XX.
Pienessä puistikossa etelänpuolella, kirkkomäen alla, paistoi aurinko vaaleiden lehvien läpi ja kirjavoi hiedalla peitetyn maan varjo- ja kultaläikillä.
Vanhat puut heiluttelivat sinertävien ja kullanhohtavien läikkien välillä tupsu- ja virpirikasta ylellisyyttään — — — nurmikolla, joka oli hienoin, kirjavin matto, missä kylän nuoret tytöt saivat tepastella pienten kenkiensä ja saappaittensa koroilla.
He olivat kaikki siellä — puoliympyrässä penkin luona hietaisen rinteen alla, jota pitkin kirkkopolku kiemurteli ylöspäin.
Myllärin molemmat tyttäret — jotka jo olivat panneet päähänsä leveälieriset aurinkohattunsa sitruunan keltaisine nauhoineen; sepän pitkä tytär, suuren kauppiaan pikku tytöt, pikku kauppiaan ainoa tytär, tynnyrintekijän, räätälin, suutarin tyttäret — kaikilla kirjoitettuja nuottilehtiä valkeissa ja punertavissa käsissään … ja lähinnä penkkiä, pienen matkan päässä toisista, seisoivat Grethi Birger ja pikku Babli katsellen samasta lehdestä.
Grethi oli kalpea, eikä nostanut silmiään lehdestä. Babli taas tavallisuuden mukaan innokas ja punaposkinen tarkaten kaikkea pienillä, säihkyvillä silmillään.
"Viimeinen osa vielä kerran!" kuului mestari Ollivier'n ääni — hiljaa, mutta kuitenkin varmasti.
Hän istui penkillä paljain päin, varjossa rinteen alla ja johti laulua. Hatun oli hän ottanut päästään, asettanut keppinsä syrjään. laulettiin Joh. Sebastian Bachin "Helluntai-kantaattia", jonka lähetystö nuoria tyttöjä, juhlallisen salaperäisellä ja hiukan ujolla tavalla, oli pyytänyt urkuria opettamaan heille.
Ääniä harjoitettiin yhä uudelleen. Mestari hyräili itse mukana, lyöden vasemmalla kädellään tahtia. Kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, hakivat hänen silmänsä Grethin katsetta, mutta kohtasivat vain Bablin.
Aurinko paistoi vain hetkittäin. Pilvenmöhkäleitä oli alkanut kokoontua vanhan poppelin yläpuolelle, joka oli kestänyt monta talvimyrskyä. Korkealta, puun vielä harvalehtisestä latvasta kuului lintujen liverrystä, aivankuin nekin olisivat harjoitelleet laulua elämän, valon ja hengen tulevaa juhlaa varten.
Sen keskellä kuului kaukaa vesimyllyn pyörien kolina joelta — — — ja tähän ääneen sekaantui toinen, soinnuttomampi, jonka vain pikku Bablin sukkelat korvat äkkäsivät: ääni, joka muistutti ihmisjoukon kiireistä astuntaa myllysillan yli padon luona, tiellä, joka johti puistoon.
Babli kosketti jalallaan Grethiä.
Grethi ei nostanut kasvojaan, ei kuullut mitään.
Urkuri nosti kätensä. Äänet vaikenivat. Tytöt liikahtelivat, katselivat toisiaan ja Grethiä.
Nuottilehti vapisi hieman hänen kädessään.
"Nyt tulee mezzosopraano aaria", sanoi urkuri. "Alkakaapa neiti Birger!" — — —
Ja mestari hyräili:
Mein gläubiges Herze, frohlocke, sing', scherze mein gläubiges Herze…
[Uskova sydämeni, riemuitse, laula, iloitse, uskova sydämeni!]
Grethin ääni vapisi, kun hän alkoi kaksi ääniaskelta liian alhaalta:
Mein gläubiges Herze…
Samalla hetkellä kuului terävä, natiseva ääni, jonka kuullessaan koko tyttöjoukko väistyi pelästyneenä syrjään…
"Mitä tämä merkitsee? Mitä täällä puuhataan?" Puhuja oli herra Peer Pommerenck koko esikuntansa, kirkkoraadin pylväiden: myllärin, sepän ja molempien kauppiaiden — ja sitäpaitsi seurakunnan neuvoston vanhimpien: tohvelintekijän, räätälin ja suutarin seuraamana.
