LIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA ROUVA GASTONILLE.
Rakkahin Louise, olen yhä uudestaan ja uudestaan lukenut kirjeesi ja mitä enemmän siihen syvennyn, sitä enemmän vie silmissäni lapsi sinussa voiton naisesta; sinä et ole muuttunut, unohdat, mitä olen sanonut sinulle tuhatta kertaa: rakkauden on yhteiskunta-elämä varastanut luonnontilalta; se on niin ohimenevää laatua luonnossa, että yhteiskunnankaan apukeinot eivät voi muuttaa sen alkeellisinta luonnetta; mutta kaikki jalot sielut koettavat tehdä miehen tuosta lapsesta; mutta silloin rakkaudesta tulee, omien sanojesi mukaan, luonnoton hirviö. Yhteiskunta, kultaseni, on tahtonut olla hedelmällinen. Asettamalla kestävät tunteet luonnon hetkellisen hurmauksen sijaan on se luonut suurimman inhimillisen laitoksen, mikä on olemassa: perheen, tuon ikuisen yhteiskuntaperustan. Se on tälle luonnolleen uhrannut niin miehen kuin naisen, sillä, älkäämme erehtykö tässä suhteessa, perheen isä antaa toimeliaisuutensa, voimansa, kaikki etunsa vaimolleen. Eikö juuri nainen saa nauttia kaikista hänen uhrauksensa tuloksista? Eikö ylellisyys, rikkaus ole melkein yksinomaan häntä varten? Hänen hallussaan on kodin kunnia ja komeus, sen viihtyisyys ja kukoistus. Oi, enkelini, taaskin otat elämän aivan väärältä kannalta. Olla ihailun esineenä voi kelvata nuorten tyttöjen keväthaaveilun aiheeksi, mutta se ei ole laisinkaan paikallaan naiselle, joka on puoliso ja äiti. Ehkäpä kyllä tyydyttää naisen turhamaisuutta tietää, että hän voi tehdä itsensä ihailluksi. Mutta jos tahdot olla puoliso ja äiti, niin palaa Parisiin. Salli minun vielä kerran toistaa, että sinä menet perikatoon onnen vuoksi, niinkuin toiset menevät perikatoon onnettomuuden vuoksi. Sellaiset asiat, jotka eivät väsytä, niinkuin hiljaisuus, leipä, ilma, ovat moitteettomia, sentähden että ne eivät maistu miltään; jota vastoin hyvältä maistuvat asiat, jotka kiihoittavat halujamme, lopuksi kyllästyttävät. Kuule minua, lapseni! Vaikkakin minua nyt rakastaisi mies, jota kohtaan minussa heräisi samanlainen rakkaus kuin mitä sinä tunnet Gastonia kohtaan, niin pysyisin uskollisena rakkaille velvollisuuksilleni ja suloiselle perheelleni. Äitiys, enkelini, on naisen sydämelle yksinkertainen, luonnollinen, hedelmääkantava, pohjaton voima, se kuuluu elämän suuriin alkuvoimiin. Muistan, että eräänä päivänä neljätoista vuotta sitten keksin uhrautuvaisen alttiuden ja tartuin siihen kiinni niinkuin haaksirikkoinen tarrautuu laivansa mastoon epätoivoissaan; mutta kun nyt muistelen koko mennyttä elämääni, niin valitsisin vieläkin tämän saman tunteen elämäni ohjeeksi, sillä se on sittenkin varmin ja hedelmällisin kaikista. Sinun elämäsi esimerkki, joka perustuu julmalle, vaikkakin sydämen runouden verhoon peitetylle itsekkäisyydelle, on vain vahvistanut minua tässä päätöksessä. En enää koskaan ole tämän jälkeen puhuva sinulle mitään näistä asioista, mutta tämän viimeisen kerran täytyi minun vielä sanoa se sinulle huomattuani, että onnesi kestää pahimmankin koetuksen.
