XXVIII.
Mestari Ollivier tuli sisään katsahtamatta pariskuntaan, istuutui urkupenkille, aukaisi sormion kannen ja pyyhki koskettimet tarkasti nenäliinallaan.
Kosteaa ja kylmää oli kirkossa sinä aamuna.
Aivan kuin tuona maaliskuun aamuna, jonka hän nyt muisti tavallista kirkkaammin ja selvemmin. — Kirkon ilma ei ollut hyvää päälle eikä sydämelle.
Tuuli suhisi ulkona, puristautui sisään myrskyn rikkomista ja vinkui oudosti pitkin kirkonlattiaa ja tyhjien tuolirivien välissä.
Silloin tällöin kuului kaukainen ukkosenjyrähdys. Myrskyn voima ei vielä ollut nuutunut. Urkurilla oli ollut se luulo, kun hän lähti kotoaan. Pikku Babli oli seisonut tohvelintekijän ovella muitten nuorten tyttöjen kanssa, kun hän tervehtien kulki ohi. He aikoivat "koristaa kirkon", kuuli hän, mutta he eivät oikein tainneet uskaltaa ulos… Sotatyttökin näytti tänään kadottaneen rohkeutensa.
Entä hän itse? Oliko hän iloinen? Ei! Rauhallinen? Tuskin! Hän oli täällä siksi, että Grethi oli pyytänyt häntä. Eilen illalla oli neito kai saanut hänen kirjeensä. Pikku Babli oli tekosyyn nojalla tullut hänen luokseen — läpimärkänä … ja oli luvannut viedä kirjeen perille.
Jo silloin oli sotatyttö ollut vakavan näköinen, kun hän istui lattialla silittäen kissan "vastakarvaa."
Hän oli varma siitä, että Grethi tulisi. Oliko hän lukenut kirjeen — mistä he keskenänsä puhelisivat — osaisiko hän soittaa — ja kuinka saisivat he sanotuksi jäähyväiset toisilleen? Ei — hän pudisteli harmaata päätään — kumarsi sen käteensä ja nojasi kyynärpäänsä koskettimiin. Ulkona kohisi myrsky — kirkon sisällä vinkui tuuli raoissa ja halkeamissa. Joka hetki loi hän silmäyksen mustaan tornioveen, joka muistutti huonosti liitettyä ruumiskirstun kantta, ja aavemainen verho liehui ulos ja sisään.
Miksei hän jo tullut?
Etsikö joku ehkä häntä?
Urkurin siniset silmät paistoivat mustina täällä puolipimeässä … hän kiinnitti ne vihaisesti kysyen kumpaankin ilkeään "kirkkohaltiaan" tuolla nurkassa palkeitten ääressä.
Bengt mutusti, Sidsel muori mutisi…
Hän ei viitsinyt kysyä heiltä. — Häntä harmitti, että hekin ehkä tiesivät jotain… Hänen silmäkulmansa vetäytyivät tuimempiin ryppyihin … käsi poskella puristui nyrkkiin…
Missä oli "nöyrä" urkuri? Miksei neito tullut? Miksi, Jumalan tähden! pidätettiin lasta, kun hän tahtoi vain hänen parastaan!…
Ulkona kohisi myrsky syvänä ja mahtavana. Joskus korotti ukkonenkin äänensä — ja taas hiljeni tuuli valittavan huilun pehmeäksi huokaukseksi.
Olivatko hänen urkunsa, kirkon urut, Jumalan urut, siirretyt tänä kauhistuksen yönä ulos luonnon keskelle … ja soivatko ne sieltä principalin, bordunan ja fugaran mahdilla "erotetulle" mestarille?…
Ei! Hän ei ollut erotettu, ei ainakaan vielä.
Pienellä kylällä ei ollut voimia siihen — ihmiset eivät tahtoneet sitä.
