XII.
Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi tornin vieressä oli raollaan.
Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa, rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan peitellä vajavaisuuksia — elämän haavoja ja arpia.
Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.
Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.
Hän epäröi vielä, epävarmana.
Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.
Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului:
Tän' oven eessä muinen ol' rappu kaita, puinen. Mutt' lahona se murtui ja kohta maahan sortui. Mutt' Herran armo syvä soi taaskin nousta jälleen sen maasta torniin tälleen: Ja nyt on rappu hyvä.
Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.
— Jos nämä ovat uudet, hyvät raput — ajatteli hän — niin minkälaiset mahtoivatkaan entiset olla? —
Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.
Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!
Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut — aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään — himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja sydänten yli.
Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta permannolta.
Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.
Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla — ne natisivat hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.
Saisiko hän, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?
Ensimäisessä käänteessä pysähtyi hän. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, hän ajatteli häntä.
Yhä enemmän ajatteli Grethi häntä oudon, tukahuttavan hädän vallassa.
Ravistuneessa, rappaamattomassa muurissa oli kapea, soikea aukko, niinkuin ampumareikä vanhassa linnassa.
Siitä pääsi sisään auringon säde ja puhtaan ilman leyhkä. Molempia tarvittiin täällä.
Pimeässä komerossa hämärsi joukko rojua: puukuvia, joista väri ja kultaus oli kulunut pois, nenät olivat taittuneet, jäsenet katkeilleet. Grethin oli vaikea katsella niitä … hänestä tuntui, että ne olivat nukkeja lapselliselta aikakaudelta. Ne olivat luultavasti koristaneet saarnatuolia tai hautapatsaita kirkon laivassa.
Siinä lepäsi ikivanha Marian kuva, runneltuna, lapsi yhä sylissään. Näytti siltä kuin rotat ja hiiret olisivat pitäneet juhla-aterian nakerrellen pyhiä kuvia.
Ja Grethiä puistatti.
Hän nousi seuraavaan käänteeseen. Siellä oli kolmas ja viimeinen ovi, vain pari ohutta, kapeaa lautaa kuin ruumiskirstun kansi. Ovessa ei ollut lukkoa eikä hakaa, ja se käännähteli kostean kylmässä vedossa. Ja sisälläpäin heilahtelivat kellastuneen verhon repaleiset reunat, kuin olisi se ollut jonkun kirkon "arvoisan" suojelijan hautakääre.
Raput, muurit, seinät, ovet, puukuvat, verhot: kaikki rappeutuneita, kaikki tomun peittämiä, kaikki näyttivät kuiskuttelevan tomun ja tuhkan oppia, tuota oppia, joka on erottamattomasti yhtynyt kirkkorakennuksiin, niin pian kuin ne kallistuvat häviötä kohti, tai nousevat uusina ja vahvoina menneisyyden raunioilla.
Grethi olisi kai kääntynyt takaisin, jollei kirkko olisi ollut juuri hänen kirkkonsa, ja hän tahtoi katsoa sitä suoraan silmiin, siksi että siihen sisältyi varotus ja uhka hänen henkeään kohtaan.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, että se oli niin rappeutunut. Nyt kuiskasivat muurit ja seinät sen hänelle tomun alta, syvistä lovista ja halkeamista. Hän oli päässyt pienen temppelin salaisuuden taa, niin kuin päästään verhojen taa näyttämötaiteelle, yhdelle ihmisyyden jaloimmista taiteista vihityssä temppelissä, taiteelle, joka ei ole vähimmän jalo silloin, kun se on yhtynyt musiikkiin.
Hän tunsi hädän, huomasi vaaran, mikä väijyi kirkossa, selvimmin sen tähden, että hän oli tullut vastakkaisesta maailmasta: nousevan, tuoreen, voittoisana eteenpäin hyökkäävän kevään keskeltä.
"Jospa minusta voisi tulla hänen nuori, valoisa keväänsä, jospa voisin rohkaista ja riemastuttaa häntä, vaikken voisikaan olla hänen suojanaan ja tukenaan!" — Niin kuiskuttelivat äänet hänen lämpimässä sielussaan.
Grethi ei muistellut kukkia, jotka hän oli unohtanut metsään. Grethi toi hänelle toisenlaisia kukkia tänne.
Kaikkein vähimmin ajatteli hän nyt sulhastaan. — Kaikki mikä koski häntä itseään, oli mahdollisimman yhdentekevää, kaukaista.
Reippaasti avasi hän oven ja työnsi lahoneen verhon syrjään. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli tyhjää … mutta tuo autio sisusta liikutti hänen mieltään kuin juhlallinen, hillitty tervehdys. Hän asteli pitkin parven hiljaa narisevaa permantoa — hän seisattui aivan urkujen viereen. — Tuossa oli penkki, missä hän istui soittaessaan, tuossa sormio — — ja tuolla suurien, vakavien, mykkien urkujen takana palkeet, urkujen kätketyt keuhkot … ja tuolla, penkillä, pyöreäkaarisen ikkunan säästävässä valaistuksessa istui olento kyyryssä ruoka-astian ääressä, niinkuin aarretta vartioiva kirkon henki, ja söi leukojen hitaasti ja eläimellisesti liikkuessa. Se oli kylän viisain mies, kirkon suojelijan irvikuva, vanha sotilas — herra Bengt urkujenpolkija henkilökohtaisesti.
