XIX.
Grethi tunsi, että mestarin käsi taas tarttui hänen käteensä, ja että toisen käsi nyt vapisi.
Hän tuli taas hämilleen ja veti kätensä hiljaa pois. Mestari selaili kirjaa ja nyt valoi illan rusko hohteensa häneenkin.
Grethi haki pikku Bablia. Hän huomasi Rachelin käytöksestä, että herrasmies tarvitsi välttämättömästi lepoa.
Hän löysi Bablin viereisestä huoneesta, nurkasta, missä Grethi oli kuunnellut urkurin soittoa. Pikku Babli oli pujahtanut sinne lukemisen kestäessä.
Hän nukkui raskaasti.
Rachel vei urkurin herrasmiehen makuuhuoneeseen… Ukko oli kovin rasittunut, eikä halunnut toisten apua, vaikka hänen päänsä vaipui raskaasti Rachelin olalle.
Rachel kuiskasi Grethille: "Me pidämme Bablin täällä yötä — hän saa nukkua minun vuoteessani — minä jään tänne!"
Sitten toivottivat Grethi ja mestari Ollivier "hyvää yötä". Heillähän oli sama matka.
Vielä kerran kysyi urkuri: "Enköhän jäisi teidän luoksenne Rachel? Istun tuolilla ikkunan ääressä — minä olen tottunut valvomaan!" — — —
Mutta Rachel vain taputti hänen käsivarttaan, silitti Grethin tukkaa, räpäytti pitkiä, mustia silmäripsiään ja sanoi nyökäten: "Jumala siunatkoon teitä kumpaakin! Asiat ovat niin kuin olla pitääkin."
He lähtivät.
He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja, keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.
He eivät puhuneet mitään.
Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet —. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.
Vain kaukaa — kylästä alhaalla laaksossa — kuului vesimyllyn rattaiden loiske aivan kuin ne olisivat pyytäneet puheenvuoroa pitääkseen hyödyllisen esitelmän. Ja tuo kaukainen äänikin häipyi vähitellen hiljaiseksi huminaksi.
On paikka, missä herraskartanon lehtokuja loppuu, sukeltautuen pieneen puistikkoon, missä korpi lausuu viimeiset jäähyväisensä sille tai niille, jotka kulkevat vanhasta linnasta kirkkomäelle päin. Siinä pysähtyivät Grethi ja urkuri. Auringonlaskun viimeinen loiste tunkeutui nuorten, läpikuultavien lehtien läpi — melkein huomattavalla, värisevällä, intohimoisella voimalla, aivan kuin pieni puistikko ei olisi tahtonut päästää irti suuren maailman ihmeitä — eikä antaa omaa hentoa kauneuttaan alttiiksi yölle, joka hävittää, kätkee ja tummentaa omaan, arvoitukselliseen syleilyynsä hukkuneen…
Grethi seisoi kajastuksen ja loisteen keskellä katsellen lännen värisevää ihanuutta, katsellen itään päin, mistä yön harmaansinervä varjo nousi ankarana ja kovana kuin muuri.
Kylä oli idän puolella.
Silloin vavahti neito ja hän vei käden, missä kirja oli, silmilleen.
Mestari Ollivier astui hänen luokseen, tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kysyi hiljaa:
"Oletteko huolissanne ystävä parkamme takia? Niin — me saamme kohta kaivata häntä — ja tuntea itsemme vielä yksinäisemmiksi!"
Grethi antoi ottaa molemmat kätensä ja kirjankin; hän katsoi mestaria silmiin ja kysyi:
"Uskotteko Jumalaan — ja elämän jatkuvaisuuteen?"
Hän vastasi — ja hänen silmänsä katselivat suuren maiseman yli kevätillan melkein jumalallisessa rauhassa:
"Se Jumala, jonka kuva joskus väikkyy edessäni, ojentaa kultaisen kätensä, joka ei koskaan ole vapissut, yli koko maailman, joka ei koskaan pysy paikoillaan, ja minusta tuntuu kuin se kevyesti koskettaisi meitä kaikkia, sanoen: Minä tahdon kerran kertoa teille kaiken — kuinka se tapahtui — millaiseksi se tulee… Odottakaa, olkaa kärsivällisiä!"
