LII.
ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Huvimajassa.
Kolme vuotta kestänyt vaitioloni on ärsyttänyt uteliaisuuttasi, ja sinä kysyt, minkätähden en ole kirjoittanut sinulle, rakas Renée'ni. Mutta näetkös, ei löydy mitään sanoja, ei mitään kieltä ilmaisemaan onneani; sieluillamme on kylliksi voimaa kantaa sitä, siinä kaikki parilla sanalla sanottuna! Meidän ei tarvitse tehdä pienintä ponnistusta ollaksemme onnellisia, me ymmärrämme toisemme kaikessa. Kolmen vuoden aikana ei ole pienintä soraääntä ollut tässä yhteissäveleessä, ei pienintä eroavaisuutta tunne-ilmaisuissamme, ei pienintä erimielisyyttä tahtomisessamme. Sanalla sanoen, kultaseni, näissä tuhannessa päivässä ei ole ollut ainoatakaan, joka ei olisi kantanut jotakin erikoista hedelmää, ei hetkeäkään, jota ei mielikuvitus olisi huumauksellaan sähköittänyt. Olemme vakuutettuja ei ainoastaan siitä, ettei elämämme koskaan ole käyvä yksitoikkoiseksi, vaan myös siitä, ettei siihen ehkä koskaan voi mahtua koko rakkautemme runous, joka on yhtä rikas ja vaihtelevainen kuin luonto itse. Ei, ei minkäänlaista pettymystä! Me pidämme toisistamme nyt vieläkin enemmän kuin ensimäisenä päivänä ja joka hetki keksimme uusia syitä rakastaa toisiamme. Me päätämme joka ilta, ollessamme kävelyllä päivällisen jälkeen, lähteä Parisiin katsomaan maailmaa, aivan kuin muut sanovat: me lähdemme ihailemaan Sveitsiä.
"Hyvänen aika!" huudahtaa Gaston, "siellä laitetaan sellaista ja sellaista bulevardia, la Madeleine on valmis. Täytyyhän toki käydä sitä katsomassa."
Mitä vielä! Seuraavana aamuna virumme vuoteessa pitkään ja syömme aamiaista huoneessamme, kello tulee kaksitoista, on kuuma ilma, lepäilemme hiukan; sitten hän pyytää, että antaisin hänen katsella itseäni, ja hän katselee minua aivan kuin olisin taulu; hän syventyy, unohtuu tähän katselmukseen, joka kyllä, kuten arvaat, on molemminpuolista. Silloin saamme molemmat kyyneleet silmiimme, ajattelemme ääretöntä onneamme ja vapisemme. Olen yhä edelleenkin hänen rakastajattarensa, joka merkitsee sitä, että annan sellaisen kuvan itsestäni ikäänkuin minua rakastettaisiin enemmän kuin mitä minä rakastan. Tämä on suloista petosta. Meille naisille on niin miehistä nähdä tunteen voittavan himon, nähdä kauniin hallitsijamme pysähtyvän juuri sille rajalle, mihin me toivomme hänen jäävän. Olet pyytänyt minun kuvailemaan sinulle, millainen hän on; mutta, rakas Renée, on mahdotonta piirtää rakastamansa miehen muotokuvaa; ei voi olla rehellinen. Meidän täytyy myöntää suoraan näin meidän kesken puhuen eräs omituinen ja surullinen totuus, joka on seurauksena tavoistamme: maailman miehen ja rakastetun miehen välillä on äärettömän suuri ero, se on niin suuri, että toinen ei missään suhteessa edes muistuta toista. Samalta mieheltä, joka sirokäytöksisen tanssijan tavoin osaa ottaa erittäin rakastettavan asenteen kuiskiakseen meille rakkauden sanoja lieden ääressä, voi puuttua kokonaan kaikki se salainen miellyttäväisyys, jota nainen kaipaa. Päinvastoin voi mies, joka on ruma, vailla tapoja ja jota musta vaatetus ei pue, kätkeä ulkokuorensa alle rakastajan, joka oivaltaa rakkauden sielukkuuden eikä tee itseään naurettavaksi sellaisissakaan tilanteissa, joissa me huolimatta kaikista ulkonaisista eduistamme voimme epäonnistua.
