XVII.
GENESIS.
1.
Enkelikuorojen ylistyslaulut mykkenivät.
Kerubit, serafit, sotajoukkojen sotajoukot vaikenivat äkkiä.
Herra Jumala oli nostanut kätensä ja vaatinut hiljaisuutta.
Hän istui taivaallisella istuimellaan; hänen hohtavien, käsittämättömien kasvojensa ilmeessä kuvastui hymy, niinkuin auringonläike välähtelee pilvenkorkuisten vuorten päällä.
Hänen ympärillään olivat enkelien kuorolaulut kaikuneet Luojan kunniaksi.
Alhaalla, hänen jalkojensa astinlautana, lepäsi maa, jonka hän juuri oli luonut.
Höyryten aamun ensimäisessä kosteudessa, juuri kummunneena suuren tyhjyyden hämärästä yöstä, lepäsi siinä maailma valmiina, täydellisenä Luojan katseen alla.
Se oli niitä hetkiä, jotka eivät koskaan palaa takaisin lukemattomina, ajatuksen saavuttamattomina vuosisatatuhansina.
Ja näyn uutuus ja tuoreus oli sellainen, että Herra Jumala katseli kaikkea mitä hän oli tehnyt: ja katso, se oli sangen hyvää!
Hän viittasi luokseen lähimmän palvelevista hengistään, enkelin, jonka katse oli niin puhdas, niin voimakas ja niin lahjomaton kuin viisaan lapsen.
"Kuuletko ääntä tuolta alhaalta, Rafael?" kysyi Herra, joka oli tarkkaan kuunnellut hiukan aikaa.
"Minä kuulen hyönteisten iloisen hyminän, lintujen iloisen liverryksen, kaikkien, päivän eloon heränneitten eläinten ahkeran hyörinän!" vastasi arkkienkeli.
Taas kuunteli Herra; ja oli kuin pilvi olisi kulkenut hänen otsansa yli.
"Rafael! Käske enkeleitten laulaa minulle ylistyslauluaan!"
Enkelikuorot alottivat taas laulunsa. Ja taivaan laaja kaari vapisi.
"Hiljaa", keskeytti Herra… "Nyt on kai maani jo oppinut sen!"
Ja Herra kuunteli, kaikki enkelit kuuntelivat … samaa hyönteisten hyminää, samaa iloista linnunliverrystä, kaikkien eläinten suurta, ahkeraa hyörinää niityillä ja metsissä, vuorien välissä ja järvien ja jokien partailla — muttei kaikuakaan enkelien Jumalalle virittämästä ylistyslaulusta, jonka hän nyt kuudentena päivänä oli kuullut raikuvan taivaan holvien kautta — kirkkaasti ja ihanasti, vaikka hiukan yksitoikkoisesti.
Herra pudisteli päätään ja vaipui ajatuksiin.
Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat palvelijat saattoivat lukea ne — ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät silmänsä Rafaeliin ja sanoi:
"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"
Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut ja Herran katse lepäsi hänessä.
"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"
"En kyllä!" sanoi Herra.
"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli kunnioittavasti.
Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:
"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua vastaan — minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. — Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon — enkelien, jotka ovat korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä — ja sitä ennen en minä tahdo levätä!" sanoi Herra.
Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa kaikkivaltiaaseen — ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.
Rafael vastasi:
"Kutsukaamme siis musta enkeli — hänet, joka ei saavu kutsumatta!"
"Antakaa hänen tulla!" sanoi Herra.
"Taivaista on hänet syösty, oi Herra…" sanoi arkkienkeli hiljaa.
"Tahdomme tavata hänet maan päällä!" kuului kaikkivaltiaan vastaus.
Ja Herra ja hänen palvelijansa astuivat yhdessä maan päälle.
2.
Musta enkeli seisoi jättiläispuun varjossa ja katseli tarkkaavasti maan vilisevää elämää.
Häntä nimitettiin Luciferiksi ja hän oli kaunis katsoa, suuri ja säteilevä ja kirkas niinkuin muutkin enkelit.
