LIV.
20 p:nä toukokuuta.
Renée, onnettomuus on tullut; ei, se on lyönyt alas Louise-raukkaasi nopeasti kuin salama, ja sinä ymmärrät minut, onnettomuuteni on epäily. Varmuus olisi kuolemani. Toissapäivänä ensimäisen aamupukeutumiseni jälkeen etsin Gastonia kaikkialta lähteäkseni hänen kanssaan hiukan kävelylle ennen aamiaista, mutta en löytänyt häntä. Menin talliin ja näin hänen tammansa aivan yltä päältä hiessä; tallipoika paraillaan veitsen avulla kuori sen päältä suuria vaahtokasoja ennen kuin hän ryhtyi sitä kuivaamaan. — "Kuka kumma on saattanut Fedeltan tuohon kuntoon?" kysyin minä — "Herra itse", vastasi poika. Huomasin, että tamman polventaipeissa oleva loka oli Parisin kaduilta kotoisin, se nimittäin on aivan toisenlaista kuin maantien loka. — Hän on ollut Parisissa, ajattelin minä. Tämä ajatus herätti sydämessäni eloon tuhatta muuta ja kaikki vereni syöksähti sinne. Lähteä Parisiin sanomatta minulle sanaakaan, valita juuri se hetki, jolloin jätän hänet yksin, rientää sinne suin päin ja palata sellaisella kiireellä, että Fedelta on melkein ajettu piloille!… Epäily puristi minua hirvittävillä pihdeillään niin, että se melkein salpasi minulta hengityksen. Etäännyin muutamia askeleita ja vaivuin penkille koettaen saada takaisin kylmäverisyyteni. Tässä tilassa yllätti minut Gaston kalpeana ja pelästyneenä hiukan, siltä ainakin tuntui, sillä hän sanoi minulle: "Mikä sinua vaivaa?" niin hätäisesti ja niin levottomalla äänellä, että minä nousin seisomaan ja tartuin hänen käsivarteensa; mutta en saanut suustani sanaakaan ja minun täytyi jälleen istuutua; silloin nosti hän minut syliinsä ja kantoi minut vierashuoneeseen, joka oli vain parin askeleen päässä ja jonne kaikki pelästyneet palvelijammekin riensivät jälessä; mutta Gaston viittasi heitä poistumaan. Kun olimme jääneet kahden, jaksoin mitään sanomatta mennä makuuhuoneeseemme, jonne sulkeuduin saadakseni itkeä rauhassa. Gaston odotti liki kaksi tuntia oven ulkopuolella kuunnellen nyyhkytystäni ja tehden tavan takaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä minulle kysymyksiä, joihin en kuitenkaan vastannut mitään.
"Tulen teidän näkyviinne vasta sitten, kun silmäni eivät enää ole punaiset eikä ääneni enää vapise", sanoin vihdoin. Tämä teidän sai hänet syöksymään ulos talosta. Huuhtelin silmäni kylmällä vedellä, vilvoittelin kasvojani, ja kun makuukamarimme ovi aukeni, näin hänet edessäni; hän oli palannut takaisin ilman, että olin kuullut hänen askeliaan. — "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän minulta. — "Ei mikään", vastasin hänelle. "Näin vain Parisin katulokaa Fedeltan väsyneissä taipeissa, enkä voinut ymmärtää, kuinka sinä saatoit lähteä sinne ilmoittamatta minulle mitään; mutta olethan vapaa." — "Noin rikollisten epäilystesi rangaistukseksi olet vasta ylihuomenna saava tietää, minkätähden sinne lähdin", vastasi hän.
"Katso minuun", sanoin hänelle. Upotin silmäni hänen silmiinsä; ikuisuus kohtasi ikuisuuden. Ei, minä en nähnyt hänessä mitään sellaista pilveä, jonka uskottomuus jättää sieluun ja joka himmentää silmäterien puhtauden. Olin tulevinani rauhalliseksi, vaikkakin yhä vielä olin levoton. Miehet osaavat yhtä hyvin kuin mekin pettää ja valehdella! Sitten emme enää luopuneet toistemme läheisyydestä. Oi, rakas ystävä, katsellessani häntä tunsin selvästi, että olin auttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi sidottu häneen. Koko sieluni vavahti, kun hän saapui luokseni jätettyään minut silmänräpäyksen ajaksi yksin! Elämäni kuuluu hänelle eikä itselleni. Olen julmalla tavalla saanut todistaa julman kirjeesi vääräksi. Tunsinko koskaan tällaista riippuvaisuuden tunnetta tuon jumalallisen espanjalaisen seurassa, jolle minä olin samaa, mitä tuo julma lapsi nyt on minulle? Kuinka minä vihaankaan tuota tammaa! Millaisen tyhmyyden teinkään hankkiessani hevosia! Mutta Gastonilta täytyy lyödä jalat alta pois tai sulkea hänet sisälle huvilaan. Tällaiset tuhmat ajatukset askarruttivat mieltäni; siitä jo voit arvata, kuinka järjetön olin. Jos kerran rakkaus ei ole kyennyt kytkemään häntä, ei mikään mahti maailmassa voi pidättää miestä, jolla on ikävä. — "Ikävystytänkö sinua?" kysyin häneltä äkkiarvaamatta. — "Miten sinä kiusaat itseäsi aiheettomasti", vastasi hän luoden minuun lempeää myötätuntoa ilmaisevan katseen. "En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin nyt." — "Jos se on totta, jumaloitu enkelini," vastasin minä, "niin anna minun myydä Fedelta." — "Myy!" sanoi hän. Tämä sana musersi minut, oli kuin olisi Gaston sanonut: Sinä yksin olet täällä rikas, minulla ei ole mitään, minun tahtoani ei ole olemassa. Ja vaikka hän ei niin olisi ajatellutkaan, uskoin joka tapauksessa, että hän ajatteli niin ja jälleen jätin hänet mennäkseni levolle: yö oli tullut.
