LI.
KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA MARIE GASTONILLE.
1837.
Miten on laitasi, rakas ystävä? Kolmen vuoden vaitiolon jälkeen on Renée'llä jo lupa olla levoton Louisesta. Tuollaista on siis rakkaus! Se tuhoaa ja tekee tyhjäksi ystävyyden, niin suuren kuin meidän. Tunnusta toki, että vaikka rakastankin lapsiani enemmän vielä kuin mitä sinä rakastat Gastoniasi, niin on äidintunteessa kuitenkin jotakin rajatonta ja avaraa, joka ei ollenkaan pienennä toisia kiintymyksen tunteita ja joka sallii naisen edelleenkin pysyä vilpittömänä ja uskollisena ystävänä. Kaipaan kirjeitäsi ja suloisia ja lempeitä kasvojasi. Saan tyytyä nyt vain omiin otaksumiini sinusta, oi Louise!
Mitä meihin tulee, niin tahdon kertoa kaikesta mahdollisimman seikkaperäisesti.
Lukiessani uudestaan sinun lähinnä viimeistä kirjettäsi, keksin siinä muutamia katkeria sanoja valtiollisesta asemastamme. Ivasit meitä siitä, että olimme pitäneet valtiovarain toimituskunnan päällikön viran, samoin kreivin arvonimen, jotka molemmat olimme saaneet Kaarle X:n suosiosta; mutta saatoinko mitenkään neljänkymmenentuhannen livren koroilla, joista kolmekymmentä menee sukukartanoon, kunnollisesti varustaa Athenaïsia ja tuota pikku kerjäläistä Renétä? Eikö meidän ollut pakko elää virkatuloilla ja järkevästi säästää maatilojemme tuottamia tuloja? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olemme siten saaneet kootuksi kuusisataatuhatta frangia, jotka tulevat tyttärelleni ja Renélle, jonka olen määrännyt meriväkeen. Pikku poika-raukkani saa siten kymmenentuhatta livreä korkoja ja ehkäpä voimme lahjoittaa hänelle sitäpaitsi rahassa niin suuren summan, että hänen osansa tulee yhtä suureksi kuin hänen sisarensakin. Sitten kun hänestä on tullut laivastokapteeni, voi kerjäläinenkin mennä rikkaisiin naimisiin ja saada yhteiskunnallisesti yhtä korkean arvoaseman kuin hänen veljensäkin.
Nämä viisaat laskelmat ovat tehneet meidän perheellemme välttämättömäksi mukautua uuteen asiaintilaan. Uuden hallitsijasuvun edustaja on luonnollisesti nimittänyt Louis'n Ranskan pääriksi ja kunnialegionan suur-upseeriksi. Siitä hetkestä alkaen, jolloin l'Estorade teki valansa, on hänen täytynyt jättää kaikki puolinaisuus; ja hän onkin sittemmin tehnyt suuria palveluksia kamarille. Hän on nyt saavuttanut sellaisen aseman, että hän saa olla siinä rauhassa elämänsä loppuun saakka. Hän on taitava raha-asioissa, hän on enemmän miellyttävä esittelijä kuin varsinainen kaunopuhuja, mutta hänen kykynsä riittää täydellisesti politiikkaamme. Hänen sukkeluuteensa ja asiantuntemukseensa hallinnollisen järjestelyn ja varojen käytön alalla pannaan suurta arvoa, ja kaikki puolueet pitävät häntä vallan korvaamattomana. Voinpa kertoa sinulle senkin, että hänelle hiljattain tarjottiin lähetystö, mutta että minä sain hänet siitä kieltäytymään. Armand, joka nyt on kolmetoista-vuotias, ja Athenaïs, joka käy yhtätoista, kasvatetaan molemmat Parisissa ja se sitoo minutkin tänne; aionkin viipyä Parisissa siksi, kunnes pikku Renénikin, joka vasta aloittelee koulun käyntiään, on lopettanut opintonsa.
Pysyäkseen uskollisena vanhemmalle haaralle ja palatakseen maatilalleen ei saisi olla kolmea lasta kasvatettavana ja holhottavana. Äiti, enkelini, ei saa olla mikään Decius, kaikista vähimmän sellaisena aikana, jolloin Deciukset ovat harvinaisia. Viidentoista vuoden kuluttua voi l'Estorade vetäytyä la Crampadeen pulskan eläkkeen kanssa sijoitettuaan ensin Armandin valtiovarain toimituskuntaan esittelijän virkaan. Mitä Renéhen tulee, niin on hän meriväen uralla epäilemättä kehittyvä valtiomieheksi. Seitsemän-vuotiaana tuo pikku poikanen on jo viekas ja älykäs kuin vanha kardinaali.
Ah, Louise, minä olen onnellinen äiti! Lapsistani on minulla edelleen varjotonta iloa.
Senza brama, sicura ricchezza.