Miehessä sulautuu salaperäisellä tavalla yhteen se, mitä hän näyttää olevan, ja se, mitä hän todellisuudessa on. Löytää mies, jolla avioelämään eristäytyneenä on se synnynnäinen miellyttäväisyys, jota ei voi itselleen hankkia, jonka antiikin kuvanveistäjät ovat esilleloihtineet patsaittensa autuaissa ja siveissä avioliitoissa, tuo antautumisen raikas viattomuus, joka on vanhoissa runoelmissa ja joka alastomuudessaankin tuntuu verhoavan sielun, mies, joka toteuttaa koko tuon ihanteen, joka piilee meissä itsessämme ja kuuluu sopusointujen maailmaan ja joka on epäilemättä kaiken olevaisuuden elähdyttäjä, lyhyesti, tuo suuri kysymys, joka kaikkia naisia heidän mielikuvitteluissaan askarruttaa, saa Gastonissa elävän ratkaisunsa! Ah, rakas ystävä! En tiennyt, mitä rakkaus, nuoruus, sielukkaisuus ja kauneus toisiinsa yhtyneinä merkitsevät. Gastonissani ei ole mitään pingoitettua, hänen miellyttäväisyytensä on vaistomaista, se ilmenee luonnollisesti ja vaivattomasti. Kun vaellamme kahden metsässä, hänen kätensä kiertäessä vyötäisiäni, omani levätessä hänen olallaan ja hänen vartalonsa tukiessa minua, koskettavat päämme toisiaan ja me astumme tasaisin askelin, niin yhteenkuuluvina ja hiljaa, että vastaantulijat voisivat luulla näkevänsä yhden ainoan olennon Homeroksen kuolemattomien henkilöiden tavoin liikkuvan käytävien hiekalla. Välistä teemme pitkiä kävelymatkoja ohimenneestä sateesta vielä kosteitten lehvien alla, kun illan tullen ruohon vihreys vesihelmissä kimaltelee, sanomatta sanaakaan, vain kuunnellen putoavien pisaroiden hiljaista ääntä, nauttien punaisista värisoinnuista, joita laskeva aurinko valaa puiden latvoihin ja harmaisiin runkoihin. Silloin kohoavat ajatuksemme taivaalle kuin äänetön, epämääräinen rukous, kuin anteeksipyyntö onnemme puolesta. Väliin huudahdamme aivan yht'aikaa, kun satumme katsahtamaan jonkun äkkinäisen käänteen tekevän puistokäytävän päähän ja näemme siitä eteemme aukeavan ihanat kaukonäyt. Jospa tietäisit, mikä sulous ja syvyys on tämän pyhän luonnon keskellä vaihdetussa melkein pelokkaassa suudelmassa!… Voisi luulla, että Jumala on luonut meidät juuri täten palvelemaan häntä. Ja me palaamme kotiin yhä enemmän toisiimme ihastuneina. Tällainen kahden puolison välinen rakkaus olisi loukkaus Parisin seuramaailman tapoja vastaan, sentähden täytyy siihen antautua rakastavaisten tavoin metsän helmassa.
Gaston on, rakas ystävä, keskikokoinen, joka on tunnusmerkillistä kaikille tarmokkaille miehille; hän ei ole lihava eikä laiha, vaan hyvin kaunisvartaloinen; hänen jäsenensä ovat soreasti pyöristyneet ja hänen liikkeensä ovat notkeat ja norjat; hän hyppää ojan yli keveästi kuin hirvi. Oli hän sitten missä asennossa tahansa, on hänen olemuksessaan aina vaistomainen tasapaino, joka on harvinaista aatteen ja ajatuksen miehillä. Vaikkakin hän on ruskeaverinen, on hänellä kuitenkin hyvin valkea hipiä. Hänen tukkansa on musta kuin kivihiili ja muodostaa väkevän vastakohdan hänen otsansa ja kaulansa himmeän karvaalle värille. Hän on antanut viiksiensä ja piikkiparran kasvaa, mutta poski- ja leukaparran olen määrännyt pois; ne ovat tulleet niin tavallisiksi. Hänen pyhä köyhyytensä on varjellut häntä kaikelta siltä turmelukselta, joka yleensä tahraa nuorukaisia. Hänellä on hyvät hampaat ja rautainen terveys. Hänen eloisa katseensa vaikuttaa minuun magneettisella voimalla, se leimahtaa ja välkähtää kuin salama hänen sielunsa ryöpähtäessä. Niinkuin kaikki voimakkaat ja hyväpäiset miehet on hänkin luonteeltaan erinomaisen tasainen, joka ominaisuus varmasti hämmästyttäisi sinua, niinkuin se on hämmästyttänyt minuakin.
