XXII.
Jokaisella pienellä kylällä, joka pitäjällä on omat tarinansa.
Nuo tekijättömät, jotka piirtävät muistiin tapauksen, onnettomuuden, tapaturman, vaikka kukaan ei tunnekaan sitä miestä tai naista, joka "ei muistaisi nähneensä surullisempaa, tai ilahuttavampaa sitte iso-isän päivien."
Miesmuistiin ei kukaan paikkakunnalla ollut nähnyt tällaista kaksipäiväistä rankkasadetta ja raju-ilmaa — juuri ennen pyhää Helluntaijuhlaa.
Kaikki juuri puhjenneet hennot, nuoret lehdet, kaikki valkeat kirsikka- ja omenapuun kukkaset, kaikki oli sade piessyt pois, kaikki oli säälimätön myrsky temmannut mukaansa pyörryttävässä tanssissa.
Kuinka monta puuta oli kaatunut isännättömän herraskartanon metsissä ei kukaan tiennyt, mutta paljon niitä kai oli.
Sinä yönä ja päivänä ja taas seuraavana yönä uskalsivat ani harvat mennä ulos.
Läpi raskaan, harmaan päivän riehui ja raivosi sade vedenpaisumuksen voimalla, vain ukkosenjyrinän keskeyttämänä, jyrinän, joka jätti jälkeensä tulikiven hajun kuin märkä ruuti, pannen ruudut tärisemään ja seinät vapisemaan. Kahlekoirat ulvoivat — syöksyivät ulos ja ryömivät taas märkiin komeroihinsa. — Ihmiset olivat pelon vallassa — — — Sanomia tuli. Ei kukaan tuonut niitä, mutta kaikki uskoivat niihin: "Nyt on tuli irti kaupungissa, nyt iski salama myllyyn … nyt palaa kirkko yhtenä roihuna! — —"
Kun vähitellen uskallettiin mennä ulos, kävi selville, ettei mylly eikä kirkkokaan ollut tuhkana.
Mutta joki oli paisunut virraksi ja kiehui keltaisena ja savisena padon yli vieden portaat mukanaan, kuljettaen aitoja, lautoja, ja pajupensaita vihaisissa pyörteissään.
Kylän puistossa oli vanha poppeli kaatunut. Se oli kaatuessaan särkenyt penkin, jolla moni rakastava pari oli hiljaisina, tummina syysiltoina vannonut ikuista rakkautta ja missä viimeksi vanha urkuri oli tehnyt tiliä itsensä kanssa.
Hiekkaisen mäen olivat vesijoukot uurrelleet rikki — ylin harja oli kuin tykin kuulien kyntämä … mutta kamalin oli hävitys itse kirkkomäellä.
Nuolipajut olivat painuneet kumaraan hautakiviä vasten, muistokivet ja ristit kaatuneet, aivan kuin yön aaveet olisivat pitäneet juominkeja hiljaisten asukkaiden päitten päällä. Matala muuri, joka ympäröi kirkkomaata, oli tuulen puolella luhistunut maahan…
Näytti siltä kuin kronikka tosiaan olisi oikeassa sanoessaan: "Täällä on kolmenkymmenvuotisen ja seitsenvuotisen sodan, vallankumouksen ja Napoleonin sodat taisteltu." — — — — —
Kirkko pysyi pystyssä.
Ainakin näennäisesti.
Mutta täälläkin näkyi tuulen puolella todisteita myrskyn kiukusta ja ukkossateen voimasta.
Katosta oli osia poissa ja kattoparrut paljaina. Seiniä ja tukipylväitä pitkin juoksi alituinen märkyys. Myrskyn käsi oli temmannut mukaansa tornin huipputangon tuuliviireineen kuin voittosaaliin… "Paha enne" oli Bengt urkujenpolkija sanonut.
Ja tornin juurta ja kuorin pyörylää ja keskilaivan sammaleisia peruskiviä huuhteli oikea järvi, jonka mutaista peiliä vielä toisena myrkkyaamuna tuulen ja sateen vihurit uurtelivat.
Arviolautakunta olisi ehkä olosuhteihin nähden lausunut "että kirkkoa kaikesta päättäen uhkasi häviö."
* * * * *
Mutta tänään ei sinne lähetetty mitään lautakuntaa.
Sen toiminnan oli Peer Pommerenck raju-ilman kestäessä määrännyt alkavaksi Helluntain jälkeisenä päivänä.
Tänään, perjantaina Helluntain edellä, pidettäisiin hänen häänsä.
"Ei kukaan vietä häitä perjantaina!" mutisi Bengt … mutta sillä kertaa ei kukaan kuunnellut häntä.
* * * * *
Aurinko ei kirkastanut aamun koittoa.
Harmaana ja raskaana saapui se, niinkuin syylliseksi havaittu ja tuomionsa saanut vanki unettomien öiden jälkeen.
Sade lotisi, tuuli humisi sysäyksittäin kuin urkujenpolkijan puhe. Silloin tällöin kaikui kaukainen ukkosenjyrinä, niin kuin Bengt olisi vetänyt tornikelloa raskaiden lauselmiensa välissä.
Molemmat kirkon irvihenget olivat paikoillaan, sekä Bengt että Sidsel muori.
Jos ilma oli kylmää ja raakaa ulkona, oli se jäätävän kosteaa kirkon sisällä.
Vain hämärtävä valaistus lankesi sisään pienistä, sumeista ruuduista, joista useita oli särkynyt.
Ja kirkon autiudessa tuntui kosteita tuulahduksia ja kuului valittavaa vinkunaa.
Bengt istui kumarassa leukapielet jauhaen ruokavakkansa edessä.
Hän oli tuonut mukaansa lisäpullon "miestäväkevämpää" pahan ilman takia.