Armand käy Henrik IV:n koulua. Olen lopultakin päättänyt valita julkisen yhteiskasvatuksen voimatta silti erota Armandista, ja minä olen tehnyt samoin kuin Orleansin herttua teki ennen kuin hän tuli tai ehkäpä juuri tullakseen Ludvig Filipiksi. Joka aamu Lucas, tuo vanha palvelijamme, jonka tunnet, vie Armandin kouluun opetuksen alkaessa ja tuo hänet jälleen takaisin puoli viisi. Muuan vanha ja tottunut kotiopettaja, joka asuu meillä, avustaa häntä työssä iltaisin ja herättää hänet aamuisin samaan aikaan kuin muutkin koulun oppilaat nousevat. Lucas vie hänelle pienen aamiaisen kello kaksitoista, jolloin hänellä on väliaika. Täten siis näen hänet päivällisen aikaan ja illalla ennen maata panoa ja aamuisin olen valvomassa hänen kouluun menoaan. Armand on edelleenkin sama suloinen, sydämellinen ja herttainen lapsi, josta sinä niin paljon pidät; hänen kotiopettajansa on häneen tyytyväinen. Pikku Naïs on minun luonani ja tuo soma perhonen heiluu lakkaamatta ympärilläni, mutta minä olen yhtä lapsekas kuin hänkin. En ole jaksanut luopua noista rakkaiden lapsieni suloisesta hyväilystä. Nyt voin rientää, milloin vain haluan, Armandin vuoteen ääreen, katsella häntä, kun hän nukkuu, tai pyytää ja saada suudelman tuolta enkeliltä, ja se on suorastaan elinehtoni.
Kuitenkin on tuolla lapsien kotona pitämisjärjestelmällä kyllä omat hankaluutensa, olen jo kokenut sen. Yhteiskunta niinkuin luontokin on kateellinen eikä salli koskaan lakejaan loukattavan; se ei siedä, että sen taloutta järkytetään. Niinpä niissä perheissä, joissa lapset pidetään kotona, ovat nämä liian alttiina elämän tulen vaaralle, he näkevät sen intohimot, he tutkivat sen valheita. Kykenemättömiä kun he vielä ovat ymmärtämään niitä vaikuttimia, jotka kulloinkin määräävät täyskasvuisten ihmisten käyttäytymisen, alistavat he ulkonaisen elämän omille tunteilleen ja intohimoilleen, sensijaan että he alistaisivat omat tunteensa ja intohimon ulkonaiselle maailmanjärjestykselle. He kiintyvät väärään kiiltoon, joka aina loistaa enemmän kuin oikea hyve, sillä maailmasta näkyy ulospäin etenkin turha kuori ja valheelliset muodot. Jos viidentoista vuotias lapsi jo liikkuu maailman-tuntijan itseluottamuksella, niin on hän hirviö; kahdenkymmenenviiden vuotiaana on hän silloin jo vanhus ja tämän varhaiskehityksensä vuoksi suhtautuu hän huolettomasti perinpohjaisiin opintoihin, jotka kuitenkin ovat kaiken todellisen ja vakavan kyvykkäisyyden perusta. Maailma on suuri näyttelijä ja niinkuin näyttelijäkin se ottaa vastaan ja antaa takaisin kaikki, mutta ei säilytä mitään. Jos äiti siis tahtoo säilyttää lapsensa kotona, on hänen vakavasti päätettävä estää heitä pääsemästä kosketuksiin maailman kanssa, hänellä täytyy olla voimaa vastustaa lapsiensa halua ja omaansa, eikä näytellä heitä kenellekään. Cornelian täytyi sulkea lukon taakse jalokivensä. Minä olen tekevä samoin, sillä lapseni ovat koko minun elämäni.
Minä olen kolmenkymmenen vuotias ja päivän suurin helle on jo ohitse, vaikein osa tiestä on kuljettu. Muutaman vuoden kuluttua olen oleva vanha eukko, sentähden ammennan voimaa täytettyjen velvollisuuksien tunnosta. Voisi melkein luulla, että nuo kolme pientä olentoa tuntevat minun ajatukseni ja noudattavat sitä. Minun ja heidän välillään, jotka joka hetki ovat olleet lähelläni, on salaisia yhdyssiteitä. Lyhyesti sanoen, he tuottavat minulle äärettömästi iloa, aivan kuin he tietäisivät, mistä kaikesta he ovat minulle kiitollisuuden velassa.
Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään, raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa; niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa. Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki mieli huudahtaa: Minä olen hänen äitinsä! Naïs puristi kättäni, niin että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan menneen rakkauden.
Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä, että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa! Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua, ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta… mikä ilo! Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei. Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.
Armandista tulee, siitä olen aivan varma, mitä erinomaisin virkamies, kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein, taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta, tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle, rakas Louiseni!