Vielä säteilevämpikin — sillä hänen seisoessaan puun juurella levisi hehkusta hänen sielussaan niin kirkas loimu, että se antoi pienimmillekin esineille hänen ympärillään kaksinkertaisen määrän elämää, säälimättömän, pistävän kirkkauden, jota hänen syvät, tummat silmänsä vartioivat.
Näitten silmien pohjattoman värin tähden oli hän saanut mustan enkelin nimen, valkeiden, autuaitten joukossa.
Hän kumartui Herran edessä — kiinnittämättä palvelijaan mitään huomiota ja sanoi:
"Olette kutsunut minua, Herra! Minä ihmettelen juuri teidän työtänne!"
"Se ei ole täydellistä — ja sinä et ihaile sitä. Minä näen sen sinun silmistäsi!" sanoi Herra.
"Te erehdytte, Herra! Minä en olisi koskaan saanut tällaista aikaan!" sanoi musta enkeli kunnioittavasti.
"Et", vastasi Herra ankarasti, "sillä sinulta puuttuu luomisen ilo. Sinä saatat huomata vain teoksen viat, kun se on valmis. Mutta työ ei ole täydellinen — sillä minä kaipaan luomakunnan kuuluvaa kiitosta suuresta lahjastani!"
Mustan enkelin kauniiden piirteiden yli kulki hymy — joka ei kaunistanut häntä.
"Minä olen, — jos saan puhua suoraan — luullut kaikkivaltiasta ylevämmän välinpitämättömäksi", sanoi Lucifer. "Mutta siitä onkin jo kulunut ääretön aika, kun te loukkaantuneena karkoititte minut luotanne. Me olemme kai molemmatkin hiukan muuttuneet. Sen minä vain tiedän, että jos minä olisin tehnyt sellaisen työn ja niin verrattain lyhyessä ajassa, lepäisin minä rauhassa varjossa — huolimatta siitä sisältyykö härän mylvinään, kakadulinnun huutoon, tai kaislan kuiskailuun kiitosta vai ei! — — —"
Silloin sanoi kaikkivaltias:
"Sinun silmiesi tummuus on pohjaton, Lucifer! — Mutta minä näen niiden läpi. Sinä tiedät aivan hyvin mitä minä kaipaan — ja ettei sitä voi hakea mylvinnästä, huudosta tai kuiskauksesta! Minulla on enkeleitä ympärilläni, ja sinä kuuluit kerran rakkaimpieni joukkoon. Mutta sinä loittonit minusta — etkä ole palannut.
"Minä kaipaan tässä maassa jotain, mikä voisi päästä minun kanssani lähimpään, rakkaimpaan yhteyteen — joka ei palvelisi minua sokeasti, ei kiittäisi minua orjallisesti — vaan toisi minulle sanoissa ja töissä takaisin sen ilon, mikä asui minussa, kun minä suunnittelin ja valmistin työni.
"Minun palvelevat henkeni kuuluvat minulle — he palvelevat minua hengessä, ja heitä minä en voi lähettää maan päälle. Sinä ja sinun kaltaisesi sitävastoin olette lähempänä maatani. Ja koska minun toimintani täytyy käydä siihen suuntaan, että sinä pysyisit mahdollisimman kaukana töistäni, niin tahdon minä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni sinun viisauttasi ja voimaasi saadakseni työn täydelliseksi!"
Ja kaikkivaltiaan silmissä paloi sellainen tahdon voima ja valtavuus, että Lucifer peitti katseensa, laski sormen huulilleen ja mietti.
Sitten sanoi hän:
"Pitäisi luoda jotain — eläinten keskelle — kaitselmuksen johdatuksen ja voiman alaiseksi — vieraaksi enkeleille, mutta kuitenkin hiukan heidän muotonsa jälkeen — ja hiukan, hiukan minun kaltaisekseni!" — — —
"Viimeiseen ehtoon ei suostuta!" kuului Herran sana.