Hän soittaisi tuolle suloiselle lapselle — tuolle sielukkaalle olennolle, joka oli tullut hänelle sangen rakkaaksi…
Ja sitten lähtisi hän, itsestään! Mutta hänen työnsä säilyisi neidon sielussa! — —
Hänen katseensa liiteli pitkin urkuja kuin hyvästellen.
Yhtä kiinteäksi valettuna kuin nuo nerokkaasti yhteen sovitetut pilliryhmät — yhtä majesteetillisen ylväänä pyrkisi hänen soittonsa ylöspäin — — — läpi raa'an, kostean ilman, puhki pelottavien pilvien — kantaen heidän yhtyneitä ajatuksiaan Isän silmän eteen, tuon aina avoimen, kaikkinäkevän, anteeksiantavan, armeliaan katseen luo, — — — tuolla kaikkein korkeimmalla…
Ja jos hartauden tuli silloin tarttuisi vanhaan mestariin, jos hän neidon katseen alla unohtaisi muurit, holvit … unohtaisi oman, raihnaisen olemuksensa … ja jos hän näkisi pienen, tumman aukon — aivan Isän silmän alapuolella — aukenevan … ja näkisi kuoleman ilmestyvän viikatteineen ja tuntilaseineen — kun kirkko vapisisi? — — —
Mitä sitten? — — —
Hän toisti kuiskaten itsekseen kun hikipisara putosi hänen kädelleen:
"Mitä sitten?" — — —
* * * * *
Tornin ovi aukeni. Verho temmattiin syrjään.
Pitkään viittaan pukeutuneena, verhottuna päästä kantapäihin saakka, näkyvissä vain pienet kalpeat kasvot, ja nekin melkein vain silminä, jotka loistivat harmaassa valossa, seisoi Grethi Birger siinä…
Hän piti jotain toisessa, nyrkkiin puristetussa kädessään … tervehti mestaria urkupenkillä nyökäten, puhumatta — astui lyhyin, tarmokkain askelin parven rappeutuneen lattian valittaessa suoraan Bengtiä ja Sidseliä kohti… Hän pisti jotain heidän käsiinsä, kaksi kiiltävää esinettä … ja mestari kuuli ihmetellen äänen, jota hän tuskin tunsi, sanovan:
"Minä tiedän, että te vartioitte minua, että te pidätte minua silmällä, että te kauan olette tehneet niin — tiedän kaikki — ja annan teille nyt isäni kultakellon ja äitini kaulakoristeen! Molemmat ovat ne paljon arvokkaampia kuin … kuin se mitä te olette saaneet! Minä pyydän vain, että saisin puolisen tuntia häiritsemättä puhutella ja kuunnella mestari Olliviertä tässä urkujen luona! Muuten saatte tehdä mitä haluatte!" — —
Mestari Ollivier tahtoi asettua väliin. Grethi vastasi lyhyesti ja kunnioittavasti, mutta määräävästi, ettei sitä voinut peruuttaa. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttäisi noita muistoja onnellisilta vuosilta.
Urkuri kumarsi vaieten. Sidsel muori kurotti kaulaansa kuin kurki ja meni saaliineen hymyillen alas… Bengt oli kiivennyt ylöspäin kuin hietakivestä veistetty lohikäärme ja nojasi poljinparven reunaa vasten…
Autiossa kirkossa kuului heikkoa piipitystä — ulkopuolella kohisi tuulen virsi. Grethi sanoi urkurille:
"Minä kiitän teitä!"
"Oletteko saanut kirjeen?" kysyi hän hiljaa.
"Olen lukenut kirjeenne, ja kiitän teitä", kuului vastaus.
Grethi otti tuolin ja istuutui urkurin viereen. Bengt kuului työskentelevän hiljaa palkeiden luona; urkujen sisältä kuului hiljaista ääntä kuin sarja heikkoja huokauksia. Mestari Ollivier odotti että Grethi alkaisi puhella kirjeestä — kahden yön työstä. Grethi oli vaiti. Mestari Ollivier muisti rivin riviltä … ja vihdoin, ikäänkuin kooten pääsisällön yhteen lauseeseen, kuiskasi hän:
"Minä olen vanha, Grethi!"