Sidsel muori seisoi hänen edessään, ainainen, keltainen hymy huulillaan, puettuna vanhaan, villavuoriseen viittaansa, katsellen ukkoa ja pulloa.
Sitten teroitti hän korviaan:
"Minusta tuntuu kuin harmaat vikisisivät, Bengt!"
"Lörpötät. — Minä en kuule mitään!" mutisi ukko.
Sidsel kuiskasi itsekseen: "Mokomakin kuuro aasi!" Mutta ääneensä sanoi hän ystävällisesti: "Kirkkohiiret, mies hyvä! Äsken kun minä tein kierrokseni laivan kautta, kuulin minä, että ne alkoivat liikkua, höö! Häät ehkä häiriytyvät … ja ilma on vaarallinen… Niin, niin, Herra nähköön!" — — —
Hänen lörpötyksensä ei näyttänyt loppuvan ja Bengt sulki hänen suunsa raamatunlauseella: "Ja he astuivat laivaan, ja katso! myrsky taukosi!"
"Mistä sinä sen löysit, Bengt rukka?" kysyi Sidsel hyvin ystävällisesti.
"Matheuksen neljästoista luku, toinenkolmatta värssy", kurisi ukko.
"Niin, niin — Herra tuntee kyllä omansa! Kun rikkaat viettävät häitä kirkossa, saavat pienet harmaat mukautua siihen", huokasi hän pulloa katsellen: "Voisitpa tänä aamuna tarjota minullekin lasin tai pari. Täällä seistessään voi saada vilutaudin, niin kuin vanha sananlasku sanoo: Sairaus tulee juosten ja lähtee ryömien."
Bengt ei vastannut.
Hän otti tapansa mukaan pikarin eväsvakastaan, täytti pyöreän, ympyräisen lasin kolme kertaa viinalekkeristä, tyhjensi sen kolmesti samalla kun hän juhlallisesti venyttäen sanoi: "Aperiens — kluk! Intermedium — kluk, kluk! Ja Clauditur, kluk, kluk, kluk!"
Nuo urkujen etu- ja jälkisoittojen vanhat nimitykset tuntuivat loitsuilta ja halutun miehen oppineisuus synnytti Sidselissä hartautta herättävää kunnioitusta.
Ukon ryppyiset kasvot saivat väriä — hän hymyili nyt, ensi kertaa elämässään. Ja hän uskalsi laskea hiukan leikkiä.
Hän otti lasin ja pullon, silitteli hellästi kumpaakin ja sanoi kaataessaan:
"Mitä on kirjoitettuna Esaiaksen viidennenneljättä luvun toisessakolmatta värsyssä? 'Käänny minun puoleeni, sillä minä olen lunastanut sinut.'" —
Sitten ojensi hän lasin Sidselille. Sen sisältö katosi hänen ikeniensä taa, hän nuoleskeli huuliaan — ja hymyili.
"Sinä Bengt olet suuri velikulta! Sinä tiedät kai mitä tarkoitetaan vanhalla sananlaskulla: Mihin käärme on saanut päänsä sopimaan, sinne vetää se kohta pyrstönsäkin!"
Bengt kurottautui ottamaan lasin, kuivasi "käärmeen" sormillaan, asettautui istumaan selkä urunreunustaa vasten, hyrisi ja sanoi:
"Päästäppä jo kuuluville, mitä sinä siinä mietit. Sillä sinulla on jotain sanomista minulle eilisestä!"
Sidsel asettautui hänen eteensä, niin lähelle, että hän helposti kuuli. Hän hymyili koko leuoillaan: "Höö, höö, enkös minä sanonut, että notaario löisi häntä? Herra hallitkoon! Minä en sano mitään, mutta hän oli unohtanut oven auki, tai oli tuuli temmaissut sen irti lukosta. Ja niinä tirkistin tupaan. Ja siellä oli hän, kirjuri, polvillaan tytön edessä, mokomankin nuken, ja pyysi ja rukoili häntä antamaan anteeksi ja lupasi hänelle kuun kullat ja päivän hopeat, sillä tyttö oli saanut hänet pois suunniltaan ja hän oli lyönyt. — — — Mutta hän rakasti tyttöä ja tahtoi saada hänet vaimokseen!
"Ja hän seisoi seinää vasten, valkeana kuin seinä, ilkeä, punainen läikkä poskillaan ja tuijotti tyhjään ilmaan kuin mielipuoli!
"Sitten näki kirjuri minut. Minä luulin, että hän löisi minuakin, mutta hän vei minut vain syrjemmäksi ja haukkui minua ensin suut ja silmät täyteen ja lopuksi antoi hän minulle kolmekymmentä hopeataalaria suun tukkeeksi!" — — —
"Judaksen kolmekymmentä hopeapenninkiä!" narisi Bengt ja veti tornikelloa.
"Niin, niin, Herra nähköön! Raharaukat ovat syynä kaikkeen, ja kuitenkin ovat ne yhtä pyöreitä, sileitä ja tyytyväisiä", naureskeli Sidsel.
"Onko sinulla ne mukanasi Sidsel?" kysyi Bengt varovasti.
Vastauksen asemasta nosti Sidsel hamettaan ja osoitti villatöppösiään:
"Tuolla!" — — —
Nyt hymyili Bengt, toisen kerran, eikä vetänytkään kelloa, vaan pienen nahkakukkaron ruokavakastaan ja puristeli sitä paksuilla sormillaan:
"Tässä on juuri yhtä monta, jotka hän antoi minulle muutamista pienistä ilmoituksista, ja että pitäisin tyttöä hyvästi silmällä, ettei hän saisi puhella urkurin kanssa — ja karata!"
"Hm, Hm! Tuolla hän on!" varoitti Sidsel.