XV.
Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi, antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa lentävä lintu.
Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta — jääkylmänä ja tulikuumana; hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään — kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.
Ah, äiti! — Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän oli yksinäinen!
Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa … hän ei jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen määrätyssä järjestyksessä — — — hänessä kuohui jotain tuskallista ja riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.
Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa — pysähtyi kostean vihreihin koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen, vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivät ilmaisseet kerrassaan mitään … yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu alttaritaulukaan. — Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä, vaaleanpunaisena — ja jutteli hänelle, niinkuin metsän kukkaset ja taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään — joka oli niin suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen — ja josta hän ei millään ehdolla olisi tahtonut luopua! — — — Kun ei ollut ketään ihmistä, jolle hän olisi voinut … niin, sillä pikku Babli ei ollut vielä oikea ihminen — ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia — ja sitäpaitsi oli hän — ehkä liian "tukeva".
Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista — tuota luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin — — — kun taas todellinen syvä sydänsuru tekee naisesta toisten naisten sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut suvaita — koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle alituiseen sen hetken lähestymisestä…
Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!
Näkihän hän — aivan elävästi täällä kirkossa — neiti Marguerite Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa … mutta joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan "seppeleeksi" — uhriseppeleeksi! — — — — —
Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus oli, kiilsi veripisara. —
* * * * *
Hän soitti Grethille.
Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli nähnyt hänen innostuksensa — surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. — — — Mestari soitti hänelle.
Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä — hiipivätpä hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna, ainaisesti.
Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko … pisara nuorta verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan — ja lisäsi: nuoremmaksi kuin luvallista oli!
Sillä hän oli tahtonut unohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.
Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua … hän oli varustautunut lujalla vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan aina voi torjua.
Hän oli — sen hän tunsi — samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja vankka soitin! Etenkin kuin tuo rappeutunut kirkko, joka vaati vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!
Hän soitteli itselleen.
Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.
Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä — — — mutta tänään kuulosti se katkeralta.
Vuodesta vuoteen — tässä pimeässä vankilassa — yksin, aina yksin, näitten muurien sisällä, jotka saattoivat särkyä — heikkona intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"… Mutta silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut — — — ja Herra oli auttanut hänet tälle paikalle — — — suurten urkujen ääreen … ja hän oli Herran palvelija! — — —
Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? — — — Miksi juuri tuo nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? — — —
Hänhän oli lopettanut kaiken — maksanut suuren velan — sovittanut sovitettavansa — haudannut — peittänyt mullalla — tukahuttanut soinnuilla sieluntuskat ja itsesyytökset, valituksen ja katkeruuden … mutta, hyvä Jumala, miksi on kaikilla, nuorilla, puhtailla, hyvillä naisilla samat lämpimät, syvät, polttavat silmät? — — —
Siksi että on miljoonia ja taas miljoonia miehiä, jotka sinkoavat sukukuntien vaihtelun rajutuulessa maan ympäri kuin kirjavat lehdet — — — tomuna ja tuhkana vielä eläessäänkin — — — ja vain yksi nainen: Eva — äiti ja neitsyt, joka yksin seisoo paikoillaan korkein povin, kädet riippuen — palavat silmät etsien, kysyvästi katsoen Jumalaa kasvoista kasvoihin — — — — —
* * * * *
Hän soitti Grethille.
Ja Grethi kuuli sen — ja nousi — ja meni urkurin luo, aivan kuin hänen paikkansa olisi urkurin rinnalla — kuin se aina olisi ollut siellä.
Hän ei ollut vähääkään hämillään. Urkuri katseli alhaalta ylös häneen, kun tyttö kumartui katsomaan nuottilehteä, joka oli avoinna. "Orpheus!" Mestarin surullisissa, sinisissä silmissä oli kostea kiilto — hän hyräili — Grethi hyräili … hän ei näyttänyt ollenkaan ihmettelevän sitä, — — — nyökkäsi vain kehottavasti sanoen: "Gluck on kuitenkin se mestari, joka osaa valittaa ilman katkeruutta ja rikkonaisuutta."
Hän hyräili:
J'ai perdu mon Euridice, Rien n'égale mon mahleur; — — —
[Olen kadottanut Eurydiceni ja suruni on vertaa vailla.]
Grethi jatkoi:
Sort cruel! quelle rigueur!
Je succombe à ma douleur.
[Kuinka ankara olet, julma kohtalo! Minä sorrun suruuni.]
Ja mestari Ollivier:
Euridice! — — — Euridice!
Réponds — moi — — —
[Eurydice, Eurydice! Vastaa minulle!]
Grethi kumartui hänen otsansa yli. Hän tahtoi kiitollisen ihailun vallassa painaa huulensa tuota viisasta, tyyntä otsaa vasten — mutta mestari nosti päätään ylöspäin ja tytön lämpimät huulet liukuivat hänen poskeaan pitkin.
Oli kuin olisivat äsken puhjenneen kukkasen silkin hienot terälehdet kosketelleet häntä … ja hän tarttui Grethin molempiin käsiin, ja hänen silmänsä etsivät hänen silmiään.
Grethi katsoi hänen silmiinsä ja luki niissä hämmästystä, melkein pelästystä — ja syvää iloa — — —
Grethi ei uskaltanut katsella kauemmin — käänsi päänsä pois, ja tuolla oviaukossa, missä haalistunut verho häilyi tuulessa — huomasi hän Sidsel muorin veikeät kasvot, jotka tuijottivat, liikkuivat, hymyilivät … Sidsel muorin, joka ei ollut näkevinään, ja kuitenkin paraiksi näki sen, mitä halusikin.