* * * * *
Grethi nyökkäsi hänelle. Hän katsahti ylös asentoaan muuttamatta. Leuat lakkasivat hetkeksi jauhamasta. — Hän ojensi suunnattoman kätensä liikuttaen paksuja sormiaan erikoisella tavalla. Oli kuin mullan väriseen kämmeneen olisi salakirjoituksella piirretty sana: juomarahaa. —
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana", mutisi hän katkonaisella puhetavallaan — ja sormet liikkuivat odottaen.
Grethi ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana — id est 8 shillinkiä!" kuului murina.
Grethi oli hämillään — hänhän oli antanut pois pikkurahansa metsässä. Hän koetti kierrellä: "Olen unohtanut rahani kotiin — mutta ensi kerralla…!"
Bengt availi silmäluomiaan kuin ikkunaluukkuja — aivan kuin pöllö, miettien voisiko antaa tytölle aikaa — ja alkoi taas liikuttaa sormiaan.
"Tunnettehan te minut, Bengt?" sanoi Grethi hymyillen.
"Peer Pommerenckin heila", töksähti vastaan.
Grethi puri huultaan, irroitti pienen hopeisen kaulaketjunsa ja pudotti sen urkujenpolkijan kouraan.
Koura sulkeutui nopeasti kuin loukku.
"Minä tahtoisin mielelläni katsella kirkkoa hiukan! Eihän mestari
Ollivier ole täällä tänään?" sanoi Grethi.
"Raihnas tänään! — Sairaus on joka miehen herra — muttei naisten, niinkuin Sidsel muori sanoo."
Ja Bengt nousi seisaalleen päästäen kurisevan äänen kuin tornikelloa vedettäessä.
"Kirkosta ei ole juuri mihinkään, — mutta meillä on urut!"
Hän lausui tuon "meillä" tavalla, joka ei miellyttänyt Grethiä. Mutta hän tahtoi olla ystävällinen urkujenpolkijalle saadakseen tilaisuuden puhua hänen isännästään mahdollisimman paljon. Hän korotti äänensä, mutta hänen ei kuitenkaan aina onnistunut saada kuuroa käsittämään sanojensa sisältöä.
"Niin, niin, meillä on urut", jatkoi ukko levittäytyen kahta leveämmäksi.
"Te haluaisitte ehkä osata soittaa niinkuin mestari Ollivier?" kysyi tyttö asettaen suunsa lähelle hänen karvaista korvaansa.
Bengt möyri nyrkillään tukkaansa, veti taas tornikelloa sisässään ja päästi ilmoille otteen latinan lauseopin säästöistään:
"Vellem quidem posse gloriari." Hän pysähtyi mietti ja jatkoi "quod Cyrum!"
Grethi hymyili. Hän oli kodissaan saanut mitä parhaan kasvatuksen, olipa lukenut latinaakin isänsä johdolla voidakseen auttaa häntä. Hän kysyi:
"Kuka on Cyrum, Bengt?"
"Cyrum — se on Cyrum, kuului vastaus varmasti kuin tietäjän suusta.
"Onkohan se ehkä kuningas Cyrus?" jatkoi tyttö veitikkamaisesti ja saattoi tuskin olla nauramatta.
"On kai yhtä hyvä ottaako sen nominatiivissa vai ablatiivissa" sanoi
Bengt suurena ja huolettomana.
Grethi koetti lepyttää häntä ja kysyi:
"Jos joku osa uruissa särkyisi, osaisitteko te korjata sen?"
Taas veti ukko kelloa:
"Hrrrrr — — — ettäkö korjata? Kyllä minä luulen tuntevani urkuni. Minä luulen, että vaikka salama iskisi maahan ja löisi pillit säpäleiksi, osaisin minä panna ne kokoon niin että niistä tulisi paremmat kuin koskaan ennen!"
"Mestari Ollivier pitää kai teitä suuressa arvossa?" sanoi Grethi.
"Kai, kai?" hyrisi hän. "Hänen pitäisi! Mutta kuka aina itsensä ylentää, sen saattaa Herra kerran alentaa! Minulla on omat luuloni tästä kirkosta!"
"Kuinka niin?" kysyi Grethi hiukan hädissään.
"Minä luulen", sanoi ukko, "että loppu tulee äkkiä, hyvä neiti! Mutta minä en pelkää mitään — niinkauan kuin pienet harmaat eivät virka mitään."
"Mitä te sanotte Bengt? Pienet harmaat?"
"Hiiret", tokasi hän kohottaen kätensä näyttäen kirkon laivaa. "Hiiret ovat täällä sisällä… Rotat ovat ulkona kirkkomaalla. Rotat nakertavat kuolleitten luita — hiiret nakertavat kirkkoa. Ajan hammas kuluttaa muureja ja kiviä ja hiiret auttavat. Ja sinä päivänä, kun viimeiset hirret, jotka pitävät runkoa koossa, on nakerrettu poikki, menevät hiiret tiehensä — ja minä niiden mukana! Niin kauan tahdon minä palvella taivaallista Herraamme palkeiden ääressä — en minuuttiakaan kauemmin. Ja minä tiedän, että Herra varoittaa minua — Sidsel tietää myöskin … niin kuin kirjoitettu on: Sinä olet auttava palvelijaasi aikanaan ja pitävä häntä valveilla, kun vihollinen häntä uhkaa. Mutta jumalattomat tulet sinä tappamaan ja tuhoamaan heidän aistinsa huumauksella ja unella!"