NELJÄSTOISTA RUNO.
Atene riensi nyt Spartaan, mutta Odysseus läksi astumaan vanhan uskollisen paimenen Eumaion luo ja tapasikin hänet istumassa yksinään avaran sikotarhan äärellä sandaaleja valmistamassa. Apulaisena oli vanhuksella suurta sikokarjaa kaitsemassa neljä miestä ja yhtä monta villiä koiraa. Apulaisista oli kolme omilla askareillaan, neljäs oli lähtenyt viemään kaupunkiin teuraseläimiä, joita Eumaion oli määrä joka päivä lähettää korskeille kosijoille. Kun koirat huomasivat lähestyvän kerjäläisen, hyökkäsivät ne raivoten häntä kohti, ja tulijan olisi saattanut käydä huonosti, ellei Eumaios olisi rientänyt apuun.
"Jopa nyt jotakin", huudahti paimen. "Nuo koirat olivat repimäisillään sinut kappaleiksi ja silloin olisin minä saanut lisää surun syytä. Sillä, katsos, jo ennestäänkin minulla on sitä yllin kyllin. Suren, näes, kuningastani, joka nyt kenties nälissään kiertelee maailmalla minun täällä hoidellessa hänen karjaansa vihollisten aterioiksi. Mutta astu, hyvä vanhus, majaani. Katsokaamme, mitä siellä olisi sinulle suuhun pantavaa."
Ystävällinen paimen astui majaan edellä Odysseun hiljalleen seuratessa. Sisään tultuaan hän levitti vuohenvuodan lehtien päälle ja valmisti vieraalleen vuoteen.
"Sinulle Zeus ja muut taivaan jumalat suokoot mitä sydämesi halajaa", lausui Odysseus, iloisena ystävällisestä vastaanotosta.
"Vieras, älä minua kiitä", esteli Eumaios. "Köyhin kerjäläinenkin on Zeun suojassa ja hänen lähettämänsä. Miksen majaani tarvitsevalle jakaisi, enhän tiedä, miten kauan siinä itsekään olla saan. Eläisipä rakastettu herrani, hän minulle oman kodin ja hellän puolison soisi. Mutta hän on mennyt. Ihanan Helenan vuoksi on moni sankari päiviltä pois joutunut. Langetkoon siitä kosto hänelle!"
Hän nousi, sitoi vyön lujemmin uumilleen ja otti karsinasta pari porsasta, jotka hän teurasti ja paistoi vieraalleen. Tarjoten vielä viiniä hän kehoitti:
"Syö, vieras, mitä palkollisella on tarjota. Paraat palat viedään kosijoille. He lienevät saaneet jotain tietoja isäntäni kuolemasta, koska he tuolla palatsissa yhä hurjemmin mellastavat. Mutta eiväthän suuretkaan rikkaudet sillä menolla kauan kestä. Ja rikas minun isäntäni oli, rikkaampi kuin kenkään muu."
Tyytyväisenä nautti Odysseus ateriaansa. Sitten kysyi:
"Mutta kenestä sinä olet koko ajan puhunut? Kuka niin rikas on, kuka lähti Helenan vuoksi sotaan, ehkäpä minä hänet tuntisinkin, olenhan niin paljon maailmaa kierrellyt?"
"Oi, vanhus, nykyään ei enää uskota kenenkään juttuja hänestä. Ennen riensi jokainen tulokas kuningattaren luo keksien milloin mitäkin kadonneesta. Kyynelsilmin kuunteli kuningatar heitä ja palkitsi heille runsain käsin. Voithan sinäkin yrittää samaa. Mutta varmasti ei sitä miestä tule, joka hänestä tietäisi. Taivaan linnut ovat varmaan jo hänet raadelleet tai sitten hän on joutunut kalojen ruuaksi. En isääni enkä äitiäni niin kipeästi kaipaa kuin Odysseuta. Jo hänen nimensä mainitseminen saa tuskan puhkeamaan. Hän huolehtikin minusta kuin ystävästään."
"Ystäväni, vaikket uskokaan koskaan enää isäntääsi näkeväsi, sanon sinulle kuitenkin, että hän tulee vielä kotiin", virkkoi vieras. "Mutta palkkaa tästä ilosanomasta en huoli, ennenkuin hän kotinsa kynnyksen yli astuu. Silloin antanet minulle uudet, komeat vaatteet. Halveksin sitä, joka hädän tullen koettaa valheella voittoa itselleen hankkia. Zeun kautta vannon, että ennenkuin tämä vuosi on kulunut, vieläpä ennenkuin kuu kahdesti on rataansa kiertänyt, saapuu se, joka rangaistuksen saattaa jokaiselle, joka hänen uljasta poikaansa ja rakasta puolisoaan on loukannut."