Olen kuullut useiden naisten tunnustuksia, jotka ovat uskoneet minulle salaisia surujaan; mutta tuollaista tahdon vaihtelevaisuutta, tuollaista levottomuutta, joka on tunnusmerkillistä miehille, jotka ovat tyytymättömiä itseensä, jotka eivät tahdo eivätkä voi vanheta, jotka alati soimaavat itseään nuoruutensa tyhmyyksistä, joiden suonissa on myrkkyä, joiden katse aina on surullinen, jotka ovat torailevia peittääkseen epäluottamustaan, jotka myöntävät meille tunnin rauhan vain epämiellyttävien aamujen hinnalla ja jotka kostavat meille oman epärakastettavuutensa sekä salassa vihaavat kauneuttamme, ei mitään näistä suruista tunne nuoruus; ne kuuluvat vain onnettomaan avioliittoon. Oi, rakas ystävä, naita Athenaïs ainoastaan nuorelle miehelle. Jospa tietäisit, kuinka minä voin nauttia tuosta alituisesta hymystä, joka vaihdellen heijastaa hienoa ja herkkää ymmärtämystä. Tuosta puhuvasta hymystä, joka suupieliin kätkee rakkauden ajatuksia, mykkiä kiitollisuuden ilmauksia ja joka luo ikäänkuin sillan menneiden ja nykyisten riemujen välille! Ei mikään jää meiltä unohduksiin. Mitättömimmätkin pikkuseikat olemme tehneet onnestamme osallisiksi: koko luonto on meistä kuin elävä olento, kaikki puhuu meille näissä hurmaavissa metsissä. Vanha sammaltanut tammi portinvahdin majan luona tien varrella muistuttaa meille siitä, kuinka me kerran väsyneinä istuuduimme sen siimekseen ja kuinka Gaston siinä selitti minulle jalkaimme juuressa olevia sammaleita, kertoi minulle niiden historian ja kuinka me sitten näistä sammaleista johduimme tieteisiin, kävimme kaikki ne läpi rientäen henkemme siivillä aina maailman loppuun asti. Meidän sieluissamme on jotakin niin veljellistä, että melkein luulen, että ne ovat saman teoksen eri painoksia. Huomaat, että olen käynyt kirjalliseksi. Meillä on molemmilla tapa tai kyky katsoa jokaista asiaa koko laajuudessaan, tehdä siitä tarkat huomiot ja tämä olioiden puhtaan sisäisen tarkoituksen keksiminen ja paljastaminen toisillemme on meille aina uutena ilon lähteenä. Olemme tulleet siihen, että pidämme tätä henkistä yhteis-ymmärrystäkin jonkinlaisena keskinäisen rakkauden todistuksena; jos se joskus särkyisi, olisi se meille samaa kuin muissa avioliitoissa uskottomuus.
Vaikkakin elämäni täten on täynnä huvituksia, on se samalla myös hyvin työteliäs. Tiedä ensinnäkin, rakkaani, että Louise-Armande-Marie de Chaulieu siivoaa itse huoneensa. En voisi koskaan suostua siihen, että joku palkattu apulainen, joku vieras vaimo tai tyttö saisi tutustua huoneeni salaisuuksiin. Pyhä hartauteni ulottuu pienimpiin pikkukapineihin asti, jotka ovat rakkauden suitsutukselleni tarpeellisia. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan itsekunnioitusta. Järjestän huoneeni niin huolellisesti kuin ainoastaan nuori rakastunut nainen voi ympäristöään vaalia. Olen aivan turhantarkka niinkuin joku vanhapiika. Pukukammioni onkin siksi ihastuttava budoari, eikä mikään romukoppi. Olen ottanut huomioon kaiken ja kaikki on paikoillaan. Herrani ja hallitsijani voi astua sinne sisään minä hetkenä hyvänsä, ilman että pienin epämieltymyksen, hämmästyksen tai pettymyksen tunne pääsee hänen katsettaan sumentamaan; kukat, hajuvesituoksut, sirous ja aistikkaisuus, kaikki on siellä omiaan hurmaamaan aisteja ja silmiä. Aamulla anivarhain vielä hänen nukkuessaan nousen jo, ilman että hän siitä tietää, ja hiivin tuohon