XIII.
Grethiä kammotti yhä enemmän. Hän loi katseensa ylös mahtaviin urkuihin ja tunsi sielussaan samaa arkuutta ja ahdistusta, mikä tarttui häneen melkein joka kerta kun hän astui kirkkoon. Tunne, että pitäisi olla hartauden vallassa nosti hänen voimakkaan, nuoren mielensä uhmaan, jonka hän taas pyysi korkeampia voimia antamaan anteeksi.
Hän oli uskonnollinen niinkuin moni terve sielu on iässä, jolloin mikään ei sido kuvitusvoimaa, eikä kysy neuvoa "kokeneilta" ihmisiltä.
Hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet tahtoneet häiritä tyttärensä tunne-elämää vastaamalla myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin, joita hän välittömällä innolla heille teki. Musiikki muodosti yhdyssiteen vanhempien ja lapsen välillä. Ja kun Grethi tunsi täysikasvuisen neidon ensimäisen määrittelemättömän kaipuun ja sitten voimakkaan levottomuuden liikahtelevan sydämessään, avasi hän koko sydämensä musiikille sallien tietämättään uskonnollisen hartaudenkaipuun pujahtaa sisälle…
Äiti oli kerran ottanut hänet leikillään syliinsä ja kysynyt:
"Minkälaisen miehen tahtoisi minun Grethini, jos saisi valita?" Ja
Grethi oli vastannut ajattelematta: Soittajan!
Mutta silloin oli rouva Birgerin kaunis otsa hieman värähtänyt, ja hän oli sanonut: "Sinä lapseni, et aavistakaan mitä musiikki ja taide yleensä vaativat ihmiseltä. Taiteilija maksaa muiden riemusta omilla kärsimyksillään, toisen rauhan ostaa hän omilla kärsimyksillään ja hän liittää toisten surun ja ehkä kadotuksenkin omaansa!"
Nämä äidin sanat näyttäytyivät Grethille nyt kuin himmeästi loistavana kirjoituksena, joka kiemuroivana viivana kohosi tummia, mykkiä urkuja kohti.
Ja kaikkein ylimpänä leikkausten, kiemuroitten ja tähtien alla, melkein kuvun huippua kosketellen, kiilsi kullattu, ennusmerkillinen kolmikulma, joka ympäröi taivaallista isänsilmää.
Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.
Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". — Miksi siis tänään? Mitä teki hän täällä? Katseli urkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut puiden lehviin.
Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? … vieraan tuloa! Kuka tuo vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä … oi, kuinka tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö, vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa, joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan, mutta joka tapauksessa ylpeä tyttö, joka luuli osaavansa kulkea kohtaloaan kohti, joka, joka … joka mitä?
Grethi parkaa pyörrytti. — Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.
Ilma täynnä hometta ja ruostetta — eroitettuna Jumalan kirkkaasta auringosta ja vapaasta maailmasta. — Terveitten ajatusten hauta, vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine mongerruksineen…
Grethi tahtoi pois — — —
Mutta sitten sai hän yht'äkkiä huojennuksekseen kuulla Bengtin "urkuselityksen": ryöpyn, kurisevan, rämisevän ja töksähtelevän saarnan, joka oli viedä hengitys- ja ajatuskyvyn sekä häneltä että kuulijalta, ja joka lopuksi antoi Grethille takaisin hänen luonnollisen, tyttömäisen iloisuutensa, niin ymmärtäväinen, oppinut, tarkkaava ja älykäs kuin hän oli.
Hän ei koskaan ennen ollut kuullut moista.
Joskus lausui ukko omalla äänellään, omia ajatuksiaan — joskus näytti hän lainaavan jostain kirjasta; nyt oli ääni Esaun (Bengtin) ja nyt Jaakopin (Mestari Ollivier'n). Grethi koetti ottaa selkoa puheesta — eksyi — suuttui — ja päätyi täydelliseen sekasotkuun kuten — urkujenpolkija itsekin — — — "Meillä on täällä urut", kuului hänen oppinut esitelmänsä, "teos, joka on merkitty nimellä Esaias C. — kaiketi tuo kuuluisa Compenius — Anno Domini 1609 — jonka prospekti, id est urkujen etusivu, on runsaasti koristettu kuvapatsailla, enkelinpäillä, maljakoilla, lehtikiehkuroilla ja muilla koristuksilla, sekä kirjoituksella: Dei honoris causa Munera Imperatoris, erant Instrumentum musicum maximum, Organum appellant — joka merkitsee"…
"Kiitos, minä osaan latinaa, Bengt", keskeytti Grethi hymyillen: "Jumalan kunniaksi Keisarin lahja, suuri musikaalinen kone, jota nimitetään Uruiksi!" — — —
Bengt heitti Grethiin katseen, johon sisältyi ankara moite hänen latinansa keskeytyksen takia — ja nyt syventyi hän palkeihin, joista hän puhui erikoisella lämmöllä; ilmatiehyeihin, ilmasäiliöön, ilmasäästäjiin; sitten seurasivat kansselit, rinnastajat, yhdistäjät, sormiot, jalkiot, pillinkannattimet, — osaksi järjellisessä johdonmukaisuudessa, mutta sitten tuli taas yhtenä sekamelskana pillejä ja ääniä, äänikertoja, mittoja, huulipuhaltimia ja pillisointuja — pillistön huuliääniä, "joilla on pehmeä ja synkkä sointu", torviäänien klarinetti, tai trumpeettiväristystä, joka muistuttaa puhallussoittimia, pasuunaa, trumpeettia, torvia, fagotteja, klarinettia, oboeta, käyrätorvia!
