XVIII.
Lukeminen oli lopussa.
Kukaan ei sanonut mitään. Saattoi — niinkuin herrojen shakkia pelatessa — kuulla "kuolemankellon" naksahtelevan mädänneessä seinälaudoituksessa.
Grethi seisoi ikkunalautaan nojaten; hän katseli ulos kultaiseen kevätiltaan; hän ajatteli ja ajatteli taas, muisteli, kuinka kartanon hiljaisuus oli tuntunut hänestä kaksinkerroin ylevämmältä ja ylhäisemmältä, kun hän ensikerran oli nähnyt urkurin.
Hän ei voinut kääntyä mestariin päin, vaikka kokonainen tunnemaailma veti häntä sinne…
Niin seisoi hän ikkunan luona hiljaisena, kullanhämärtävänä kevätiltana, itsekin vienon kajastuksen ympäröimänä. Kädessään oli hänellä punertavalla kultauksella koristettu kirja, pientä oktaavikokoa; hän oli lainannut sen Rachelille ja saanut sen takaisin tänään.
Grethi osasi sen kirjan melkein ulkoa — samoin kuin hänen äitinsä oli osannut sen. Sen oli nimineuvos antanut lahjaksi vaimolleen: —Faust. Eine Tragödie von Johann Wolfgang Goethe. Erster Teil.
Grethi selaili lehtiä hajamielisesti siinä seisoessaan ja pysähtyi
Gretchenin sanoihin:
Ich weiss zu gut, dass solch erfahrnen Mann Mein arm Gespräch nicht unterhalten kann. [Tiedän liiankin hyvin, ettei yksinkertainen puheluni voi huvittaa noin kokenutta miestä.]
Hän kuuli molempien herrojen äänet. Mestari Ollivier oli istuutunut herrasmiehen tuolin viereen ja laskenut kätensä kevyesti sairaan, väsyneen miehen käsivarrelle.
"Kevät on vaikeaa aikaa", kuului urkurin ääni — "koska se on koko maan vaikein aika, ja koska me vähitellen vanhenemme niinkuin maakin. Mutta kun olemme sivuuttaneet vaarallisen tasauspäivän, alkaa meissä versoaminen — alkukesää odotellessamme. Ja kauniina päivänä lankee meidän päällemme kirkastus kuin loistava meteori pilvien pihoilta, ja me hämmästymme kuin lapsi, kuin nuori ihminen, joka ei ole tottunut siihen, että taivas ilmaisee salaisuutensa!"
"Ei, monseigneur", vastasi herrasmies koettaen hymyillä, vaikka ääni kuulosti sammuneelta — "Meteorioppi ei enää lohduta minua. Minun vaivainen taivaallinen ruumiini on heittänyt liian monta kuperkeikkaa, se on 'törmännyt Jumalaa vasten' ja särkynyt kappaleiksi! Teidän ei tarvitse soittaa minulle: 'Mä kuljen kohti kuolemaa' — sillä minä tiedän sen!" —
Grethistä tuntui, että molemmat miehet hyvästelivät toisiaan leikkiä laskien.
Nyt seisoi urkuri Grethin takana.
"Luetteko?" kysyi hän lempeästi.
Tyttö ei vastannut.
"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.
"Ah Faust — pieni tübingiläinen painos — vuodelta 1808. Harvinainen kappale!"
"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.
Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.
"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se oli — se oli niin uutta!"
Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.
"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"
Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.
"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla — kärsimättömänä — ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen', kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.
Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.
"Nyt luen teille ääneen — Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.
Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.
Runo kuului näin:
Kuoleva on — — —
Kuoleva on elo varhain, kuihtuva kauneus parhain! Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli, nimen, min lausui vapiseva huuli! Kuoleva on elo varhain: se on laki saarella harhain.
Ja sentään lempemme palaa,
kun syli syliä rakkahan halaa!
Tartumme onneen, ootamme uutta!
Toistuu, uhmaten ijankaikkisuutta
Romeon, Julian, Gretchenin satu.
Huuhtele kasvosi rakkain, voitele kylkesi öljyllä vakkain, voitele rintas, mi liekkinä palaa! Oottele etsikkoaikaa! Kuunnella soittosi taikaa lempeä lehto vaieten halaa.
Tiedäthän: taittuva on elon latu!