XIV.
"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari
Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.
Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti, pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään urkujenpolkijalle: "Kun hän selittää minun urkujani, tiedän minä että minä pääsen siitä! — — —"
Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle hän varovasti istuutui odottamaan.
Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.
Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen huokaus.
Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään. Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen otsalleen ja olkapäilleen… Grethi näki hänet puoleksi sivulta. — Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois käännetyt… Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta päätä.
Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään…
Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.
Oli kuin urkuri olisi herännyt.
Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun — tuskin kuuluvassa pianissimossa — sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:
"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana muutamia päiviä. Minä voin väliin — ei usein, vain joskus — hiukan pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas — luonnollisesti: Te olette niin siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen laskee iän taakan heidän hartioilleen.
"Hän ei koskaan kiiruhda — ei tässä, eikä muussakaan. Hänellä on suuri aika — ja niin — no! Nehän ovat urut!
"Nekin on hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa puhalsi niihin elämän hengen.
"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.
"Niin — suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.
"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.
"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.
"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus yhtyy.
"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää häntä mestariksi! Hänen pitäisi istua siinä mestarina — ja edessään on hänellä orkesteri — koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen, rumpuineen torvineen — ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka tottelevat häntä.
"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia, juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan jalkioiden henget ulos syvyyksistä… Ja parilla pehmeällä huiluäänellä kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut, eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!
"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.
"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa — tai ei mitään.
"Sana ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman…
"Ja silloin kuohahtaa — niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph Vogler huudahti — silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon, silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin tulta, joka polttaa ajatukset — —. Silloin ovat ne kuin itse David, veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa riemun miehekkäässä Hallelujassa:
"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin, kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin! Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein, kiittäkäät häntä kielin ja huiluin! Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin, korkeesti kaikuvin rummuin! Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa Halleluja!" — — —