KOLMASTOISTA RUNO.
Vaieten, mutta ihastuneina istuivat kaikki suuressa salissa. Vihdoin katkaisi Alkinoos äänettömyyden.
"Koska kattoni alle jouduit, koetan sinut täältä poiskin opastaa", sanoi hän. "Mutta teille muille maani miehille lausun sen kehoituksen, että antianne lisäisitte. Tuokaa vielä kukin kultainen kynttilänjalka ja pikari. Kansa suorittakoon kustannukset."
Kaikki olivat suostuvaisia kuninkaan ehdotukseen ja seuraavana aamuna tuli laiva lahjoja täyteen. Laivalta palattuaan kokoontuivat kaikki jälleen palatsiin, jossa uhraten, syöden ja laulaen päivää vietettiin. Mutta Odysseus teki kuten kyntäjä, joka uutispeltonsa vakoa astuessaan luo katseensa päivän kehrään sen laskua odottaen, sillä silloinpa hän tietää pääsevänsä kotiin odottavan aterian ääreen. Ja kun auringon viime säteet maailmaa kultasivat, kääntyi Odysseus kuninkaan puoleen, lausuen:
"Hyvästi jääös, jalo Alkinoos! Olen saanut, mitä tuskin olisin osannut haluta, runsaat lahjat, oppaat, kaikki. Koitukoot ne onneksi, niin että puolisoni nuhteetonna ja ystäväni terveenä kohtaan. Ja eläkää onnellisina te, iloksi kodillenne olkaa. Älköön mikään paha kansaanne kohdatko."
Samaa sydämissään toivottaen uhrasivat miehet viimeisen uhrin. Odysseus astui silloin Areten eteen ja laskien hänen käsiinsä uhrimaljan lausui:
"Onnellisna eläös jalon puolisosi lastesi ja kansasi parissa, ihana kuningatar, kunnes sinutkin kuolo kohtaa."
Uljaana läksi jalo Odysseus salista, ja häntä seurasivat kuninkaan ja kuningattaren lähettiläät, mikä vaippaa tuoden, mikä kallisarvoista arkkua kantaen. Laivalla he valmistivat vuoteen kovia kokeneelle sankarille, joka vaipuikin raskaaseen uneen, mutta laiva painautui hyökyaalloille kuni korskuva sotaratsu.
Kirkkaan aamutähden aalloista noustua läheni nopea alus Itakan satamaa, joka oli pyhitetty vanhalle merenjumalalle Forkylle. Jyrkät kalliot kohoavat aalloista ja suojaavat lahden poukamaa meren myrskyiltä. Sataman perällä on merenneitojen luola täpötäynnä ihmeellisiä kivikoruja, uurnia, joihin mehiläiset mettä keräävät ja kummia kangaspuita, joilla merenneidot kankaitaan kutovat. Siellä soljuu ehtymätön lähde, ja luolaan vie kaksi porttia, toinen pohjoisesta, jota kuolevaiset kulkevat, toinen etelästä, jumalten tie.
Tänne satamaan ohjasivat taitavat fajakit nyt laivan, joka voimakkaitten käsien soutamana työntyi puoleksi maalle. Varovasti kantoivat miehet nukkuvan Odysseun rannalle, nostivat kalliit lahja-arkut viereen, niin tarkoin oliivipuitten varjoon, ettei vieraan silmä niitä huomaisi, mutta nopeasti läksivät he itse kotimatkalle.
Huomattuaan Odysseun kotirantaan saapuneen, vihastui Poseidon ja läksi
Zeun luo valittaen:
"Isä, katso, jo on Odysseus omalla maallaan, liian pian hän sinne pääsi. Olin uhannut hänelle yhä turmiota, mutta nyt nuo fajakit, vaikka ovat omaa sukuani, saattavat uhkaukseni häpeään, auttavat hänet kotiin, vieläpä lahjoittavat hänelle niin runsaasti kalleuksia, ettei hän Troiasta olisi niin suurta saalista saanut. Miten luulet toisten jumalien minua kunnioittavan, kun ihmisetkin noin tahtoani polkevat."
Siihen vastasi mahtava Zeus:
"Miten voit ajatellakaan, ettei joukkomme vanhinta kunnioitettaisi! Päinvastoin. Mutta ellei joku kuolevaisista sinua tottele, kosta hänelle miten mielit."
"Jos sinun myöntymyksesi saan", lausui Poseidon, "silloin kostan fajakeille, tuhoan heidän laivansa ja kohotan suuren vuoren kaupungin eteen. Silloin häviää heiltä halu autella haaksirikkoisia."
Mutta Zeulla oli vieläkin tehoisampi ehdotus:
"Kun laiva lähenee maata ja rannalle kokoontuneet suuret kansanjoukot odottavat sen saapumista, muuta silloin yht'äkkiä koko laiva suureksi kiveksi."
Neuvo oli Poseidonin mielestä oiva ja hän riensi Skherian saarelle odottamaan palaavia. Rannalla oli kansaa runsaasti ja malttamattomana se odotti kotiintulevaa alusta. Mutta silloin kosketti Poseidon laivaa kämmenellään, ja se muuttui silmänräpäyksessä kallioksi. Odottavat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Mihin hävisikään laiva, jonka kaikki vast'ikään näkivät rantaa lähenevän? Silloin muisti Alkinoos vanhan isänsä ennustuksen, että Poseidon kerran murskaa fajakien laivan ja nostaa suuren vuoren kaupungin ympärille harmissaan siitä, että fajakit kaikkia eksyneitä auttavat.