"Minun ehtoihini täytyy myöntyä, jos Luoja tarvitsee minun apuani!" vastasi Lucifer lyhyesti.
"Myönnetty siis! Ja mitä me nyt luomme yhdessä?" kysyi Herra.
"Ihmisen!" vastasi Lucifer.
3.
"Alkakaa te, Herra!" sanoi Lucifer. "Minä seuraan jälessä ja korjaan mahdolliset puutteet."
Ja Herra katsoi korkeaa, solakkaa seetripuuta, joka huojui siinä, juuret maan sisällä, latva vapaasti kohotettuna raikkaassa tuulessa. Ja puusta siirtyi Herra katselemaan palvelijaansa, valkoista enkeliä, joka seisoi kauempana, kauniina, lujana ja kunnioittavana.
Ja Herra sanoi näystä iloiten:
"Minä tahdon luoda yhdeksi sen, mikä mielessäni erillisenä kangastelee: kuvan, joka kumpuaa maan voimasta palvelijani, valkean enkelin kaltaisena."
"Älkää unohtako minun osaani, Herra!" lisäsi Lucifer.
Mutta Herra ei ollut kuulevinaan sitä, ja hän muodosti ja loi kuvan maan voimasta, ja teki sen miehen kaltaiseksi ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen.
Ja enkelit yrittivät alottaa ylistyslauluaan…
Herra viittasi kiivaasti ja he vaikenivat.
"Entä nyt?" sanoi kaikkivaltias katsellen Luciferiä.
"Nyt!" vastasi Lucifer katsellen Herraa ja hänen luomaansa…
Siinä seisoi ihminen, mies, korkeana ja hoikkana kuin seetripuu, leveärintaisena, kapeavyötäröisenä, vankkana ja lujana, väkevänä ja suurena … mutta jalat olivat kuin kiinni maassa ja pää katseli syrjään, aina syrjään, aivan kuin silmät olisivat hakeneet jotain…
"Hän ei katsele meitä!" sanoi kaikkivaltias kuin pettyneenä.
Lucifer vaikeni.
Hiukan sen jälkeen sanoi Herra: "Ihminen, mies tuossa, on hyvin kaunis katsella. Mutta ylistysvirttä minä en kuule … kuuletko sinä, Lucifer?"
"Minä kuulen vain teidän omat ajatuksenne, Herra!" sanoi Lucifer kunnioittavasti. "Saanko pukea ne sanoiksi?"
Kaikkivaltias nyökkäsi.
"Te ajattelette: ei ole miehen hyvä yksinänsä olla; antakaamme hänelle auttaja, joka olisi hänen luonansa!" sanoi Lucifer.
Herran suuret, kaikkinäkevät silmät tarkastelivat Luciferiä — — — Sitten astui hän alas miehen luo, ja laski sormiensa päät hiljaa hänen olkapäilleen — ja mies vaipui polvilleen kosketuksesta ja Herra puhui luomakunnan esikoiselle:
"Sinut pitää nimitettämän nimellä Adam, se, joka ensimäisenä luotiin maasta. Ja me annamme sinulle toverin ja hänet pitää nimitettämän Eevaksi — se, joka seuraa. Ja teidän tulee olla pari, ja kuitenkin kumpikin erikseen, ja teidän tulee tehdä maa alamaiseksenne, sen eläimet ja linnut, sen kalat ja kaikki, mitä sen päällä on.
"Mutta teidän pitää olla minun lapsiani — ja teidän tulee ylistää minua, luojaanne ja Herraanne!" — — —
Lucifer nyökäytti päätään.
Silloin näki Herra nuoren, valkean, uteliaan antiloopin, joka juuri oli pysähtynyt sen paikan luo, missä mies oli polvillaan.
Ja sillä, tuolla kauniilla, valkealla antiloopilla oli kysyvät silmät, hienot ja pehmeät liikkeet.