"Oi vieras, sitä palkkaa et koskaan tule saamaan. Mutta puhukaamme muista asioista. Rakasta isäntääni muistellessa murhe mieleni täyttää. Kerro sen sijaan, ken olet, mistä tulet ja miten Itakaan jouduit", pyysi sureva paimen.
Odysseus alkoi:
"Niin paljon on minulla kerrottavaa ja niin monet ovat vaiheeni olleet, etten vuodessakaan niitä kertoa ennättäisi, vaikka kaiket päivät tässä hievahtamatta istuisimme ja muut toimiasi hoitaisivat. Mutta kerronpa kuitenkin vaiheistani.
"Olen Kretasta kotoisin, rikkaan kodin poika. Isäni eläessä oli kaikki hyvin, mutta hänen kuoltuaan sain pienemmän perinnön kuin muut. Puolisoni kautta sain kuitenkin rikkautta. Maanviljelys ei minua kuitenkaan miellyttänyt, merenkulku ja sodankäynti olivat sen sijaan lempitöitäni. Niin läksinkin Troian sotaan laivastoja johtamaan. Sieltä palasin monet vaivat kestettyäni kotiin, mutta läksin pian uudelleen yhdeksällä laivalla Egyptiin, ja se oli onneton matka. Toiset laivamiehet hyökkäsivät maihin, ryöstivät naisia ja lapsia ja harjoittivat ilkivaltaa. Mutta samassa olivat Egyptin joukot aseissa ja hädin tuskin armoa rukoillen pelastuin. Seitsemän vuotta Egyptissä vietin, kahdeksantena jouduin sinne saapuneen foinikialaisen kera taas merelle. Aavalle ulapalle jouduttuamme lähetti Zeus hirmumyrskyn, joka pirstoi aluksemme. Onneksi sain käsiini maston kappaleen ja jouduin sen varassa ajelehtimaan aalloille, kunnes kymmenentenä, pilkkopimeänä yönä ajauduin Tesprotoin maahan. Täällä sain maan kuninkaan Feidonin puolelta osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä. Kuulin myös Odysseusta kerrottavan. Hän oli siellä vast'ikään vieraillut, mutta oli nyt lähtenyt Dodonaan, oraakelia kuulemaan. Minut lähetti kuningas laivallaan edelleen, mutta laivamiehet olivat kavalia, riisuivat vaatteeni, heittivät ylleni nämä rääsyt ja sitoivat minut lopuksi mastoon. Pääsin kuitenkin irti ja läksin henkeni kaupalla uimaan pakoon. Tässä nyt olen avutonna, koditonna."
Paimen lausui silloin:
"Monet ja kovat ovat vaiheesi olleet, ukko rukka. Mutta miksikä valheilla kertomustasi höystät? Odysseun paluusta et mitään tiedä. Monet ovat siitä puhuneet ja monia olen uskonut, nyt en enää ketään. Jumalat häntä vihaavat. Ellei niin olisi, olisivat he suoneet hänelle kunniallisen kuoleman joko Troiassa tai kotimaalla. Silloin olisi hänen muistoaan juhlittu. Mutta nyt ovat harpyiat hänet riistäneet. Täällä minäkin sikojen parissa päiviäni vietän, en kaupunkiin mene, sillä siellä aina vain hänestä kysellään. Kerran saapui luokseni mies Aitoliasta, pakolainen. Avosylin hänet vastaanotin ja hän vakuutti nähneensä Odysseun Kretassa. Siellä hän muka korjaili myrskyn tärvelemää alustaan ja oli aikeissa saapua kotimaahan samana syksynä. Luotin vielä hänen sanoihinsa, mutta nyt teet turhaa työtä, vieras, jos vielä minulle jotain hänestä uskottelet. Niiden puheitten vuoksi en sinua suojaa, vaan siksi että kaikki vieraat ovat Zeun lähettämiä."
"Näyt olevan sangen epäuskoinen, et valaanikaan luota", vastasi Odysseus. "No niin, sopikaamme keskenämme näin — ja Olympon jumalat olkoot todistajamme —: jos kuninkaasi saapuu sanomani ajan kuluessa, saan sinulta juhlavaatteet, ellei, saavat miehesi syöstä minut korkeimmalta vuoren huipulta alas rotkoon varoitukseksi muillekin kerjäläisille."