Grethi nojasi häneen. Mestari painoi hänen päänsä olkaansa vasten.
Niin seisoivat he vaieten. Tytön silmät loistivat kuin soihtu metsän keskellä — ja niitten palo häikäisi miehen. Mutta hänen käsivartensa oli vakava, hänen hengityksensä tasainen — vain hänen sinisten silmiensä pohjalla päilyi hellyys, tuo miehekäs hellyys — niinkuin sikstiniläisen madonnan ihmettelevässä, kysyvässä katseessa…
Grethi sanoi kysyen, mutta aivankuin itseensä sulkeutuneena:
"Onko se mahdotonta?… Olisiko se mahdotonta?"
"On", kuului lyhyt vastaus ja mestarin käsi muuttui vakavammaksi.
"Minä tahtoisin vain olla teille kaikki kaikessa" — sanoi Grethi niin hiljaa, että mestarin täytyi kumartua. "Te ette enää koskaan olisi yksin. — — — Minä tahtoisin seurata teitä, minne hyvänsä te menisitte, tapahtui meille sitte mitä hyvänsä. — — — Minä tahtoisin hoitaa teitä, jos te sairastuisitte, tehdä työtä teidän puolestanne, hankkia teille iloa ja rauhaa. Minä osaan tehdä työtä — minä olen nuori ja vahva … ja voisittehan te sanoa, että minä olen teidän tyttärenne. Ettekö ikävöi tytärtä, pientä tyttöä, joka olisi hyvä teille? Minä kaipaan — minä kaipaan pois pääsyä — ystävää — anteeksi, anteeksi — menkäämme pois täältä — sillä minä en voi olla täällä … ja vähimmän siedän minä sitä ajatusta, ettei yksikään ihminen välitä teistä, teistä, joka olette viisain, jaloin, kaunein mies, mitä minä olen nähnyt!" —
Ja hän piilotti kasvonsa, innostuksensa ja ujoutensa hänen rintaansa vasten!
Mestari kumartui syvälle hänen puoleensa, aivankuin olisi tahtonut säästää, kätkeä ja rauhoittaa tuota sievää olentoa. Tytön pieni päähine oli luikunut pois — mestari suuteli hänen rikasta tukkaansa kuiskaten: "Se on mahdotonta, rakas, rakas lapsi!"
"Älkää sanoko, älkää sanoko niin!" pyyteli Grethi.
"Grethi!" sanoi mestari äänessään sävy, joka vaikutti sen, että hän veti päänsä pois ja katseli muualle —. "Ettekö tiedä, ettekö tunne, että minä olen tuo rappeutunut kirkko ja te vahvat urut? Eikä saa kiusaa Herraa — — —"
He kuulivat nopeita, keveitä askelia, lapsen keuhkojen läähätystä ja läpi lehdon tuli pieni Babli juosten kujalta, pysähtyi hetkeksi ja sai sanotuksi: "Minä kiiruhdan kylään — — — hakemaan Aldubrandia — Herrasmies kuolee!"
Sitten juoksi hän eteenpäin.
Mestari ja Grethi riensivät nopeasti takaisin lehtokujaa pitkin —
Grethi edellä.
Kultainen valo sammui vuorten harjanteilla ja metsissä. Harmaan sininen varjo nousi kylästä — ja laskeutui linnan raunioille.
* * * * *
Sinä yönä kuoli herrasmies uskollisen Rachelin ja viimeisen ystävänsä syliin.
Grethi istui autiossa soittohuoneessa nojaten raskasta päätään käsiinsä. Ja aamun ensimäiset häikäisevät säteet kulkivat kiharan tukan ohi — ja piiloutuivat kuin tuska vanhaan, hoikkajalkaiseen klaveeriin.