pukukammioon, jossa äitini kokemuksen opastamana poistan unen jäljet kasvoiltani kylmillä vesihuuhteluilla. Sillä nukkuessamme iho, joka ei saa tarpeeksi kiihoitusta, toimii huonosti, lämpenee, verhoutuu ikäänkuin jonkinlaiseen sumuun, ikäänkuin erikoiseen ilmakehään. Vettä pursuava sieni tekee naisen raikkaaksi kuin nuoren tytön. Siinä ehkä vedestä kohoavan Venuksen tarun selitys. Vesi antaa hipiälleni aamuruskon suloisen heleyden; sitten suin tukkani, pirskoitan hyväntuoksuisia aineita hiuksiini ja tämän huolellisen aamuvalmistuksen jälkeen hiivin takaisin kuin käärme, jotta hallitsijani herätessään näkisi minut säteilevänä kuin kevätpäivä. Hän on ihastuksissaan siitä vasta puhjenneen kukan raikkaudesta, joka minusta uhoaa, voimatta lähemmin selittää miksi. Myöhemmin kuuluu päiväpukeutumiseni kamarineitsyen tehtäviin ja se tapahtuu erikoisessa pukeutumissalongissa. Kuten voit arvata, pukeudun myös erikoisesti yötä varten. Täten siis pukeudun herraa puolisoani varten kolme tai neljä kertaa vuorokaudessa; mutta tämä, rakkaani, muistuttaa eräitä toisia muinaisajan myyttejä.
Meillä on myöskin työmme. Kukkamme, ansarimme ja puumme ovat erityisen huolenpitomme alaisia. Me olemme aivan täydellä todella kasvientutkijoita ja rakastamme intohimoisesti kukkia; Huvimaja on aivan kokonaan kukkien peitossa. Nurmimattomme ovat aina viheriäisiä, pensas-aitamme ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin konsanaan kaikkein rikkaimman pankkiirin puutarhoissa. Ei mikään olekaan niin kaunis kuin meidän puistomme. Me olemme äärettömästi ihastuneita hedelmiin, ja me vaalimme hellästi persikkojamme, taimilavojamme, säleistöjamme ja kuontalon muotoon leikattuja puitamme. Mutta sen varalta, että nämä maalaistehtävät eivät riittäisi tyydyttämään ihaillun puolisoni henkistä puolta, olen neuvonut häntä täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa valmistamaan lopulliseen kuntoonsa muutamia niistä näytelmäkappaleista, joita hän aloitteli kurjuutensa päivinä ja jotka todellakin ovat kauniita. Tällainen kirjallinen työ on ainoa, jonka voi jättää lepäämään ja sitten jälleen ottaa käsille, sillä siihen tarvitaan pitkäaikaista ajatustyötä, eikä se sentään vaadi sellaista sorvailua kuin tyyli. Kaksinpuhelua ei voi kirjoittaa milloin tahansa, siihen tarvitaan herätteitä, yhteenvetoja, mieleenjuohtumia, joita mielikuvitus puhkoo ilmoille niinkuin kasvit kukkia ja joita helpommin saa niitä odottamalla kuin niitä etsimällä. Minusta tuollainen ajatusten metsästäminen on hauskaa, se sopii minulle. Minä olen Gastonin työapulainen enkä siis luovu hänestä koskaan, en edes silloin, kun hän retkeilee mielikuvituksen aavoilla kentillä. Arvaatko nyt, miten kulutan talvi-illat? Meitä on niin helppo palvella ja palvelijamme ovat niin erinomaisia, että koko avioliittomme aikana ei meidän ole tarvinnut sanoa heille ainoatakaan moitteen sanaa, ei antaa ainoata huomautusta. Kun heiltä on kyselty meistä, ovat he olleet kyllin nokkelia keksiäkseen harhaan vieviä vastauksia; he ovat uskotelleet ihmisille, että me olemme heidän matkoilla olevan isäntäväkensä seuraneiti ja sihteeri; ollen varmoja siitä, ettei heiltä koskaan kielletä mitään, eivät he koskaan mene ulos pyytämättä lupaa; sitäpaitsi ovat he onnellisia, ja he näkevät ja ymmärtävät, ettei heidän asemansa muuksi muutukaan muuten kuin mahdollisesti heidän omien vikojensa vuoksi. Ylijäämän