Ja Herra vangitsi sen katseellaan ja sanoi joutuisasti Luciferille: "Uuvuta uneen mies tuossa. Tahdon luoda hänelle Eevan hänestä itsestään — tuon nuoren antiloopin kuvan mukaan — ja kuitenkin lihaksi hänen lihastaan ja luuksi hänen luustaan. Ja hän on rakastava naista kuin omaansa, ja he tulevat kiittämään ja ylistämään minua!"
Lucifer nyökkäsi vaieten ja uuvutti miehen uneen.
Herra tarttui mieheen, taivutti kylkiluun ulos hänen rinnastaan, piteli sitä tuulessa ja auringossa, puhalsi siitä tippuvaan vereen, kunnes veri hyytyi…
Ja Herra muodosti ja loi — taivaan auringon kuvaa suudellessa ja maisten tuulien sitä tuudittaessa ja lintujen laulaessa pieniä, sanattomia ilolaulujaan ympärillä…
Ja kas: siinä seisoi Eeva — valkeana ja pehmeänä, täyteläisenä ja solakkana, loistaen lehvikössä, kapeahartiaisena, korkea rinta jakaantuneena kahteen keinuvaan laineeseen, kaarevin lantein, lapsellisin polvin. — Hänen jalkansa olivat pienet, kuin tanssimista varten yli kenttien — kätensä sirot, kuin kukkia tavotellakseen … ja kullanruskea hiusvirta laskeutui niskasta ja takaraivolta selkään ja lanteille.
Enkelit alkoivat veisata ylistysvirttä — — —
"Pysähtykää!" viittasi Herra.
Ja Lucifer katseli, kuinka hän kumartui Eevan puoleen ja, puhaltaessaan hänen sieraimiinsa elävän hengen, kosketti hänen huuliaan omillaan.
"Tämä on hyvin kaunis katsella!", sanoi Herra ja hän kääntyi Aatamin puoleen aikoen sulkea haavan, josta kylkiluu oli otettu — — —
Silloin ojensi Lucifer kätensä, pysäytti Herran ja sanoi:
"Älkää sulkeko … te olette ottanut häneltä paljon — hänelle täytyy antaa jotain sijaan. Sylkekää, Herra, sylkekää maahan, ja käskekää enkeleitä tekemään samoin!"
"Onko se tarpeellista?" kysyi Herra viivytellen.
"Kyllä, jos miehen tulee rakastaa naista. — Ja jos hänen sen vuoksi tulee kiittää teitä!" vastasi Lucifer peittäen katseensa.
Niin sylki kaikkivaltias — ja hänen enkelinsä sylkivät — ja Lucifer sylki viimeksi — ja teki syljestä multakokkareen maahan — ja tällä mullalla täytti hän paikan, mistä kylkiluu oli otettu — — —
Sitten sulkivat Herra ja Lucifer yhdessä suuren haavan — eikä jälkeenpäin voinut ollenkaan huomata, mistä Eeva oli otettu.
Ja he ottivat pois unen miehen silmistä ja hänen aisteistaan.
Ja hänen silmänsä ja aistinsa aukenivat … ja hän nousi seisomaan suoraksi kuin ei hänelle olisi tapahtunut mitään.
Ensin katseli hän suoraan eteensä — mutta Aatamin katse ei näyttänyt kiintyvän Herraan, ei hänen enkeleihinsä, eikä Luciferiin.
Silloin katsahti hän sivulleen … ja hänen suuret hirvensilmänsä suurenivat äkkiä voimakkaasti — ja hän tempasi jalat puoleensa nykäyksellä kuin olisi hän tahtonut repiä maan rikki — ja hän astui askeleen Eevaa kohti … ja seisattui paikoilleen, tuijottaen.
Hän oli liittänyt kätensä lanteilleen — ei katsellut miestä, eikä toisia — ei mitään … mutta hän hymyili raskaasti kuin unessa.
"Mies ei näe meitä — nainen ei näe häntä eikä meitä… Missä viipyy minun ylistyslauluni?" kysyi Herra Luciferilta.
