XVI.
— — — "Rachelin kansalle", sanoi mestari Ollivier, nojaten kyynärpäänsä hohtavan valkoista liinaa vasten viinilasi koholla kädessään — "Rachelin kansalle olkoon tämä viinilasi pyhitetty rakkaan ystävättäremme nimipäivänä! Hänelle itselleen saatamme me tuskin sanoa muuta kuin ilmaista sen kiitollisuuden, jota meidän isäntämme ja ystävämme häntä kohtaan tuntee — useiden hyvien ja huonojen vuosien sydämellisen alttiuden kaunistamana.
"Meitä on tänään neljä hänen hohtavan valkean liinansa ympärillä, jonka kevät on koristanut ensimäisillä lehdillään, ensimäisillä kukkasillaan. Me tunnemme kaikki neljä olevamme 'vieraita maan päällä', tuskin tietäen, minne matka huomenna vie: Me vaellamme, niinkuin Rachelin kansa, lakkaamatta.
"Omasta puolestani kuulun minä pieneen ryhmään suuressa, pieneen seurakuntaan kuuluisassa kansakunnassa, joka on tehnyt raskaaksi sukuni elämän — ja taistelun sen puolesta rakkaaksi. Minä luulen, että meidän pienen ryhmämme henki on tunkeutunut suuren, rikkaan kansan sieluun — murtaen huomaamatta, mutta varmasti ja sitkeästi sen tavat, syventäen sen uskon lähteitä, heikontaen sen ylpeyttä.
"Olisin lukenut historiaa huonosti, jollen olisi huomannut, että nuo harvat ovat olleet joukon kasvattajia — niinkuin tuo ainoa eli sen vuoksi ja kärsi sen painon alla.
"Sellainen on Rachelinkin kansa! Hapatus maailman leivässä — suola maan ravinnossa.
"Terävässä, kirkkaassa päivän valossa katsottuna on Israelin kansalla kärsimystä tuottavia vikoja — jalkineihin erämaan vaelluksen aikana tarttunutta hietaa.
"Se Jumala, joka johti joukkoa, oli silloin kuin hietamyrsky.
"Mutta yöllä — Itämaiden yössä, joka on syvä, lämmin ja uskollinen kuin Rachelin silmät — yöllä kulki Jehova edellä tulipatsaana." — — —
Tässä pysähtyi urkuri hiukan. Juhlallisesti katetun pöydän ympärillä herrasmiehen huoneessa vallitsi harras mieliala. Kaksi ylintä akkunaa oli auki vanhaan puistoon päin — ja aivan kuin sinisestä taivaasta ojensivat korkeat puut vaalealehtisiä oksiaan tervehtien sisään. Tuoreen vehreyden tuoksu levisi huoneeseen, lintujen liverrys sekaantui siihen… Grethi nosti iloisena ja onnellisena silmänsä lautasestaan. Mestari Ollivier katsahti Grethistä Racheliin ja jatkoi:
"Tuossa ovat nuoret, palavat silmät, joiden syvyydessä elämän kaihot kirkkaina ja puhtaina kimmeltävät niin kuin se tähti, joka ei koskaan sammu. Ja on vanhempia silmiä, lämpimiä ja lempeitä, syviä kuin lapsen, joiden katse liitelee sen kirjavan kuvakirjan lehdillä, mihin itämainen elämän viisaus on tarinain muodossa kätketty.
"Rachelin elämä — samoinkuin jokaisen hänen heimolaisensa elämä, on kertomus Jumalan valitusta kansasta.
"Tässä, keskiajan murenevassa linnassa, on hän meistä kuin suuri, äidillisen sisarellinen lapsi, joka sulkee meidät kaikki sydämeensä!"
Hän nousi, ojensi lasinsa Rachelia kohti, kumarsi sirosti ja sanoi:
"A votre santé, Rachel!" [Maljanne, Rachel!]
Rachel joi vaivaloisesti kulauksen ihanaa, vanhaa viiniä, jota pikku
Babli "sattumalta" oli löytänyt pullollisen kellarista.
Hän oli liian liikutettu — hänen rintansa nousi ja laski — hän haki herrasmiehen katsetta — — — ja se oli tänään väsynyt — väsynyt — mutta siinä väikkyi himmeä, lempeä hymy, joka näytti pyrkivän kauaksi — jonkin ystävällisen ja kirkkaan puoleen … ja se sai hänen ystävättärensä vuodattamaan kyyneliä.