Peer Pommerenckin pää oli hyvin kallellaan. Hän ohjasi kulkunsa suoraan penkkiä kohti, missä mestari Ollivier istui rauhallisena, odotellen, melkein huomaamaton hymy hienoilla, ohuilla huulillaan. Hän oli pannut nuottivihkon pois; kolmikulmaisen lakkinsa pisti hän päähänsä lujalla nykäyksellä.
"Sanokaapa minulle — te siellä — mitä peliä tämä on?" kysyi Peer Pommerenck kiukkuisesti. Ja hän jatkoi: "Täällä, keskellä iltapäivää — kirkkoraadin puistossa — — — kunnan julkisessa puistossa", oikaisi hän osotellen sormellaan ympärilleen piirissä, jonka miehet olivat muodostaneet.
"Mitä te sitte haluatte tietää?" kysyi urkuri kohottaen katseensa tyynesti ja kysyvästi.
"Minä tässä kysyjä olen! Mitä peliä tämä on?" kuului notarion ääni vielä tiukempana.
"Peliä?" toisti urkuri hitaasti. "Me harjoittelemme laulua. Bachin
Helluntaikantaattia, jota kylän nuoret tytöt ovat pyytäneet minulta!"
"Se on kai 'kaunis' kantaatti?" sanoi notaario pilkallisesti miehiä katsellen.
"Kyllä", vastasi Ollivier päätään nyökäyttäen. "Se on raikas ja iloinen kuin itse kevät! Me lauloimme sen läpi taivasalla, paremmin kuullaksemme miten se sointuisi.
"Teidän lallatuksenne on minusta yhdentekevää!" keskeytti Peer Pommerenck. "Kylän nuorilla, alaikäisillä tytöillä ei ole oikeutta pyytää teiltä mitään. Se oikeus on vain kirkkoraadilla — kirkkoraadilla yhdessä seurakunnanneuvoston kanssa … ja jos te unohdatte: kuka teidän esimiehenne on, niin saatte vastata seurauksista!"
"Menkää kotiin", sanoi hän ankarasti tytöille korkealla, terävällä äänellä. "Ja sinä Grethi, sinua haluan puhutella iltapäivällä!" — — —
Tytöt lähtivät kasvot punaisina kylää kohti.
Grethi ja Babli seisoivat käsikädessä painunein päin.
Grethi oli kalpea kuin palttina; hänen huulensa vapisivat, hänen hienot sieraimensa laajenivat ja hänen kätensä puristi kouristuksen tapaisesti Bablin kättä.
Kun hän kuuli, että häntä puhuteltiin, syöksyi veri hänen poskilleen ja, aivankuin estääkseen loukkausta tapahtumasta, katseli hän hätäisenä urkuria, joka yhä istui paikoillaan liikkumattomana ja välinpitämättömänä; ja harmissaan, melkein vihoissaan katsoi hän tulevaa miestänsä suoraan silmiin.
"Mene!" sanoi Peer osottaen sormellaan toisten jälkeen. "Päästä irti tuo tyttö… Vastaisuudessa tulen minä ja yksin minä valitsemaan sinun toverisi!"
Ja hän koetti pitää päätään niin pystyssä kuin mahdollista.
Grethi vastasi tarttumalla vielä lujemmin pikku ystävättärensä käteen — ja lähti menemään hänen kanssaan ei kylää kohti, vaan kirkkopolkua ylös, poispäin.
"Odotahan!" sähisi Peer hänen jälkeensä, uhaten nyrkillään.
Hän oli täydellisesti menettänyt äänensä ja liikkeittensä hillitsemiskyvyn.
Miehet hänen ympärillään liikahtelivat hiukan katsellen vuoroin Peeriä ja urkuria.
Peer oli tuhkan harmaa. Mestari Ollivier hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni ja rauhallinen.
