XI.
Kului hiukan aikaa, eikä Grethi tullutkaan kirkkoon aamulla.
Maaliskuu meni, huhtikuu oli melkein lopussa. Grethi vältti käymästä ystäviensä luona herraskartanossa.
Niin tapasi hän eräänä päivänä urkurin kylän tiellä. Hän meni tervehtien hänen ohitseen ja hymyili aivan kuin kysyen.
Seuraavana aamuna kiiruhti Grethi ulos — yksin.
Hän kulki vaipuneena mietteisiinsä ja aivoissa kulkivat ajatukset näin:
— — — Hän oli kohottanut silmänsä ja katsellut häntä… Grethi oli tuijottanut häneen ja hän oli huomannut sen. Hän oli kohdannut Grethin katseen ja painanut silmänsä alas… Grethi oli taas … hän oli taas … he olivat kumpikin…
Mitä oli sitten tapahtunut? — —
Hän istui metsässä, huntuunsa kääriytyneenä, pää painuksissa, kädet sylissä.
Miten oli hän tullut tänne? Jaloillaan — ei, siivillään! Huntu oli humissut hänen ympärillään kuin siipipari … hän oli juossut koko matkan, herraskartanon ohi, mäkeä ylös … puh! Hengitys salpautuneena rintaan — veri kolkuttaen sydämessä — sielu hädässä, ei riemuitsevana…
Kuinka ihmeellistä oli elää! — — —
Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen … hän oli tuijottanut urkuria … he olivat kumpikin…
Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot, veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! — — —
Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:
"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtanee hän minusta luulla?"
"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän sanonut.
Aikaa — halua?
Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse itsensä — pikku Babli myöskin.
Tänään tahtoi Grethi — niin, hän tahtoi ja toivoi … hän ei tiennyt itsekään mitä.
Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa — juoksi pois kylästä, sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös — ja sitten, kuin reippaasti uhmaten pää pystyssä asehuonetta kohti.
Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut avainnippua. Hän ei siis ollutkaan siellä.
Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.
Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä — — — voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi ymmärtää — — —
Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,
Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia — kokonaisia ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia: keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia —
Ja ne puhelivat hänelle.
Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä tuli kieli, jota hän ymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi hän ajatella sellaista?
Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna ketään ilmi.
Ja siksi: ulos ja pois metsään! — — —
Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.
Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta. Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen. Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen tuli sitä surku. Puu parka! — ajatteli hän — Tunteekohan sekin?
Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne veteen kotona.
Kimalainen tuli lentäen — juuri paksua oksaa kohti — ehkäpä auringon häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon, makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä — — —
Kimalaisparka! Tunteekohan sekin…?
Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen — koska kaikki tuntui hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen, keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.
Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon ruohoa — niin sinistä taivasta — niin keltaisia voikukkia — niin valkeita vuokkoja joukottain!
Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen … Hän aikoi koristaa kirkon, hänen kirkkonsa ja urut… Suuri seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon, kylmään huoneeseen — minne vain hänen säveleensä toivat viestejä lämmöstä ja valosta!
Sepä oli ajatus!
Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi … ja kun kartanon hassu isäntärenki — "hullu" — kulki hoiperrellen ohi, ja suu ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan — niin että hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.
"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne — kuuletko!" huusi neitonen iloisena.
Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.
Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.
Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää paistaisikaan.
Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas piilotti pienen kukkaronsa.
Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus — herra Peer Pommerenckin sileä kultasormus.
Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vasta nyt sen suuren merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan" ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.
Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.
Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa yli.
Hän tahtoi vapautua — sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän kiskoi, hieroi ja kierteli — repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt irti.
"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.
Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän sormensa ympäri — ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon lehtokujaa.
Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään, kaikkein vähimmän kukkasia.
Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän nähdessään Rachelin.
Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa siipikarjaa.
Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin valittaen saavansa liian vähän ruokaa.
Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili sen kulmalla silmiään:
"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme, ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni! Miehellä on aina ollut tapana viettää sitä minun kunniakseni, vaikka hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhän täytyy saada munia joka päivä, ainoita, mistä hän oikeastaan elää!… Mutta mikä sinun on Grethi? Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaa sinullekaan enää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin säikyttää vanhaa ystävääsi?"
Ja juutalaisnaisen mustat, lempeät silmät kuivuivat äkkiä; ja hymy pisti esiin, kun toinen oli lohdutuksen ja neuvon tarpeessa.
Hän repi pienen tilkun Grethin sormesta, katseli sormea, katseli sormusta, katseli syvälle hämillään olevan tytön silmiin.
Rachel kasteli sormensa ja kiersi sen Grethin sormen ympärille … ja juutalaisnainen näki selvään nuoren tytön läpi ja sanoi hiljaa:
"Ah, äläppäs, pikku raukka! Ei saata noin vaan kiskoa pois sitä, minkä itse ja muut joka päivä näkevät — ja jonka mieluimmin heittäisi viimeiseen nurkkaan!"…
Grethi vastasi reippaasti:
"Minä en ajattele sellaista. — Minä en voi kärsiä että … että… Nyt täytyy minun mennä!" keskeytti hän lyhyesti.
Rachel hymyili, taputti hänen kättään ja sanoi:
"Tiedätkö, mitä Job sanoi? Hän vastasi ja sanoi Jumalalle: Ja vaikka sinä kätketkin sen sydämeesi, tiedän minä, että sinä ajattelet sitä."
Grethi riisti kätensä irti ja lähti juoksemaan.
Rachel huusi hänen jälkeensä: "Me tapaamme perjantaina — Jumalan avulla! Sinä ja Babli ja Monseigneur ja minä saamme syödä yläkerroksessa, miehen huoneessa" — — —!
Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.
Grethi juoksi.