Hän ei ollenkaan tuntenut sitä leimahdusta, mikä hulmahti häntä vastaan tytön silmistä. Oliko hän tullut vuosia vanhemmaksi näinä päivinä, puhuiko nyt täysi nainen eikä lapsi?
"Olenko pyytänyt teitä olemaan nuori?" kysyi Grethi ja hänen suupielensä värisivät: "Herra Pommerenck on nuori" — häntä puistatti — "ja se riittää!" — — —
"Grethi!" kuiskasi urkuri.
"Minä pyydän teiltä", jatkoi neito, "vain yhtä: ottakaa minut mukaanne lähtiessänne, kaikkialle minne menette! Kuuletteko, Herran tähden! — Älkää toki luulko, että minä olen lapsi, minä pyydän, minä rukoilen teitä!"
"Mutta — — — minä lähden — — — minä lähden heti — juuri nyt!" huusi mestari.
"Ja minä seuraan teitä — jään teidän luoksenne — kunnes te ajatte minut pois!"
Tyttö painautui urkuria vasten, aivan kuin ei koskaan aikoisi päästää häntä.
Mestari tarttui hänen käsivarsiinsa — — — tyttö kumartui vastustellen saadakseen pitää sen paikan hänen rinnallaan, jonka hän oli valinnut, ja jonka hänen silmiensä selvästi puhuva kieli ilmaisi hänen haluavan pitää henkensä uhallakin.
"Minä en ole ensimäinen, paras pikku tyttö", kuiskasi hän punnitsematta ajatuksiaan tai sanojaan: "Ehkäpä on moni tullut luoksenne, ehkäpä ei kukaan! Minä en tunne tekojanne, en ikäänne, en suunnitelmianne itseenne tai muihin nähden — minä tunnen koko teidän elämänne sellaisena kuin se puhuu minulle teidän silmistänne, sanoistanne, soitostanne! Minä luulen, että minä olen samanlainen kuin äitinikin. Muistatteko, mitä minä kerroin teille… 'Minä heittäydyn ikkunasta hänen syliinsä!' Muistatteko sitä? Minä en tahdo olla täällä, en tahdo mennä naimisiin, minä tahdon mennä sinne, minne te menette … tai minä heittäydyn parven reunan yli kirkon permannolle! Sen vannon minä elävän Jumalan nimessä, johon te uskotte niinkuin minäkin". — —
Hän tunsi norjan, täysin kehittyneen, pehmeän tytönvartalon värisevän sylissään… Vielä kerran sai hän itsensä hillityksi, pakotti hänet irroittamaan kätensä ja sanoi:
"Minä olen vanha, Grethi. Ja te etsitte nuoruutta ja voimaa tietämättänne. Te olette voimakas kuin elämä. Vain kuolema kykenee voittamaan teidät. Minä näen sen ja pelkään! Sillä otaksukaapa, että me lähtisimme pois yhdessä, silloin tulisi päivä, hetki, jolloin te —"
"Ei, ei!" keskeytti Grethi kiihkeästi.
"Te ette usko sitä nyt, ja ette ehkä pettäisikään minua. Mutta te rupeisitte kerran miettimään, ja se on intohimon surma. Minä tiedän, mitä elämä saattaa antaa meille molemmille: kerran olen minä pettänyt ja kerran on minut petetty. Ja se on yhtä kauheaa. Minä en voi uskoa ihmeeseen. Meidän täytyy erota — — — ja teidän täytyy antaa elinvoimanne minulle mukaan matkalle vannomalla minulle, että te säilytätte elämänne itseänne varten ja — lapsianne varten!"
