XXI.
Urkuri istui yhä kumarassa asennossa piirrellen kepillään hiekkaa.
Kun hän ei vähään aikaan nostanut päätään, käytti eräs naishenkilö tilaisuutta hyväkseen ja hiipi esiin pensaikosta tähystellen tarkasti penkkiä, keppiä ja miestä.
Se oli Sidsel muori.
Hän oli huomaamatta seurannut joukkoa, olipa ehkä johtanut joukon esimiehen "jäljille", eikä nytkään näyttänyt haluttomalta nauttimaan lyhyen hetken häiritsemätöntä riemua, valppaudesta oikeihin henkilöihin ja suulaudesta oikeaan asialliseen nähden.
Hän seisoi paikoillaan pari sekuntia tähystellen urkuria, — mutisten, heilutellen ruumistaan ja maistellen oman kitalakensa makeutta — ja tuntui siltä kuin hänen viekas hymynsä olisi sanonut: Siitä saat — juomarahoista, höö!
Sitten kääntyivät hänen silmänsä nopeasti taivasta kohti.
Ilma näytti muuttumisen merkkejä.
Kylässä tarvitsivat toiset kosteutta, toiset kuivuutta.
Nyt tuli nopeasti tehdä hiukan rahaa ennustuksilla jakamalla lausunnot parhaan mukaan.
Hän hymyili vielä kerran näyttäen ikeniään ja katosi.
Urkuri oli nähnyt hänet ja oli välittänyt hänen tulostaan yhtä vähän kuin toisten lähdöstä.
Nyt kohotti hän päänsä katsellen suoraan eteensä niinkuin se, joka ei halua nähdä mitään.
Kun pää nousee taivasta kohden, tapahtuu se useimmiten odotuksessa, jos se painuu maata kohden, näyttää maa, joka on juonut vihan paljouden ja monet kiroukset, vastaavan kirouksella.
Mutta tällä miehellä ei ollut mitään kirottavaa — hän tuijotti vain suoraan eteensä ja hänen ylpeät, kapeat huulensa aukenivat päästäen kuuluviin yhden ainoan sanan: Canaille! [Lurjus!]
Taas piirteli keppi hiekkaa: viisi yhdensuuntaista viivaa, joitten välissä nuottimerkit liitelivät, ja joitten päällä ne ratsastivat.
Sitten pyyhki hän kaiken pois — jätti kepin ja ajatteli:
"Sehän on vain hietaan kirjoitettu — hävitköön se! — — —
"Mutta, minä tahdon kirjoittaa hänelle. Aukaista elämäni hänen rehelliselle, nuorelle, ymmärtäväiselle sydämelleen. Saakoon hän tietää, mitä merkitsee se, että mies tuntee itsensä vanhaksi, eikä uskalla ottaa vastaan lahjaa, jota puhtain, kokemattomin mielin tarjotaan — tuntien mielensä kuitenkin nuoreksi, kyllin nuoreksi voidakseen antaa lahjalle oikean arvon — vieläpä hallitakseen sen omistamista…
"Minullahan on vielä tämä yö — ja huominen päivä — ja seuraava yö. —
Siinä ehtii kirjoittaa paljon — hyvin paljon! — — —
"Ja ylihuomenna tahdon minä soittaa hänelle. — Hänelle, kun hän astuu alttarin eteen — ja itselleni, ennen kuin minä lähden.
"Ei, hänelle, hänelle vain…
"Kaiken, mitä elämässä harmenneella miehellä vielä on lakastumatonta, tervettä, voimakasta — tahdon minä kääriä kuin aatelisviitan hänen nuoren, koskemattoman ruumiinsa ympärille — kun hän käypi kohti — kohti…
"Uhrialttaria!
"Hyss, hiljaa, te sydämen vahvat urut siellä sisällä! Etkö tiedä, että asuntosi holvit kaipaavat tarkkaa huolenpitoa… Heikkous on naurettavaa. — Naurettavuus on harmaapäisen miehen kuolema keskellä elämää! Vain nuoruudella on se etuoikeus, ettei sen koskaan tarvitse nähdä omaa pilakuvaansa!
"Ja nuo tuhannet nuoret naiset, jotka vuosittain käyvät saman matkan uhrialttarille!…
"Joko loukataan heitä kaikkia — tai ei loukata ketään!
"Missä ovat ne lapset, jotka punastuvat äitinsä tähden, mainitessaan hänen häpeäuhrinsa?