"Niin, niin hyvä neiti Birger, meillä on vox humana ja vox angelica, ihmisääni ja enkeliääni! Niin, niin, katsokaapa tänne … rekisterinappi tai manubriumi, latinalaisesta manubrium, varsi, pidin, … nyt rekistreerataan — ensi kerta, alabasso, 32 jalan pilli, 16 jalan pilli — hoi, hei — oktaavi, tuba, borduna, hrrrr! dulciana, fugara, viola di gamba … prrr! Ymmärrättehän, eikö totta. Kun urkujentekijä on saanut virityksen valmiiksi, täytyy meidän antaa uruille oikea temperatuuti — vaihdellen vapiseva tai tasaisestivärisevä — — —"
Tässä piti Bengt pienen väliajan ja jatkoi sitten luultavasti oman päänsä mukaan —:
"Ymmärrättehän, että tämä domincerasi ennen Joh. Sebastian Bachin aikoja, kun urut viritettiin puhtaihin kvintteihin. Hrrr! Te ymmärrätte: Jos lähdemme perusäänestä C ja viritämme puhtain kvintein c—g—d—a—e—h—fis—gis — — — hm, tapaamme kahdennellatoista kvintillä c-äänen, joka kvinttinä on 1/9 ääntä korkeampi kuin perusäänen oktaavi — ja tämä ääni indicecraa tervettä ja hyvää korvaa — hm!"
Taas tuli pysähdys ja pieni, hiukan epävarma silmäys Grethiin ja sitten sitä taas jatkui:
"Ottakaamme esim. 8 jalan pää-äänen dominantti lähtökohtana yksiviivainen c tai a — — —. No, tämä on ehkä hiukan liian vaikeaa, hiukan epäselvää, hyvä neiti Birger; mutta mikä meidän taivaallisen Isämme arvoituksellisista laitoksista ei olisi monimutkainen? Me voimme vain sanoa näin — tässä kiihoitti Bengt äänensä suureen nousuun hikipisaroitten valuessa hänen rasittunutta otsaansa pitkin — Urkurilla on sormiot ja jalkiot käytettävinään — ja rekisterinapit molemmin puolin. Nyt soittaa hän — Jumalan kunniaksi ja ihmisten ojennukseksi. Soittaa etu-, keski- ja loppusoitot ei liiaksi accelerando, ei liiaksi ritardando. Seurakunnan veisuun tulee olla tasaista, varmaa ja kouluutettua … mutta eräs suuri urkutaiteilija on sanonut: 'Veisatessaan marssii seurakunta taivasta kohti!' Niin, marssi käy ylöspäin. Ja nyt tottelee sormion rekisteri — 4 1/2 oktaavia — pedaalin 2 oktaavin ja 2 ääniasteen rekisteri — matalimmat — voimakas basso ja omituisesti humiseva alibasso — — — ja torviäänten pasuunat, trumpeetit ja vasket yhtyvät — ja huuliäänten huilut valittavat ja laulavat — ja rekisteri rekisterin jälkeen pääsee irti … koko kirkko alkaa täristä, niin, se vapisee, neiti! ja jos viimeinen rekisteri irroitetaan 'täyteen' ääneen — — — hrrrr! Mutta sitä ei kirkko siedä — ei ainakaan tämä kirkko".
"Jumalan tähden, älkää!" huusi Grethi ja laski kätensä estellen Bengtin käsivarrelle.
"Ei", sanoi ukko, pyyhkien otsaansa ja katsellen "taivaallista silmää" katossa… "Mutta jos kirkon urkuri hullussa itseluottamuksessa tahtoisi kiusata Herraa ja koetella hänen temppeliään 'täydellä äänellä' — kas! silloin avautuu pieni näkymätön aukko — tuolla korkealla kaikkivoivan säteilevän silmän alla — ja kuolema astuu ulos viikatteineen ja tuntilaseineen —. Aika on täytetty, soitto lopussa — ja kirkon kaaret murtuvat!" — — — — —
Grethi päästi pienen huudon. Sattuma, jota hän häpesi.
Bengt kääntyi äkeissään ympäri — ja meni raskain askelin takaisin palkeenvarsiensa ja ruokakorinsa luo.
Tornin portaitten aukolla seisoi mestari Ollivier kalpeana ja kumarassa katsellen omituisen aralla ilmeellä nuorta, hämillään olevaa tyttöä.