"Tämän saatte te maksaa, te, te — — — siinä!" kirkui Peer lähestyen penkkiä. "Ei kestä kauan, ennenkuin vanha" — hän aikoi sanoa mätä, mutta oikaisi — "ennenkuin vanha, rappeutunut kirkko revitään — ymmärrättekö, katoaa! Minä rakennan uuden — — — rakennutan uuden Herran huoneen — seurakunnan parhaaksi" — — — sanoi hän katsahtaen seurakunnanneuvostoon. "Ja silloin minä — — silloin me asetamme uuden urkurin — tarkasteltuamme ja löydettyämme oikeauskoisen ja muuten kunniallisen miehen — emmekä ensimäistä muukalaista — jota ikänsä ja elämänehtojensa vuoksi on kohdeltu liian suvaitsevasti, kun taas ei ole välitetty — — — välitetty hänen elämäntavoistaan, jotka nyt näyttävät herättävän pahennusta, niin vanha kuin hän onkin ja niin välinpitämätön kuin hänen senvuoksi pitäisikin olla nuorisoon nähden! Kuuletteko! — minä puhun teille herra urkuri! Mikä teidän nimenne liekkään! Sillä minähän tuskin tiedän, kuka te oikeastaan olette ja mistä te olette kotoisin — yhtävähän kuin mihin te kykenette, kun te nyt vain panette urkunne murisemaan aivan kuin te itse ja konekin olisi vilustunut!"…
Halvat seurakunnanneuvostolaiset alkoivat vetää suutaan nauruun, vaikka he muuten suhtautuivatkin perin vakavasti kirkollisiin asioihin. Mitä taas pitkäliepeisiin kirkkoraatilaisiin tuli, nauttivat he sukkelan puhemiehensä mahtavuudesta.
Urkuri oli Peer Pommerenckin puhetulvan aikana istunut paikoillaan katsellen vanhan poppelin valaistua latvaa, aivankuin olisi hän kuunnellut lintujen laulua mieluummin kuin ihmisten lörpötystä. Hän hymyili sulkien puoleksi silmänsä, nuo silmät, jotka kuvastelivat keväisen taivaan ääretöntä sinimerta.
Askel vielä — ja Peer Pommerenck seisoi aivan vanhan mestarin — "vilustuneen urkurin" — edessä.
"Te olette ehkä yhtä huonokuuloinen kuin teidän oma urkujenpolkijanne. — Tai ehkä teillä ei ole nimeä lainkaan? — Sitä helpompi on meidän pyyhkiä teidät pois kirkkomme kirjoista!" kirkui notaario.
Urkuri nousi seisaalleen.
Siinä seisoi hän keppiinsä nojaten luonnollisesti ja vapaasti — ei, ylpeänä ilman suuttumuksen ja kaikkein vähimmän "loukkaantumisen" merkkiäkään — melkein puolta päätä pitempänä kuin hänen köyryniskainen vastustajansa — voittaen monin kerroin kevyellä hymyllään hurskaan, lainoppineen vastapuolensa:
"Niinä monina vuosina" — sanoi hän lempeästi — "joina olen soittanut urkuja tämän seurakunnan kirkossa ja kantanut palkkaa siitä — kaikkina näinä vuosina, kun en ole tietääkseni herättänyt mitään pahennusta elämäntavoillani, on minun sukunimeni kai tyydyttänyt kaikkia.
"Jos minun taiteeni — sillä minä nimitän soittoani taiteeksi, vaikka minun on aina täytynyt kiinnittää huomiota paikallisiin epäkohtiin — jos se ei tyydytä asiantuntevia ammattimiehiä — voitte rauhassa antaa minun mennä. Minä en tunkeile.
"Jos minulle annetaan erotodistus — harmaata tai valkeata paperia — silloin ilmaisen mielelläni nimeni kokonaisuudessaan — asiapaperissa käytettäväksi."
Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi katseensa Peer Pommerenckin vääristyneihin kasvoihin. Sitten jatkoi hän:
"Minä kuulun vanhaan ranskalaiseen hugenottiperheeseen ja olen viimeinen, joka sen nimeä kantaa.
"Minun esi-isäni taistelivat ensin uskonsodissa uskonsa, sitten vallankumouksen aikana syntyperänsä puolesta; nyt taistelen minä — yksin — taiteeni puolesta. Sen mukana kaadun tai seison minä. Minun nimeni kuuluu: Josef Marcel Ollivier, Rochefièren markiisi!"
Sen sanoi hän melkein huolimattomasti. Hän oli maininnut nimen, arvon.
Siinä kaikki.
Hän istuutui taas katsellen nuottilehteä vieressään.
Peer Pommerenck säpsähti hiukan. Mutta hiukan vain. Hän huomasi, ettei tuo ylhäisyyden loiste, joka noitten herrojen silmissä oli äkkiä valahtanut yksinäisen, köyhän muukalaisen yli, ollut tekemättä vaikutusta kirkkoraatiin, kun seurakunnanneuvosto taas ei ollut käsittänyt nimeä, eikä loistoa.