Ja kaikkivaltiaan ääni kuului kovalta ja moittivalta: "Täytyykö minun katua, että minä taas kutsuin sinut luokseni ja pyysin sinun apuasi? Kas mitä hyötyä sinun avustasi on ollut! Nuo molemmat tuossa ovat kuin muutkin puhumattomat!"
"Älä vihastu, Herra, vaan ole kärsivällinen; Eevasta puuttuu vielä yksi seikka."
"Tarvitseeko hänkin multaa? Sen olisit voinut heti sanoa!" puhui Herra ja varjo verhosi hänen otsaansa.
Enkelit painoivat silmänsä alas. Ja maan yli kävi humina — ja aurinko poltti — ja ukkosilma oli tulossa. Lucifer muisti sen viimekerrasta, kun salama syöksi hänet taivaasta.
Mutta hän ojensi rauhallisesti vasemman kätensä; otti oikealla terävän okaan — piirsi okaalla naarmun käsivarteensa — nosti sen Eevan pään yli ja sanoi:
"Katso ylös!" — — —
Eeva kohotti silmänsä, nuo lämpimät, nöyrät silmät ja työnsi pehmeällä ja sulavalla liikkeellä tukan aaltoavan virran pois päälaelta — — —
— — — Silloin putosi yksi ainoa pisara Luciferin verta ja sattui hänen silmäkulmaansa. Ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi; hänen katseensa tuli suureksi ja loistavaksi — hymy levisi poskille, huulille ja leualle — niin kuin aurinko kohottautuu aivan vähän merestä ja kiinnittää ensimäiset etsivät säteensä rannan korkeihin seetripuihin.
Hän näki heidät kaikki: Herran, Luciferin, enkelit — mutta hänen katseensa kiintyi Aatamiin.
Hän sai hänen ensimäisen hymynsä.
Ja kun Eeva näki sen vaikutuksen, pakeni hän — hymyillen ja sentään peloissaan kuin nuori antilooppi — hypähtäen korkealle yli kallion — kiiruhtaen ja kimmeltäen — tukan levitessä viittovina siipinä — pois metsää kohti.
Hypähtäen ja huudahtaen syöksyi Aadam kuin hirvi hänen jälkeensä — — — — —
Ja nyt kuului vierivien kivien jyminää, taittuvien oksien paukkinaa, jokien ja purojen loiskinaa … ja puitten pimento sulkeutui heidän jälkeensä.
Nyt lauloivat enkelit. Ei, ne riemuitsivat — tunkeutuivat joukottain esille — tahtoivat seurata paenneita — — —
Herra kutsui heidät takaisin kuninkaallisesti hymyillen.
Hän kääntyi Luciferin puoleen:
"Kuulitko — hän huusi? Ja näitkö — hän hymyili? Ja tiedätkö mitä se hymy ilmaisi?" kysyi Herra ja hänen katsantonsa oli taas iloinen; hän muistutti omaa kesäpäiväänsä.
Lucifer hymyili, ja hänen hymynsä oli pilkallista: "Sinun ylistysvirtesi ei vielä kaikunut — ja me saamme kaikki odottaa sitä hieman. Mutta ennen kuin se kaikuu, oi Herra — tahdon minä poistua ollakseni turvassa!" sanoi Lucifer, ja hänen kauniit huulensa ohenivat, ja hänen tumma katseensa paloi.
"Mene!" sanoi kaikkivaltias tyynesti. "Mene rauhassa sinne, mistä olet tullut! Se olkoon meidän lahjamme avustasi, että sallimme sinun lähteä rauhassa luotamme. Sillä sinä tarkoitit pahaa — ja pahuuteen sinä pyrit niinkauan kuin minun kaunis maani seisoo. Älä luule, että tarkoituksesi jäi meiltä huomaamatta. Me rakastamme sinua tänä suurena päivänä — niinkuin me aikojen alussa sinua rakastimme. Emme tule koskaan olemaan välinpitämättömiä sinuun nähden — sinun viisautesi on liian suuri, sinun voimasi monessa meidän voimamme kaltainen. Mutta me olemme nähneet sinun lävitsesi — niin pohjattomalta kuin katseesi näyttääkin. Meidän katsettamme ja ajatuksiamme et sinä koskaan alusta alkaen nähnyt — ja sinä et koskaan saa nähdä niiden loppua."
