X.
Niin kulki mestari Ollivier, hiukan aikaa tuon maaliskuun aamun jälkeen, suorana, norjemmin askelin kuin tavallisesti, kirkosta kotiinsa.
Oliko Sidsel muori kuitenkin osannut oikeaan mainitessaan Grethin nimen?
Mitä oli täti Birgerin veljen tytär vanhalle urkurille?
Hän tunsi tytön hyvin. — Oli silloin tällöin nähnyt kauniin, nuoren neidon nopeasti lähtevän huoneesta vanhassa linnassa, kun hän astui sisään. Hän ei koskaan kysellyt, eikä kuullut uutisia.
Hänestä oli ehkä hiukan outoa, että hänen ystävänsä raunio-talossa, mies ja Rachel, näyttivät eloisammilta kuin edellisinä talvina.
Hän tuli eräänä aamuna kotiin kirkosta, sinne, missä hän asui vuokralla. Hänen talonsa ei oikeastaan ollut koti. Hän eli vuodesta vuoteen kuin muuttokannalla.
Muutamat lintuhäkit, viulu seinällä, muutamat varjokuvat hänen sukulaisistaan, nuottiteline ja nuottihylly, kaksi miekkaa ristissä, telttasänky ja pesukaappi haalistuneen verhon takana — siinä sisustus.
Toiseen huoneeseen paistoi aurinko — ja tomujuovan keskellä istui kehräävä kissa.
Kissa köyristi selkäänsä — tuli kiemuroiden urkurin luo ja painautui hänen kenkänsä kärkeä vasten.
"Oletko saanut aamiaisesi, pikku Matti? Etkö? No, jakakaamme!" sanoi mestari Ollivier.
Hän sytytti tulen uuniin ja valmisti maitokahvit itselleen ja Matille.
Ja kun molemmat olivat syöneet, istuutui herra matalaselkäiseen sohvaan, joka oli kova kuin vankilan vuode.
Sitten pani hän käsivartensa ristiin ja valkean etusormensa rystysen hienoille, kapeille huulilleen.
Kissa hyppäsi yhdellä loikkauksella hänen syliinsä — — —
Mutta lensi hämmästyneen loukkaantuneena nopeasti alas — — —
Mestari Ollivier ei suvainnut minkäänlaista lähentelyä tänään.
Hän ajatteli kuinka häiritsemättä hän oli elänyt täällä pitkän sarjan vuosia. Syöksyisiköhän häiriö nyt sisään?
Vanha kirkkoherra, jota hän sai kiittää nimityksestään pieneen virkaansa, oli niin heikko ja elähtänyt, että seuraajaa välttämättömästi tarvittiin pian.
Entä sitten?
Hän tiesi hyvin, että hänelle suotiin elatus vain toistaiseksi. Hän oli tottunut rauhaan ja säännöllisyyteen, ja hän osasi antaa arvoa molemmille — elämän myrskyjen jälkeen.
Kohta kuusikymmen-vuotias ei mene maantielle riemumielin — alkaakseen alusta taas.
"Mutta mitä se oikeastaan minuun kuuluu?" kysyi hän itseltään. "Jos sattuma on johtava tahto, ja tahto on johtanut minut tähän — niin vie se kai minut poiskin!
"Minä en kysele, minä palvelen!" — — —
Sitten hymyili hän omituista, lempeää hymyään:
"Johtuvatkohan nämä kysymykset mieleeni siksi, että jotkut nuoret naiset ovat uteliaita, ja Sidsel muori ja isä Bengt tahtovat tuottaa harmia minulle? Minä tunnen tuon arvoisan parin."
"Ja minä tunnen itseni", lisäsi hän kavahtaen äkkiä seisaalleen paksujen kulmakarvojen rypistyessä — — —
"Minulla on elämä takanani, taide luonani ja edessäni!"
Hän otti kiireesti laatikon nuottihyllyn alta ja siirsi esiin paperipakan, jota hän järjesteli nuottitelineellä.
Se oli partituuri, mutta nuotit olivat niin pieniä ja vaatimattomia, että tuskin kenenkään muun kuin mestarin silmät olisivat voineet lukea sitä.
Hän selaili nostaen ja laskien silmäkulmiaan, piirsi kynnellään muutaman terävän piirron, heitti pakan takaisin laatikkoon, otti viulun seinältä, kulki edestakaisin, edestakaisin — soitti — mutta ei saanut soitosta rauhaa.
Sitten meni hän pienen, koruttoman puupöydän luo, seinän vieressä.
Pöydällä oli hakaraamattu avoinna: Martti Lutherin saksalainen käännös, vanha elsassilainen painos.
Hän istuutui ja luki, hartaasti ja kauan.
Sitten otti hän laatikosta pari alotettua arkkia, asetti ne paikoilleen pöydälle, sirosti ja huolellisesti, niinkuin hän teki kaiken. Hän teroitti hanhensulan… Hänen kasvoillaan vallitsi syvä rauha.
Hän kirjoitti.
Arkkien päällyslehdellä seisoi: "Kun maa oli syntymässä!"
Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän meni metsää kohti.
Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti auringon puolella.
Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys — — — ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:
Elämä on taas herännyt — ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat taas solista!
Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.
Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.
Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.
On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä toistensa ohi.
He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei mitään syytä."
Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.
Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"
Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha! Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan … ja on harmissaan kun tapasi minut!"…
Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.
Silloin sanoi urkuri:
"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä? Te käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko täällä vain läpimatkalla?"
"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi täällä!"
"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.
Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.
Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että me kuuntelemme häntä salaa… Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan — ja menen sitte heti tieheni! — — —
Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä rakastan musiikkia, minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te tietäisitte kuinka me … kuinka minä … kuinka ihanalta se kuuluu!"
Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi siihen asentoon.
"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että kaikki kylän nuoret tytöt piileksivät kirkon oven takana!" — — —
"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"
Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.
Ne olivat suuret ja palavat — nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen innostukseen sekaantuneena.
Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.
Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun, jota rakasti?
Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön — niinkuin mekin! — — —
Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:
"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja uskoa ihmisiin!" — — —
Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun äänensä soinnun — ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kun hän puhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan… Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään, niin — ihmeellistä kyllä — melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka rinnalla hän ensi kertaa käveli.
Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä syvemmäksi:
"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset, metsä — linnuista puhumattakaan — — — Ei, minä en osaa selittää sitä…"
"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.
"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa, ymmärrän minä kaiken — minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he minua… Niin, ne ajatukset ovat tietysti tyhmiä ja yksinkertaisia?"…
"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi hän.
"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua, sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta nöyryydestä — huh!" — — —
Urkuri katsahti ylös — aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen lämpimän loisteen itseensä suunnattuna … ja hän käänsi silmänsä pois.
Grethi jatkoi:
"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat minua — minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan — ja minä kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli — niin, minä olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät ja vuodet. Ja sitten täytyi isän kuolla, he eivät voineet elää ilman toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla yksin!" — — — — —
Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.
Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan … ja jokainen pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä: elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat solista.
"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"
Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui nopeasti, notkeana ja suorana.
Grethi jäi seisomaan yksin — ja katseli kauan hänen jälkeensä.