.
Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena, nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta — jolle hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia — pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien" vaihdellessa.
Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.
Hän katseli kirkkoa, joka sai kiittää hänen esi-isiään olemassa olostaan, ja puhtaasta, ylhäisestä tyylistään samaa rakennusmestaria kuin vanha vapaaherrallinen linna rakennustapaansa.
Kirkkoa, joka näytti liukuneen irti linnasta kuin sielukkaampi ilmestys ja pysähtyneen viimeiselle kukkulalle kylän ja laakson yläpuolella. — — — — —
"Mies" istui siis siinä valtaistuimellaan ikkunan ääressä, ja kiskoi esiin kellahtavia pitsikalvosimiaan aamunutun poimujen alta, ja hymyili pilkallisesti kun hänen vapisevat sormensa vielä rypistelivät repeytyneitä pitsejä. — — —
"Rally!'" huusi hän, äänellä, joka kerran oli kaikunut kuin metsästystorvi ja nyt muistutti pärisevän puupillin ääntä.
"Rally! Etkö kuule? Rachel — nom d'un cochon — Mamsell Pfefferkorn
— Mammy Zum Teuffel! Minä tukehdun — Tuo minulle kauralientä. —
Tai mene isiesi luo, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin — — — ho, ho,
ho!…"
"So sachte, so sachte, Mand!" [Hiljempaa, hiljempaa mies!] kuului viereisestä huoneesta hyväntahtoisen, syvän naurun säestäessä. — Ja tämä huone oli vielä vaatimattomammin kalustettu kuin "miehen" kammio; siellä oli vain yksi ainoa huonekalu suurta uunia vastapäätä, hienojalkainen klaveeri, jonka koskettimet puolihämärässä loistivat kuin suvun jäsenten kauan sitten soittamasta lakanneet, kalpeat luurankosormet.
Miehen luo tuli keski-ikäinen, lyhyehkö, korkeapovinen nainen puettuna yksinkertaiseen, mustaan villapukuun. Valkeita, lihavia käsivarsia peittivät pitkät, neulotut sormettomat hansikkaat, valkean, paisuvan kaulan ympärillä oli musta kivihelminauha. Leuka kaksinkertainen, punaisine, hymykuoppaisine poskineen. Tukka riippui noenmustina, siellä täällä harmahtavina kiharoina. Silmät olivat mustat, sametin pehmeät kuin itämaiden yö, ja niistä säteili hyvyyden ja terveyden loiste, mikä vallitsi rauniota nojatuolissa ja paistoi kirkkaana keskellä talon autiutta ja häviötä.
"Ei saa kiukutella Rachelille, eikä puhua pahaa Pfefferkornista, ukko hyvä! Tässä on liemi — juokaa terveydeksenne!"
Ja israelitar nauroi kaataen lämpimän liemen korkeaan, hiottuun kristallilasiin — viimeiseen juhlalasiin tyhjästä kulmakaapista — ja antoi miehelle juoda.
Sillä hän tahtoi juoda vain pikaristaan — vaikkapa vain kauralientä.
Hän irvisteli lopetettuaan, ollen muka välittämättä avusta. Mutta hän katseli salaa kiitollisena mamseli Pfefferkornia, kun hän loi alas silmänsä ja kaksoisleukansa, ja loi tyytymättömän katseen ulos vihreästä akkunaruudusta.
"Eikö yhtään ihmistä tule tänä iltana? Eikö kultavarpunen, eikö punatukkainen sotatyttökään tule, eikö Monseigneur tule?"
Rachel pani lihavan kätensä hänen tuolinsa selustalle, taputti häntä olalle kuin lasta viihdytellen; nousi varpailleen kuluneissa kengissään … katseli ulos … hymyili:
"Gut Schabbas! Nyt täyttyy talo!"
Grethi tuli ja pikku Babli tuli.