Sinun maalais-elämäsi, joka on ollut mietiskelyni aiheena, on saanut minut tekemään erään toisenkin havainnon, joka minun täytyy kertoa sinulle. Elämämme on niin ruumiiseen kuin sydämeen nähden kokoonpantu eräistä säännöllisistä liikunnoista. Jokainen kohtuuttomuus tämän koneiston toiminnassa aiheuttaa riemun tai tuskan tunteen; mutta niin riemu kuin tuskakin on luonteeltaan ohimenevää sielun kuumetta, sentähden että sitä on mahdoton kauan kestää. Tehdä kohtuuttomuus koko elämänsä sisällöksi, eikö se ole sairaloista! Sinä elät sairasta elämää, kun alati pysytät intohimon asteella tunteen, jonka avioliitossa tulisi muuttua tasaisesti kannattavaksi ja puhtaaksi voimaksi. Niin, enkelini, nyt todella tunnen sen, kodin kunnia on juuri tuossa levollisuudessa, tuossa syvässä molemminpuolisessa ymmärtämyksessä, tuossa myötä- ja vastoinkäymisen keskinäisessä jakamisessa, josta tehdään niin paljon pilaa. Oi, kuinka ylväs onkaan tuo vastaus, jonka herttuatar de Sully, suuren Sullyn puoliso antoi silloin, kun hänelle kerrottiin, että hänen miehensä, niin vakavalta kuin hän muuten näyttikin, ei epäröinyt pitää rakastajatarta: — "Syy on aivan yksinkertainen", vastasi hän, "minä olen talon kunnia ja minua surettaisi suuresti, jos minun siellä tulisi näytellä ilonaisen osaa." Ollen enemmän hekumallinen kuin hellä tahdot sinä olla yht'aikaa puoliso ja rakastajatar. Sinulla on Héloïsen sielu ja Pyhän Theresan aistillisuus ja niinpä sinä antaudut lakien pyhittämiin harhaannuksiin, sanalla sanoen, sinä alennat ja turmelet avioliittolaitosta. Niin, sinä, joka tuomitsit minua niin ankarasti silloin, kun minä sinun mielestäsi näytin epämoraaliselta taatessani itselleni heti avioliittoni alussa onnen mahdollisuudet, sinä ansaitset nyt vuorostasi ne nuhtelut, jotka sinä silloin kohdistit minuun, sentähden että käytät kaikki vain omaksi hyväksesi. Ajattelehan toki! Sinä tahdot alistaa sekä luonnon että yhteiskunnan oikkujesi orjaksi! Sinä pysyt entiselläsi etkä kehity siksi, miksi naisen pitäisi tulla; sinä säilytät edelleenkin nuoren tytön häikäilemättömän tahdon ja vaatimukset ja sovellutat intohimoosi mitä tarkimpia ja laskevaisimpia suunnitelmia; etkö myykin kovin kalliista sulojasi? Kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta pidän sinua hyvin epäileväisenä. Oi, rakas Louise, jospa voisit tuntea, kuinka ihanaa se työ on, jonka äidit kohdistavat itseensä ollakseen hyviä ja helliä koko perhettään kohtaan! Luonteeni riippumattomuus ja ylpeys on sulanut lempeäksi kaihomielisyydeksi, jonka äidinriemut taas ovat hälventäneet runsaasti palkitsemalla minua siitä. Jos aamu on ollutkin vaikea, on ilta oleva puhdas ja pilvetön. Pelkäänpä, että sinun elämässäsi on käyvä aivan päinvastoin.
Luettuani kirjeesi rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sinut yhdeksi päiväksi jälleen tänne meidän keskuuteemme, jotta mielesi taas kääntyisi kaipaamaan perhettä ja sen suunnattomia, alituisia, ikuisia iloja, ikuisia sentähden, että ne ovat tosia, yksinkertaisia ja luonnollisia. Mutta voi, mitä mahtaa minun järkeni vialle, josta sinä itse nautit! Kyyneleet silmissä kirjoitan sinulle nämä viimeiset sanat. Luulin todellakin, että tämä monia kuukausia kestänyt aviorakkaus olisi saattanut sinut järkiisi kyllästyttämällä sinua; mutta näen nyt, että olet kyllästymätön, ja surmattuasi rakastajan surmaat vielä lopuksi itse rakkaudenkin. Hyvästi, rakas harhaantunut sielu, olen sinun suhteesi jo aivan epätoivoinen, koskapa sekin kirje, jolla toivoin voittavani sinut yhteiskunta-elämälle kuvailemalla sinulle perheonneani, ainoastaan vei sinut oman itsenäisyytesi ihasteluun. Niin, sinä itse olet rakkautesi alku ja loppu ja sinä rakastat Gastonia paljon enemmän itsesi vuoksi kuin hänen vuoksensa.