"Uhratkaamme mahtavalle Poseidonille tusina härkiä ja rukoilkaamme häntä armahtamaan meitä, ettei hän vuorta kaupunkimme ympärille kohottaisi", ehdotti kuningas.
Koko kansa ryhtyi uhriin ja rukoillen seisoivat fajakien mahtavimmat alttarin ympärillä. —
— Sillä aikaa heräsi Odysseus ja katseli ihmeissään ympärilleen tuntematta kotiseutujaan, sillä Pallas Atene verhosi hänen silmänsä ja muutti sekä polut että kalliot toisen muotoisiksi. Atene tahtoi ensin täyttää työnsä ja saattaa Odysseun kotiin kenenkään häntä tuntematta. Mutta tuskan ahdistamana hypähti Odysseus vuoteeltaan ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan:
"Voi minua poloista, mihin nyt taaskin lienen joutunut! Olenkohan saapunut hurjien kansojen pariin vai majaileekohan täällä vieraanvaraisuus? Entä mihin kalliit lahjani pannen ja mihin tästä itse lähtenen? Olisinpa edes saanut jäädä fajakien luo. Mutta miksi he minut näin pettivät, kotiin lupasivat opastaa ja tähän ventovieraalle maalle jättivätkin. Zeus heille tämän kostakoon! Mutta lienevätkö kalleuteni edes kaikki tallella vai veivätkö he jotain mennessään?"
Näin puhellen alkoi Odysseus tarkastella lahjojaan ja suureksi ilokseen hän huomasi kaiken, sekä kalliitten vaatteitten että kullan ja muitten aarteitten, olevan koskematta. Isänmaa, kotimaa, se vain häneltä puuttui, ja murheissaan hän läksi astumaan pitkin rannikkoa. Silloin läheni häntä Atene nuoren, kookkaan ja kauniin lammaspaimenen muodossa, joka asteli ryhdikkäänä kuin kuninkaan poika, hieno vaippa hartioilla, sandaalit jaloissa ja jousi olalla. Ihastuneena katseli Odysseus kaunista nuorukaista ja virkkoi:
"Terve sinulle! Olet ensimäinen, jonka tässä maassa kohtaan. Ethän minua kohtaan vihaa kanna. Sinua rukoilen kuni jumalaa, pelasta minut ja omaisuuteni ja sano, millä maalla, minkä kansan asuinsijoilla olen? Saareenko saavuin vai mannertako nämä kalliorannat lienevät?"
Vastasi Atene:
"Oletpa tietämätön, vieras, vai niin etäältäkö tulet, kosket maata tätä tunne. Sen nimeä mainitaan kaukana aamuruskon mailla, se tuttu on etelässä ja hämärä länsikin siitä laulaa. Kivinen se on ja karu, vailla tasankoja ja kenttiä, mutta vuohet sen vuorilta ravintonsa löytävät ja lehmikarja sinne laitumia astuu. Viiniköynnös täällä rypälettä kasvaa ja taivas siunaavan säteensä suo. Muukalainen, kuulun Itakan maata poljet."
Pakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas sitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros, joka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa olivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja purjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa seisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:
"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja keksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua mainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea? Olenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien luona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan, miten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin nurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten häväistyksetkin."
Viisas Odysseus vastaten virkkoi:
"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin minkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta koko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien luona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt polvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano, missä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan rannoille."
"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi jättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo, sinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita! Tuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja tuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet uhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten verhoamaa vuorta tunne!"
Samassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta melkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä maata.
"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä näkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan."
Atenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan ja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään istuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin olisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene kertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja asustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään syvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut, vaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.
Siihen virkkoi Odysseus:
"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen kuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä, kirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en pelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?"
"Sinua mielelläni autan", lausui Atene. "Mutta ennen kaikkea on sinun pysyttävä tuntemattomana. Ihanan ihosi rypistän, kultatukkasi poistan ja puvuksesi annan kehnot ryysyt, niin että kaikki peljästyvät sinut nähtyään. Kirkkaat silmäsikin teen tihruisiksi. Silloin kosijat eivät sinua tunne, ei edes puolisosi eikä poikasi ainut. Ensi työksesi riennä sikopaimenen luo. Löydät hänet Arethusa-lähteen luota Korax-vuorelta. Häneltä kysele ja hän kertoo kaikesta, sillä hän on uskollinen. Sillä aikaa riennän minä Spartaan palauttamaan Telemakoa, joka sinne on lähtenyt sinusta tietoja saamaan."
"Mikset hänelle kertonut, vaikka kaikki tiedät?" ihmetteli Odysseus. "Kenties hänkin joutuu siellä kovia kokemaan toisten hänen kodissaan isännöidessä."
"Älä huolehdi", lohdutti Atene. "Kaikessa rauhassa hän istuu Atridein palatsissa. Minä hänet sinne lähetin mainetta saamaan. Kosijat tosin hänenkin henkeään väijyvät, mutta minä hänestä kyllä huolen pidän."
Samalla kosketti Atene häntä taikasauvallaan. Sileä iho vetäytyi heti syviin poimuihin, vaaleat kiharat hävisivät ja Atenen edessä seisoi nyt vanha, tihrusilmäinen kerjäläisukko, sauva kädessä, vaatteet risoina, likaisina.