"Jopa jotakin, vieras!" huudahti Eumaios. "Ensin vien sinut majaani, syötän, juotan ja sitten lopuksi otan henkesi! Eihän toki. Mutta nyt onkin jo ruoka-aika käsissä. Missä viipynevät toverini?"
Heidän siinä puhellessaan lähenivätkin toiset paimenet ajaen suuria sikalaumoja karsinoihinsa.
"Tuokaa, toverit, tänne juottosioista paras. Siitä valmistamme juhla-aterian sekä tälle vieraallemme että itsellemme. Sen toki ansainnemme vaivoistamme. Tuolla toiset herkuttelevat parhailla paloilla mitään tekemättä."
Miehet toivat lihavan sian. Eumaios leikkasi osan harjaksia ja heitti tuleen rukoillen Odysseulle onnellista paluuta. Uhripaloista saivat osansa sekä nymfit että Hermes, loput jakoi hän miesten kesken. Paraan palan sai kuitenkin kerjäläisvieras, joka siitä iloisena virkkoi:
"Sinua Zeus rakastakoon, kuten minä sinua rakastan ja anteliaisuuttasi kiitän."
"Älä minua kiitä, syö, mitä on. Toisille jumala enemmän suo, toisille vähemmän, miten mielii."
Yö tuli, kolea, sateinen yö. Odysseus mietti, jättääkö paimen hänelle vaippansa peitteeksi vai ei, ja siksi hän koetellen virkkoi:
"Kuules, Eumaios, ja kuulkaapa te muutkin. Mielinpä tässä vähän jutella teille. Viini tekee hiljaisimmankin puheliaaksi, hitaimman ketteräksi ja saattaa usein miehen lausumaan asioita, jotka sanomatta olisivat olleet paremmat. Mutta koskapa kerran aloin, sanon sanani loppuun asti.
"Olin vielä nuori ja notkea, kun Troian luona taistelimme. Kolme joukkoa meitä oli. Yhtä johti Odysseus, toista Menelaos ja kolmannen johdossa olin minä. Hiljaa lähenimme muureja ja piilouduimme pensaikkoon. Yö oli hirvittävän kylmä. Lumiräntää satoi, eikä minulla ollut muuta ylläni kuin haarniska ja vyö. Toiset asettuivat nukkumaan vaippoihinsa kääriytyneinä, mutta minua paleli kauheasti. Nykäisin silloin vieressäni makaavaa Odysseuta ja virkoin: 'Kuulehan, viisas Odysseus, kylmyys on niin kova, etten varmaankaan aamunkoittoa näe; katsos, minulla ei ole minkäänlaista peitettä.' — Mutta siinäpä olikin mies, joka ei sodassa enemmän kuin rauhankaan asioissa jäänyt neuvottomaksi.
"'Ole hiljaa', hän suhahti korvaani, 'ettei sinua kukaan huomaa', ja ääneensä hän lisäsi: 'Kuulkaa, ystävät, minulle selvisi unessa, että olemme kulkeneet laivoilta liian kauas. Kukahan teistä rientäisi Agamemnonin luo pyytämään lisäväkeä. Silloin nousi eräs nuori soturi, heitti vaipan yltään ja riensi asialle. Mutta minäpäs sieppasin vaipan, kääriydyin siihen ja nukuin aamunkoittoon asti. Jospa vielä olisin yhtä nuori, saisin varmasti vaipan joltain verhokseni, mutta kukapas nyt tällaista rääsyläistä säälii.'"
"Kerroit tositapauksen, vieras. Ja koska niin viisaasti juttelit, olet vaipan saapa. Mutta sen saat vain lainaksi. Huomenna saavat omat vaatteesi riittää, sillä meillä on kullakin ainoastaan yksi vaatekerta. Mutta kunhan Telemakos saapuu, antaa hän sinulle mitä tarvitset, vieläpä toimittaa sinut kotimaahasikin", selitti Eumaios.
Hän levitti lähelle tulta vuohen- ja lampaanvuotia lämpimäksi vuoteeksi ja verhosi vieraansa paksulla vaipalla. Itse hän ei käynyt levolle, vaan varustautui viettämään yönsä ulkona laumansa läheisyydessä. Ilolla huomasi Odysseus paimenensa uskollisuuden.