Hän oikoili kaulaansa. Hänen huulensa terottuivat ja hänen kärpänsilmänsä liian vaaleissa kehyksissään tulivat ilkeiksi, kun hän sanoi:
"Minä arvasin kyllä, että te jollain senkaltaisella helinällä loihditte alaikäisten korvat tässä kylässä. Mutta nyt täytyy siitä tulla loppu!" —
Urkuri sävähti. Hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon sinisten silmien yläpuolella, jotka tulivat syviksi niinkuin metsä muuttuu uhkaavan näköiseksi ukkospilven alla. Hänen valkea kätensä tavoitteli keppiä, mutta tarttui kuitenkin nuotteihin, käärien ne kokoon ja hänen otsansa sileni, kun hänen katseensa piti vastustajaa kuin puristimessa.
"Te olette oikeassa, herra Pommerenck", sanoi hän. "Se on lopussa! Mutta tietäkää että minä nyt ensimäisen ja samalla viimeisen kerran tässä kylässä ja pitäjässä mainitsen nimeni ja arvon, johon se minut oikeuttaa.
"En tiedä mistä syystä te niin mieslukuisina tulette tänne häiritsemään aivan viatonta kokousta. Vanha kirkkoherramme hankki minulle kerran minun sitä hakemattani nimityksen urkuriksi ja kanttoriksi — siis oikeuden ja velvollisuuden johtaa laulua. Ja minun ikäisiäni viettelijöitä ei pidettäne niin vaarallisina, että koko maanpuolustusväki nostetaan jalkeille heitä vastaan."
"Me emme pelkää teitä, herra markiisi" — nauroi Pommerenck pilkallisesti. "Tahallani otin mukaani tänne nämä kunnon miehet, joille kirkon hallinto ja kunnan hoito kuuluu. Me olimme kauan sitten kuulleet Bengt urkujenpolkijalta, joka ei ole teidän, vaan Herran palvelija, että teidän mielipiteenne jumalallisesta ilmoituksesta ja pyhästä sanasta ainoastaan osittain soveltui siihen oppiin, jonka puhtaaseen tunnustamiseen te ainakin paperilla olitte sitoutunut virkaan astuessanne. Ennenkuin me in facto poistamme teidät virasta, tahtoisimme kuulla teidän omalla suullanne vastaavan tähän kysymykseen: Onko Herran sana, onko Raamattu, jota te kuuleman mukaan käytätte, 'harjoitellessanne' vapaa-aikoinanne — onko se vain apuneuvo, peruste teidän soitannollisissa hommissanne — vai onko se teistä kuten se meistä on, teidän uskonne varsinainen peruskivi, töittenne ja ajatuksienne alkulähde — onko se itse Jumaluuden ilmestyminen ihmisen vaeltaessa pimeästä ikuista valoa kohti?" — — —
"Amen!" kuului kannattaen seurakunnan neuvoston keskuudesta.
Peer Pommerenck oli nähtävästi syvästi ihastunut omaan kaunopuheisuuteensa. Hän katseli ympäriinsä kiiltävillä silmillään.
"Antaa urkurin vastata!" huudettiin.
"Kuunnellaanpa hänen uskontunnustustaan!" kuului kaikkialta ympäriinsä.
"Saako tuo karannut ranskalainen olla täällä ja vehkeillä meidän kunniallisten tyttöjemme kanssa?" kirkui pieni, intoileva tohvelintekijä, joka oli ottanut Bablin kasvatikseen, ja joka nosti runsaan palkkion tuntemattomasta lähteestä.
Pommerenck käski tohvelintekijän vaikenemaan.
Mestari Ollivier nojasi penkkiin, katseli hetken iltapäivän häipyvää valaistusta, johon sekaantui outo, alakuloinen loiste ja nyökkäsi hitaasti:
"Niin — minä vastaan, ennenkuin lähden tästä pikkukylästä, joka kauan on antanut minun rauhassa palvella Jumalaani ja taidettani.
"Ja kun minä mainitsen 'Jumalan', tunnustan minä, että tunnen itseni voimattoman nöyräksi, niinkuin vanhat paimenet, kuin meren lapset, kun he yön tullessa tuijottavat taivaan lukemattomia silmiä. Mikä niistä on Jumalan silmä? Ovatko ne kaikki hänen silmiään? Ja miten voisi keksiä sanoja ja ajatuksia ilmaisemaan sen?
