VII.
Rachel oli eräänä päivänä tavannut molemmat tytöt metsässä.
Se oli viimeinen joulupäivä, yksi noista melkein joulu-ilottomista, kun lumirännän kuihtuneet hiutaleet pyöriskelevät tiedottomina ympäriinsä sadekuurojen ja tuulenpuuskien välillä. Ilma oli raakaa, puut itkivät — ihmiset olivat kivuloisia ja heikkoja, häijyjä tai nyreitä.
Rachel oli itsekin lähtenyt metsään, hameenliepeet käärittyinä ja sadehattu päässään, haihduttaakseen lyhyeksi ajaksi taloudellisia huoliaan, joita hän kotona lujalla tahdollaan koetti hymyillen ja piilotellen karkoittaa.
Että talon ja miehen häviö oli lähellä, ja että sitä voisi viivyttää vain lyhyen hetken, siitä oli rohkea Israelin tytär täydellisesti selvillä. Ja tuo viivytyskin maksoi rahaa, päänvaivaa, sata pientä, monta suurta juonta — Jehovan valitun kansan kekseliäs tytärkin saattaa hetkisen epäillä Herran apua — ja tuon kerran kauniin, aina lämminsydämisen Rachelin mustista silmistä vieri katkeria kyyneleitä sileille poskille, niinkuin vesipisarat valuivat pitkin puiden sileätä kaarnaa, puiden, jotka eivät enää voineet torjua häviötä, vaikka ne nyt kaatuisivatkin kirveen iskuista, sillä nythän ei millään ollut arvoa, ei tarvepuilla eikä haloilla!
Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen. Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kun hän, mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä, hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaa miestäkin!
Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi, halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi, et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"
"Taipukaamme … kunnioittakaamme Jumalaa… Ole kiitetty Herra minun Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen sydämen!"
Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä … ja samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotka myöskin näyttivät hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.
Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä — pitkä ja solakka hiljaa, pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.
Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä … mutta
Rachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.
Pienemmän tunsi hän nimeltään — niinkuin kaikki tunsivat toisensa tällä paikkakunnalla — tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s. "sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen, lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.
Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen, joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen alla…
Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin…
Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle — oli uutuutena viehättävä katsella … ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen: Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion yksitoikkoisessa autiudessa!
"lapsukaiset!" sanoi hän "tehän olette molemmat kuin läpimärkiä varpusia, kun minä taas muistutan kastunutta varista. Ettekö tahtoisi tulla kartanoon kuivaamaan vaatteitanne — ja silmiänne", lisäsi hän, hymyillen leveää, hyvää, lihavaa nauruaan.
Grethi näytti pelästyneeltä, ehkäpä hiukan loukkaantuneeltakin. Bablia paleli ja hän tahtoi mielellään nähdä kartanon, josta kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja.
Ja kädenkäänteessä, Grethin voimatta estää sitä, kertoi tyttönen sillä aikaa kun he kaikki kolme kulkivat herraskartanon tuuheaa puistokujaa pitkin, että Grethi oli tullut tänne pääkaupungista — koska hänen vanhempansa kuolivat muutaman viikon väliajalla; että hän nyt asui täti Birgerin luona; että notaario Peer Pommerenck kävi siellä joka viikko; että hän oli "pelastanut" nimineuvos Birgerin, Grethin isän, vararikosta tai vankeudesta; että hän nyt oli kihloissa Grethin kanssa; että täti Birger oli niukoissa oloissa elävä vanhapiika; että hän siunasi varakasta, viisasta ja jumalista Peer herraa; että molemmat ystävättäret inhosivat notariota, yhtäpaljon kuin he rakastivat toisiaan; että he olivat yhtä ystävättömiä ja avuttomia ja että he sen vuoksi kuljeskelivat metsässä itkemässä — — —
"Kas, kas! Mitä minä kuulenkaan?" huusi Rachel lyöden kätensä yhteen ja sitten molempien pikkulintuparkojen hartioille.
"Mennään sisään, lapsikullat! Ehkäpä Jumala auttaa meitä kaikkia!" — — — — —
Niin syntyi tuttavuus. Ja talvi kului.
Nuoret neitoset elähyttivät raunion autiuden ja toivat eloa tyhjiin komeroihin ja rappukäytäviin, soppiin ja huoneisiin, ritarisaleihin ja juhlahuoneisiin, joista puolet oli niin rappeutuneita, että vain vanhat, kotiutuneet "aaveet" saattoivat asustaa niissä.
Ja sen ne tekivätkin sekä tarinoiden että oman oikeutensa mukaan.
Grethi tunsi nopeasti kotiutuvansa kartanossa, missä hän monta kertaa viikossa kävi.
Hänellä oli oma tapansa hiipiä ulos ja sisään — hiljaisen veitikkamainen, mietiskelevän "haaveileva" — lyhytsanainen, kun Pfefferkorn tahtoi ottaa liian tarkan selon hänen tunteistaan, lyhyesti taittava, kun isäntä kohteli häntä liiaksi en garcon [tuttavallisesti].
Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.
Se loukkasi ja suututti Grethiä — ja mies lopetti viimein.
Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan, aatelismies.
Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.
Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.
Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen — ja samalla kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla, sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!
Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.
Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa. Mies ja Rachel toruivat lasta, — hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan, ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja… Ja niin kului moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.
Ja sunnuntaisin tuli Monseigneur.