VIII.
Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.
Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.
Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato, vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.
Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kun hän tuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.
Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä, kun sunnuntaivieras tuli.
Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan, jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä seinälaudoituksessa.
Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel ja
Babli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.
Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan, ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.
Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi, saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. — — —
Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan: "Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä. — — — — —
Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan alle — huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin "kummituksen" huokauksesta…
Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki, kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet, joita kone niin kauan oli odottanut.
Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan…
Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti spinettiä ja harppua — tuo haaveileva ja tunteellinen äiti — aikana, jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä toimia.
Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.
Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään sankaripiirteisenä kohoamaan — — — tuon miehen jättiläispään, hänen tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta, suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren, Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä … kun se Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen liikutellessaan koskettimia.
Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. — — — Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore! Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"
Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi soinnun:
"Täällä soitan minä mestarin teoksia, siinä määrin kuin muistan ne ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon … mutta siellä saan minä soittaa vain hillitysti!"
Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi:
"Kestääpä tuskin kauan ennenkuin minua kannetaan kirkon permannolla. Vahinko, etten silloin voi kuulla teidän soittavan minulle … sillä minulle te kai soitatte täydellä äänellä?"
"Kirkko ei voi kestää täyttä ääntä!" kuului urkurin vastaus.
"Holvikatot saattavat luhistua!"
"Sittenhän me molemmat saisimme säätymme mukaiset hautajaiset!" naureskeli aatelismies.
Ja molemmat herrat olivat vaiti.
Hiukan sen jälkeen huomasi Grethi tilaisuuden tulleen ja hiipi kuin varjo seiniä pitkin ulos ovesta, rappukäytävää alas.
Rautaisessa jalustassa paloi talikynttilä. Häntä paleli ja hän ei huomannut sitä. Hän painoi kädellään rintaansa ja huomasi, kuinka levotonta siellä oli. Hänestä tuntui, että levottomuus oli suloista, että se levisi kaikkialle raunioilla, kiemurteli rappukäytävissä, jotka huokailivat itsestään — varjoissa, jotka tulivat ja menivät tulen hohteessa, kuin tanssien menuetin, gavotin, scherzon, andante con moton tahdissa. Oi, mitä kummittelua se oli? Nyt tiesi hän, että vanhassa linnassa kummitteli … ja kuinka hän rakastikaan sitä! Aina tahtoisi hän olla kiitollinen sen asujamille — aina hyvä ja lempeä kaikille — vanhalle urkurillekin!
Oliko hän oikeastaan niin kovin vanha?
Grethi oli liikutettu kyyneliin saakka … hän ei koskaan koskisi sormellaankaan klaveeriin…
Sen sijaan tahtoi hän kuulla mestari Ollivier'n "soittavan omiaan" kirkossa.