"En koskaan!" huusi Grethi. Ja hän repäisi kiihkeästi yltään pitkän viittansa, niin että se lensi kauas parven reunan yli kirkon permannolle.
Hän oli kokonaan valkeihin puettu — hän oli morsian. Ja aaltoilevalta, neitseelliseltä poveltaan otti hän myrttiseppeleen ja pani sen mestarin käsiin.
Hänen äänensä oli murtunut kun hän seppelettä katsellen kuiskasi:
"Ottakaa se! Se ei enää kuulu minulle. Minä en kuulu itselleni — minä olen teidän. Kahtena viime päivänä olen ollut teidän. Oi, älkää antako minun sanoa enempää kuin mistä voin vastata. Mutta älkää myöskään antako minun salata teiltä, ettei minulla enää ole minkäänlaista hävyn tunnetta. Te olette saanut sen. Te olette saanut kaiken sen, mitä minä itselleni kätkin, kun minä vielä olin viaton! Te olette minun herrani, minun Jumalani!"
Hän oli vaipunut polvilleen tarttuen mestarin käsiin ja jalkoihin, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.
Silloin kävi leimaus hänen silmissään, hän veti tytön luokseen ja heidän huulensa yhtyivät. Ja maailma pimeni hänen silmissään, mutta hän piteli … piteli tyttöä sylissään.
Ja täti Birgerin seppele oli permannon tomussa, ja he tallasivat sitä jalkoineen, eivätkä tienneet sitä.
Hän päästi tytön, joka taas vaipui alas. Hänen päänsä lepäsi mestarin polvilla.
Mestari levitti kätensä koskettimille, katseli kattokaarta seuraten urkupillien suoraa pylvästöä kuin olisi hän katsellut hopeakieliä — — — ja hän näki taivaan avoinna.
"Nyt soitan minä", kuului hänen äänensä.
Ja kädet vaipuivat koskettimille — eivät vaipuneet, vaan painuivat voimakkaasti kuin käskyllä, missä hänen tahtonsa tuli moninkertaiseksi.
Urut tottelivat mestariaan.
Kirkko valmistautui kuuntelemaan ja kuului ääni, mikä sai Grethin pelkäämään.
Vain sekunniksi pelkäämään.
Niin olivat nuo kaksi löytäneet toisensa katseet innostuksessa ja tuskassa ja samassa rohkeudessa ja lopuksi korkeimmassa antaumuksessa välttämättömyyteen.
He tiesivät kumpikin minkä tien he olivat valinneet.
Hänen soittonsa ilmaisi vain matkan suunnan.
Ja se kaikui:
"Kuin salaperäisen lehdon hiljainen suhina, jota nuori neito kuuntelee, kun hän sen keskeltä luulee kuulevansa armaansa askeleita…"
"Ja ääni muuttui kaukaiseksi hellyydeksi, kuin meri ruumiittomassa kaihossaan: meri, jonka aaltoilevalla rinnalla nuori, kirkas auringonsäde on välähdellyt, ja joka ei koskaan voi unohtaa sitä harmaassa syvyydessään — ja joka tuutii säveltä säveleen jälkeen äärettömyyttä kohti."
"Ja laajuus suurenee — voima nousee. Kaihoisan katkerana kohoo rikkaan sielun maailma sulattaen epäsointujen katkeruuden miehekkääksi hymyksi — — —"
"Meri nousee kuohuen ja aaltoillen, puhtauden tulipalona, joka herättää kaiun nuoren naisen palavassa sydämessä, kun taas ihmisten ymmärtämättömyys ja tyhmyys on vain häilyvää vaahtoa, mikä merkityksetönnä hajautuu rantaäyräille!"
"Niin on myrsky tulossa. Se huutaa merelle ja meri vastaa. Mutta vastaaja ei olekaan villi, väkivaltainen meri, joka ei tunne oman raivonsa rajoja. Se on suuri kuin ihmissydän kiihkossaan ja pyrkimyksessään autuutta kohti."