Niin puhui Herra.
Lucifer kumartui — astui esiin — ojentautui ja sanoi hillitysti, uhmaavasti:
"En kiitä kiitoksestasi!
"Minä tiedän, että sinun täytyy käyttää hyväksesi minua ja meikäläisiä.
Muuten olisi sinun valtasi aikoja sitten kukistanut minut.
"Palvelijoillesi tuolla, jotka näyttävät minusta aivan tarpeettomilta, voit antaa rauhasi.
"Se on laiha palkkio, mutta se näyttää riittävän heille.
"Sinä otit minut avuksesi luomisen mestarityössä. Mutta sillä jaoit sinä maan meidän kesken. Minä osaan suojella omaa osaani.
"En saavu koskaan kutsumatta. Mutta jos minua kutsutaan, vaadin minä palkkani.
"Tämä on rehellistä peliä. Kysy tyhmiltä palvelijoiltasi, jotka nimittävät minua valehtelijaksi.
"Hekin ottavat kerran maksun — niinkuin sinä, oi Herra, otit maksun ihanasta työstäsi suutelemalla lastasi.
"Minulta, yhtä vähän kuin sinulta, ei mikään jää huomaamatta. Sinä olet suurin, mutta minä seuraan kohta jäljissäsi.
"Ja sinun ja minun välilläni on maa, joka on minusta yhdentekevä — ja ihmiset, joille minä uhraan kaikki toimeni ja ajatukseni.
"Heissä me kohtaamme — heistä me taistelemme, Herra!
"Ja nyt tahdon sanoa sinulle tämän:
"Sinä saat nauttia maan ihmisten ylistyslaulusta!
"Ja se on kutkuttava korviasi … niinkuin kevään raitis henkäys kutkuttaa sinun sieraimiasi, mistä miehen ja naisen elämä tuli esiin — tuo onnellinen sattuma. Se tulee ilahuttamaan sinun sieluasi, niinkuin tämän kesäpäivän loiste, jonka keskellä sinä tunnet itsesi suureksi ja mahtavaksi, iloiseksi ja oikeamieliseksi — — —
"Sitten saapuu syksyn karvas maanhaju — kirjavien lehtien lakastunut kauneus — minun tuoksuni, minun kauneuteni!
"Sekin on ylistyslaulua … naisen kirkuna synnytystuskissa … miehen hätäkarjuna raatelevien petojen ahdistaessa … miehen raivonhuuto, kun mies tappaa miehen naisesta taistellessa — naisten kiljuna, kun naiset vihaavat ja ahdistavat toisiaan… Lasten huuto vanhempiaan vastaan — — — vanhempien kiroukset lasten yli — — — koko tuo halpa, julma, ähkyvä, lepertävä laulu kovasta leivästä, suloisesta intohimosta, katkerasta puutteesta ja talvesta, autiosta, autiosta, autiosta talvesta!
"Sekin on ihmisten ylistysvirttä — ei minun, vaan sinun Luojan,
Ylläpitäjän, Isän, Herran kunniaksi" — — — — —
Ja nyt kuului suhina. Lucifer oli näin sanoen kohottanut suuret, mustat siipensä, jotka heittivät varjon kauas maan yli — sinne, missä karkoitettu enkeli pakeni Herran vihaa peljäten.
"Ottakaa kiinni hänet, tuo röyhkeä pilkkaaja!" huusivat taivaan sotajoukot, Rafael etunenässä.
"Olemme myöntäneet hänelle vapaan lähdön. Antakaa hänen mennä rauhassa!" — — — sanoi Herra.
Ja tyynenä, käsittämättömänä suuntautui hänen katseensa metsää kohti, joka oli sulkeutunut hänen lapsiensa takana.