hedelmistä ja vihanneksista annamme me puutarhurin myydä. Karjakko, joka hoitaa maitotalouttamme, menettelee samoin maidon, kerman ja tuoreen voin kanssa. Ainoastaan kaikkein kauneimmat luonnontuotteet pidämme itse. Palveluskuntamme on hyvin tyytyväinen voitto-osuuteensa ja me olemme vallan ihastuneita tähän yltäkylläisyyteen, jollaista ei millään varoilla voida tai osata hankkia tuossa hirvittävässä Parisissa, jossa kauniit persikat maksavat sadan frangin koron kappale. Kaikella tällä, rakas ystävä, on eräs tarkoitus: minä tahdon olla Gastonin koko maailma; maailma on hupainen, miehelläni ei sentähden saa olla ikävä tässä yksinäisyydessä. Luulin jo silloin olevani mustasukkainen, kun minua rakastettiin ja kun annoin rakastaa itseäni; mutta nyt tunnen todella rakastavan naisen mustasukkaisuutta, sanalla sanoen, oikeaa mustasukkaisuutta. Senpätähden jokainen katse, jossa vain vainuankin välinpitämättömyyttä, saa minut värisemään. Aina vähän väliä sanon itselleni: Jos hän ei enää rakastaisikaan minua?… ja puistatukset käyvät läpi ruumiini. Oi, hänen edessään olen aivan kuin kristityn sielu Jumalansa edessä.
Voi, oma Renéeni, minulla ei edelleenkään ole lapsia! Se hetki on epäilemättä vielä tuleva, jolloin tarvitaan isän- ja äidintunteita tämän lymypaikan elähyttämiseksi; jolloin me haluaisimme molemmat nähdä pieniä hameita ja mekkoja, ruskeita tai vaaleita päitä vilahtelevan ja juoksentelevan läpi noiden pensas-aitojen ja noilla kukkaisilla poluilla. Oi millaisia luonnottomia hirviöitä ovatkaan kukat, jotka eivät kanna hedelmää! Sinun kauniin perheesi muisto pistää sydämeeni. Minun elämäni on supistunut, jota vastoin sinun on avartunut, säteillyt ulospäin. Rakkaus on syvästi itsekästä, jota vastoin äitiys pyrkii monistamaan tunteitamme. Tunsin syvästi tämän erilaisuuden lukiessani sinun hyvää, hellää kirjettäsi. Onnesi herätti kateuttani, kun näin sinun elävän kolmessa sydämessä! Niin, sinä olet onnellinen: sinä olet viisaasti täyttänyt yhteiskunnallisen elämän lait, jota vastoin minä olen kaiken ulkopuolella. Ainoastaan lapset, jotka rakastavat ja joita itse rakastaa, voivat lohduttaa naista hänen kauneutensa kadotessa. Olen kohta kolmenkymmenen vuotias ja tällä ijällä alkaa naisen sielussa hirvittävä valitus. Joskin vielä olen kaunis, näen kuitenkin jo naisellisen elämän rajat; ja mitä minusta sitten tulee? Kun minä olen neljänkymmenen vuotias, ei hän ole vielä niin vanha, hän on vielä silloin nuori, ja minä olen vanha. Tämän ajatuksen kalvaessa sydäntäni saatan maata tuntikausia hänen jaloissaan ja vannottaa häntä, että hän heti, kun hän vain tuntee rakkautensa minua kohtaan vähenevän, sanoisi sen minulle. Mutta hän on lapsi, hän vannoo, ikäänkuin hänen rakkaudellaan ei koskaan olisi mitään loppua, ja hän on niin kaunis, että… sinä ymmärrät, minä uskon häntä. Hyvästi, armas enkeli. Vierähtäneekö jälleen vuosia, ennenkuin taas kirjoitamme toisillemme? Onni on yksitoikkoinen ilmaisumuodoissaan; siitä syystäköhän tämän vaikeuden huomioon ottaen Dante rakastavien sielujen mielestä on vielä suurempi Paratiisissaan kuin Helvetissään! Minä en ole mikään Dante, olen ainoastaan ystäväsi enkä tahdo ikävystyttää sinua. Mutta sinä, sinä voit kyllä kirjoittaa minulle, sillä sinulla on lapsissasi vaihteleva ja yhä kasvava onni, jota vastoin minun… Älkäämme puhuko enää siitä, lähetän sinulle tuhat hellää suudelmaa.