"Autuutta, joka ostetaan vain tuskalla — häviöllä!"
"Ja silloin se riemuitsee ja laulaa. Silloin kumisevat kaikki orkesterin äänet kuin istuisi itse kuningas David, sävelten mestari, pilvien yläpuolella, ja ojentaisi kätensä paljaina ja loistavina sen maan yli, joka huusi: Hosianna, Halleluja — — — minä sorrun, taas noustakseni!" — — —
Ja kun Grethille nyt selvenee, minne pyrkimys käy, tarttuu hän itse innoissaan manubrioihin, urkujen rekisterinappeihin.
Itse aukaisee hän rekisterin toisensa jälkeen, Silläaikaa kun hänen rakas mestarinsa soittaa, aivankuin haluaisi voittaa ukkosen jyrinän ulkona.
Sillä rajuilma on taas alkanut ja kohta ei kumpikaan voi erottaa taivaan ukkosta urkujen pauhusta.
Urut vapisevat, kirkko vapisee — on kuin parven permanto kuohuisi ja pyörisi. On kuin valtameri tulisi raivoten kaukaisimmasta etäisyydestä, tahtoen nostaa! — — —
Ja Grethi katselee ylöspäin — Isän Jumalan silmä lepää hänessä — suurena — tutkimattomana, rauhallisena ja lempeänä meren kuohussa.
Ja kas: luukku silmän alla aukenee. Ensin tempauksella — sitten hitaasti — — — ja hän näkee kuoleman viikatteineen ja aikamittareineen — ensin jalan ja sitten ojennetun käsivarren. — — —
Mutta alhaalta kirkosta kuuluu Sidsel muorin kimeä ääni: "Harmaat,
Bengt! Hiiret pakenevat kirkosta, Bengt!"
Ukko ei kuule mitään.
Grethi lepää mestarin rinnoilla — käsi hänen sydämellään: "Rakastatko minua?" kysyy hän.
"Minä rakastan sinua ja siksi me kuolemme!" kuuluu hänen vastauksensa.
Ja he huusivat intohimoisia sanoja toistensa korvaan, kun heidän sydämensä syleilivät toisiaan. — — —
Kuin tuomiopäivä tuli se heidän ylitsensä. Katto, torni, kaaret, muurit, urut ja parvekkeet; kaikki kiertyi ja kietoutui kuin helvetin puuskassa ympäriinsä ja molempien yli.
Ja kuului kuin ukkosen jyräys ja valkoinen patsas kalkintomua nousi maasta ja kietoutui kuin rakkauden viitta pelon ympäri. — — —
Sitten tuli hiljaisuus.
Tomupilvi häilyi yhä ilmassa tuulen repimänä ja pirstomana — — —
Kuului vain yksinäinen kirkaisu.
Sen päästi Sidsel muori, joka pakeni kirkonmäkeä alas, ja jonka tapasi tornin kaatuessa hänen jälkeensä singonnut kivi.
Kirkon kostava henki kaatoi viimeisen kirkon kummituksista.
Tomupilvi oli haihtunut. Mykän hautakummun, sekaannuksen ja hävityksen suunnattoman kasan alla ei mikään elämä sykkinyt. Ei kuulunut valitusta, ei huokaustakaan.
Mutta sekaantuneiden, käyristyneiden, taittuneiden ja murtuneiden osien keskeltä kohosi himmeänvalkea, hopeinen kaksoispatsas: kaksi suoraa urkupilliä — toinen miehekkään vahva, toinen naisellisen hoikka, ylös ilmeikkäässä yhteydessä — kohti vaaleansinistä aukkoa kiitävissä myrskypilvissä.
Ja tuntui siltä kuin olisivat kuolleen kirkon urut laulanneet vanhan kirkonmestarin iloista kevätkantaattia:
"Nyt riemuitse mielen, ja laula mun kielen — mun uskovan mielen!"