Rachelin käsi vapisi kun hän lähensi lasiaan vanhan herran maljaa kohti — kristalli helähti kristallia vasten. — Herrasmiehen perintömalja oli hauraampi; se putosi sirpaleina pöydälle ja viini punersi liinan ja vaaleanvihreät, lautasia seppelöivät lehdet.
"Se oli kuin Amen!" sanoi urkuri.
"Se ennustaa onnea", sanoi Grethi hiljaa.
"Se ennustaa loppua!" sanoi herrasmies koettaen nauraa vanhaan tapaansa. "Abmarschieren, rechts rum!
"Heute mein Glas in Scherben,
Morgen im Grase sterben!"
[Lähtekää, oikealle!
Tänään on lasini pirstaleina,
huomena kuolen ruohokkoon!]
"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.
Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois ruokaliinallaan ja nauroi:
"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen huomenna!"
He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan tieltä — hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli, hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.
Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.
Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut nähnyt häntä — ei edes ajatellut — — —
Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin sattumalta — tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti tuoksuessa.
Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen silmiinsä — — — Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"
Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä taivasta, joka alkoi tummeta — vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä, joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa linnassa. — — —
Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei riittänyt.
Sitten tuli hiljaisuus.
Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:
"Soitattehan meille nyt — eikö niin?"
"Mahdotonta tänään!" — — — vastasi hän hymyillen ja näytti rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."
"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.
Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel torui. "Hän ei saisi juoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä kauheimmat seuraukset… Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo, vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti…"
Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi — alkoi sitten siristellä silmiään ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin — tuollaisia esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden päiviltä. — Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä — ja sitten leikimme me Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"
Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi:
"Bist du doch verrückt Mann! Die Kinder!" [Oletko mieletön, mies! Lapset!] Pikku Babli nauroi täyttä kurkkua. Grethi ei ymmärtänyt mistä oli kysymys; hän kuunteli yleensä vain mestari Ollivier'n puhetta. Hän katseli häntä lakkaamatta.
Rachel sanoi:
"Soittakaa meille jotain, herra Ollivier! Nyt pitää meidän kohta viedä mies vuoteeseen — hän nuortuu liiaksi!" Mutta itsekseen kuiskasi hän: "Tuskin, tuskin, mies parka! Hänhän kuolee minun käsiini!"
Mestari Ollivier oli hiljaa katsellut Grethiä. Hän nyökkäsi itsekseen päätään, otti pienen, kiinniköytetyn paperipakan takkinsa taskusta, levitti laput pöydälle kaataen lasinsa täyteen vesiastiasta.
Sitten sanoi hän pehmeällä, hitaalla äänellä:
"Soittaa minä en voi, kuten sanottu! Mutta minä luen jotain. Arvelin lopettaa pienen, sievän juhlamme tänään pyytämällä seurueen tarkkaavaisuutta — hetkeksi vain… En tahdo väsyttää rakasta ystäväämme — kehoittaapa hän minua esiintymäänkin leikillisillä nuoruuden muisteluillaan… Olen jo kauan sitten alottanut sävelrunon, joka ei pyri pienempään kuin vanhan mestari Haydnin ikinuoren 'Luomisen' uudistukseen. — Mutta koska minä luultavasti kuolen paljon ennemmin kuin minun teokseni astuu ulos elämään, olen minä vapaa-aikoinani pannut muistiin jonkunlaisen selonteon siitä näystä, joka on väikkynyt silmissäni, ajatukset, jotka puhuvat minun urkusävellykseni kautta — — — Ja tämän näyn Vanhasta Testamentista tahdon lukea teille tänään — — — ennenkuin eroamme!"
Hän joi suullisen vettä, järjesteli papereita sirosti ja siististi kuten aina. Grethi oli jo edeltäpäin oudon haltioitumisen vallassa: "Mitähän tuohon kauniiseen otsaan oli sopinut, millä ääriviivoilla olivat nuo siniset silmät levänneet, mitähän mestari lukisi, hän, joka Grethin mielikuvituksessa aina esiintyi soittaen?" — — —
Hän kurkistaikse katsomaan. Päällyslehdelle oli hienoilla, pienillä kirjaimilla piirretty: "Kun maailma luotiin."
Mestari käänsi lehteä ja lausui: "Genesis."