"Maailma vaatii sitä. — Elämä vaatii sitä!… Naistenkin täytyy palvella!
"Hyss, hiljaa, te raivokkaat, vihaiset urut! Jos sinä voisit ottaa päällesi itsellesi ominaisimman muodon, muuttuisivat pillisi käsiksi ja jaloiksi — vahvat puhaltimesi keuhkoiksi — ja kirkon kaikupohjasta tulisi sinun vapiseva sydämesi — ja kokonaisuuteen nähden tulisi sinusta mies.
"Ikävöivä, myrskyisen intohimoinen David, vaikka laulaisitkin Herralle sulavimmat virtesi — mies, jonka leveään rintaan sopii vain Eeva, nainen, joka ei tyydy pienempään tilaan kuin maailman kaikkeus.
"Kuningas David, joka aina petti Herraa, petti hän sitten itseään kuinka paljon hyvänsä.
"David, mies, joka, omistaakseen Bathseban, lähetti heetiläisen Uurian teurastuspenkkiin…
"Ja kukisti Grethi Birgerin tähden herra Peer Pommerenckin, sen teeskentelijän — — —
"Hiljaa! Missä on Herran palvelija?
"Hän on täällä, tällä hetkellä, Ollivier de Rochefière! — — — Minun sukuni tuli aina kutsuttaessa.
"Ja se taisteli itsensä kanssa, siksi kunnes siitä tuli pienten turva, heikkojen lohduttaja — pakenevien tien turvaaja — rohkeiden pyrinnöiden innostaja.
"Minä olen valmis: Minä kirjoitan hänelle, neuvon ja lohdutan häntä, vahvistan hänen rohkeuttaan, valmistan tietä hänelle — yksin niinkuin tullessanikin!" — — — — —
Hän istui vielä kauan kädet ristissä polvellaan.
Hänen yläpuolellaan tummeni taivas. Pilvet olivat korkeudessa yhteen sullottuina kuin ahtojää. Mutta alempana riippuivat ne matalalla kusin äärettömän suuret sienet, janoten, ukkosenterinä, purkaa kyyneleensä ja vihansa.
Äkillinen kylmä tuuli heittäikse maan yli tempauksella, mikä sai poppelin latvan vapisemaan ja hiedan hyppelemään raivotanssia.
Urkuri teki kärsimättömän liikkeen, mutta jäi paikoilleen.
Ja minne olisi hän mennyt? Kotiinko? — — — Nyt vasta tunsi hän, ettei hänellä ollut minkäänlaista kotia.
Olihan hänellä yö, pitkä yö kirjoittamiseen käytettävänä.
Niin putosivat ensimäiset, raskaat pisarat räiskähdellen hänen polvilleen, käsilleen, kasvoilleen, ja hän katsahti ylöspäin.
Miksi kirjoittaa? Kirjoittamalla ei päässyt irti mistään — upposi vain syvemmälle aiheeseen! Ei — nyt heti — kotiin — laukku selkään — sauva käteen — pois!
Niin pois! Myrsky-yönä ei kukaan näkisi hänen pakoaan…
Ylhäältä putosi jotain ja sattui häneen, jotain, mikä ei ollut vesipisara.
Pieni, pienen kiven ympäri kääritty paperipala…
Hänestä näytti, että joku liikkui pensaikossa ylimmällä harjanteella…
Olikohan tuo vastenmielinen Sidsel taas siellä?
Odota hiukan! Kyllä minä sinut saavutan — rankaisen… Hän tunsi myrskyn ja ukkosen sielussaan… Oli vihoissaan ihmisille… Grethillekin!
Hän avasi lapun ja luki sen illan viimeisessä, arkana pakenevassa valossa:
"Tulen aikaiseen ylihuomenna luoksenne kirkkoon. Tahdotteko
soittaa minulle hiukan — viimeisen kerran?
Grethi."
Hän vei lapun huulilleen. Kaikki tyyntyi hänen rinnassaan.
Maiseman läpi kiemuroi kaukainen salama.
Sen valossa näki hän pikku Bablin kiitävän pois, ylimmällä harjanteella, helmat hartioilla.
Hän kulki hitaasti kotiinpäin välittämättä sateesta ja tuulesta … katsellen syvälle palavaan silmäpariin ja mutisten: "Jumala sinua siunatkoon; minä soitan … soitan viimeisen kerran".