IX.
Ja talvikuukaudet kuluivat.
Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos neitsytkammiostaan … ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä, lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle … Grethin vakuuttaessa Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu koko kylässä siitä aavistaisi!"
Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti — Sidsel muori.
* * * * *
Täti Birger ei aavistanut mitään.
Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän sentään unettomuutta.
Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat kulkeneet hänen ohitseen.
Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä kuunnellut.
Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan, kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari, kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla — — — hän ajatteli aina samaa — itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.
Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä.
Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.
Hän nautti surustaan.
Suruaan virkisti hän viljavilla kyyneleillä, aina kun hän vain kuuli Bablin äänen viereisestä Grethin huoneesta, tai näki pienen Bijoun tai kuuli sen äänen — — — Suru periytyi sodan ja majoituksen ajoilta, jolloin vieras upseeri oli syrjäyttänyt hänet herkkätunteisen lesken takia — jonka syrjäytyksen tuloksena pikku Babli oli.
Olihan sitten veli, joka oli mennyt naimisiin ottamatta sisartaan taloonsa — veli, joka suri ainoastaan omaa kuollutta vaimoaan — ja Franck, joka oli tuottanut surua koko perheelle ja antoi harvoin tietoja itsestään — ja ensiksi ja viimeksi Babli.
Sitten tuli Grethi taloon ja täti Birger ei saattanut erottaa molempia tyttöjä toisistaan.
Uusi suru. Ja täti Birgerin täytyi lähteä vanhasta syntymäkodistaan pieneen, ahtaaseen taloon, jonne ei kukaan tullut häntä katsomaan. Vanhan neidin päätä pyörrytti. Hän olisi saattanut olla kukoistava rouva tällä hetkellä, ja hän oli vain jonkunmoinen vanha "lohikäärme", jonka Peer Pommerenck oli asettanut Grethiä vartioimaan.
Hän pelkäsi notaariota ja käyttäytyi orjamaisen kunnioittavasti häntä kohtaan — ja hän kiitti Jumalaa (sanoi hän), että Birgerit toki olivat saaneet pelastajan… Ja viipyen vanhojen piikojen tapaan näissä seikoissa kuvitteli hän, mitä mahdollisuuksia Grethin avioliiton kautta hänelle itselleen aukenisi … ei, ne sai vain vanha kaakeliuuni kuulla.
Mutta ikkunalla kasvoi vihreässä ruukussa korkeavartinen myrtti, kallis muisto sodan ajoilta.
Hän selitti aikansa sanarikkaalla kuvakielellä, että hän "joka päivä kostutti myrttiä juoksevilla kyynelillään" … kasteli sitä veljensä tyttären hääpäivää varten.
Ja nuo kyyneleet olivat kai hyvin voimakkaita, sillä tuo tunnusmerkillinen kasvi pienine, aina vihreine, hienoine lehtineen — viihtyi hyvin.