"Kun minä lakkaamatta haen voimaa ja lohdutusta taiteelleni ja elämälleni siitä kirjasta, joka oli esi-isieni kalleus ja on minun ainoa aarteeni, löydän minä sieltäkin tähtisilmiä. — Muutamat ovat säteilevän kirkkaita, toiset hämäriä, ja kaikkia ympäröi suuri, juhlallinen yö — johon koko ilmestys päättyy.
"Mitä voisin minä, yksinäinen vaeltaja, sanoa siitä kirjasta? Että minun sukuni on tehnyt sen pyhäksi minullekin, että sen veri ja rukoukset, sen taistelut ja oppi kutsuvat minua! Että se on opastanut ja eksyttänyt — niinkuin tähdet! Että se lohduttaa taivaallisella valollaan, että se polttaa meistä maallisen viisauden ydinlauselmillaan! Että se on opettanut minua, ylpeäksi ja taistelunhaluiseksi syntynyttä, taipumaan tutkimattoman tahdon alle — palvelemaan!" — — —
Hän kumarsi päänsä — ja vaikeni.
"Oletteko lopettanut?" kysyi herra Pommerenck.
Urkuri ei vastannut.
"Hyvät ystäväni", sanoi Peer siirtäen voitonriemuisena katseensa "lyödystä" miehestä aseenkantajiinsa. "Mitäpä me kaipaamme enempiä todisteita? Tuota sanoo tuo mies uskonsa tunnustamiseksi! Hän on pintapuolisella puheellaan tunnustanut itsensä arvottomaksi hoitamaan virkaansa — ja hän voi nyt pitää itseään erotettuna! Me teemme tilin hänen kanssaan, ja hän saa lähteä tiehensä. Ei kukaan saa — siitä pidän minä huolen — vuokrata tai antaa hänelle enää asuntoa tässä kylässä. Me puhdistamme pitäjämme ja seurakuntamme. Jos hän haluaa seuraa, saa hän ottaa mukaansa naisen, joka jäi palkattomaksi herrasmies-vainajan kuolemalla poistuttua tilalta, jonka velkojat ja pantinomistajat nyt tulevat oikeuden kautta haltuunsa ottamaan! Olemme selvittäneet välimme entisyyden kanssa, herrasmiehen, tuon tunnetun jumalankieltäjän kanssa, joka oli tuhlannut omaisuutensa perinpohjin juutalais-syntyisine jalkavaimoineen, joka voimiensa mukaan avusti häntä — ja tämän herran kanssa tässä, joka on selittänyt olevansa aatelismies, ja joka on — koditon kulkuri!" — — —
Peer Pommerenck oli yli kaiken tyytyväinen kukikkaaseen lausuntoonsa, ja siroihin lauselmiinsa, jotka kimposivat hänen suustaan kietoutuen kuin heittonuora hänen uhrinsa kumartuneen niskan ympäri.
Hän tunsi jo päässeensä esteestä, mikä äkkiä oli asettunut hänen voitonvarmojen laskelmiensa tielle.
Voitto ei aina tee voimakasta jalomieliseksi. Alhaisen luonteen saattaa se tehdä julmaksi. Nyt vaikutti se sen, että Peer tunsi olevansa härkätaistelija — häikäilemättömyyden paljastettu miekka kädessään — ja hän pyöräytti kaksiteräistä asetta uhrin haavassa:
"Saatatte nyt, herra urkuri", sanoi hän sangen myrkyllisesti hymyillen, "pitää itseänne tästä lähtien irtisanottuna! Ylihuomenillasta olette erotettu! Ylihuomenna, keskipäivällä — sen olen lopullisesti päättänyt — vihitään minut ja Grethi Birger! Minä toivon — ei, minä tahdon, että te soitatte urkuja tässä juhlallisessa tilaisuudessa… Täällähän ei ole ketään muuta, jonka voisi panna tekemään sen; ja siitä tulee viimeinen kerta! Sitten teemme tilin — ja välimme ovat selvät!
Voittaja tervehti hiukan vinolla kumarruksella, jota hän itse piti sirona … kääntyi akselinsa ympäri ja loittoni nopeasti, kaikki aseenkantajansa kantapäillään.