Oi, Renée, yksinäisyydessä valtasi minut tuo kaikkituhoisa itsemurhan-ajatus. Nämä valiopuutarhat, tämä tähtikirkas yö, tämä viileys, joka lähettää luokseni tuoksuvain kukkain vienoja leyhkiä, laaksomme, kukkulamme, kaikki tuntui minusta autiolta ja synkältä, mustalta ja kylmältä. Olin ikäänkuin kammottavan kuilun pohjalla, käärmeiden ja myrkyllisten kasvien keskellä, en nähnyt enää Jumalaa taivaassa. Sellainen yö vanhettaa naisen. "Ota Fedelta, ratsasta Parisiin", sanoin hänelle seuraavana päivänä; "emme myykään sitä; minä rakastan tuota hevosta, sentähden että se kantaa sinua!" Hän ei kuitenkaan antanut äänensävyni, jossa tuntui peitetyn sisäisen raivon väre, pettää itseään, — "luottamusta!" vastasi hän ojentaen minulle kätensä niin jalolla liikkeellä ja luoden samalla minuun niin ylevän katseen, että tunsin itseni vallan nolatuksi. — "Olemmepa me kovin pikkumaisia!" huudahdin minä. — "Ei, sinä rakastat minua, siinä kaikki", sanoi hän painaen minut rintaansa vasten. — "Lähde vain Parisiin ilman minua", sanoin minä antaen hänen täten ymmärtää, että heitin pois kaikki epäluulot. Hän lähtikin sinne, vaikka minä luulin, että hän jäisi kotiin.
En voi kuvailla, miten kärsin. Olemuksessani oli jokin toinen minä, jonka olemassaolosta en siihen asti ollut tiennyt mitään. Ensinnäkin ovat tällaiset kohtaukset, rakas ystävä, rakastavalle naiselle sanoin kuvaamattoman traagillisia ja juhlallisia, koko elämä välähtää eteemme siinä silmänräpäyksessä eikä silmä tavoita mitään taivaanrantaa; ei mitään on kaikki, katse on kokonainen kirja, sana voi olla täynnä jäälauttoja, huulien liikahdus voi sisältää kuolemantuomion. Odotin, että hän kääntyisi takaisin, sillä enkö ollut näyttäytynyt hänelle tarpeeksi jalona ja suurena? Kiipesin huvilan korkeimpaan torniin ja seurasin katseillani hänen matkaansa. Ah, rakas Renée, näin hänen häipyvän silmistäni hurjaa kyytiä. — "Miten kiire hänellä on!" sanoin tahtomattani itsekseni. Kun sitten jäin yksin, vaivuin jälleen oletusten ja aavistelujen helvettiin, epäilysteni myrskypyörteeseen. Aika ajoin tuntui minusta kuin olisi varmuus siitä, että olin tullut petetyksi, vallan lohdullista tähän epäilyn kamaluuteen verraten! Epäily on kaksintaistelua oman itsemme kanssa ja siinä taistelussa iskemme itseemme pelottavia haavoja. Kuljin edestakaisin puistokäytävillä, palasin takaisin huvilaan ja lähdin taas ulos kuin mielipuoli. Gaston oli ratsastanut pois kello seitsemän, mutta hän palasi tältä retkeltään vasta kello yksitoista, ja kun matka Parisista Saint Cloud'n puiston ja Boulogne-metsän kautta kestää noin puoli tuntia, on selvää, että hän oli viipynyt perillä kolme tuntia. Hän tuli voitonriemuisen näköisenä ja ojensi minulle kultakahvalla varustetun kimmopihkaisen ratsupiiskan. Olin ollut pari viikkoa ilman ratsupiiskaa; omani oli vanha, kulunut ja risainen. — "Vai niin, tämän asian vuoksiko sinä siis olet rääkännyt minua?" sanoin minä ja katselin ihaillen tuota hienotekoista ja kallisarvoista kappaletta, jonka päähän oli kiinnitetty suitsutusastia. Sitten tajusin, että tämä lahja kätki uuden petoksen; mutta kuitenkin heittäydyin heti hänen kaulaansa lempeästi nuhdellen häntä siitä, että hän tuollaisen pikku seikan vuoksi oli raskinut aiheuttaa minulle niin julmia tuskia. Hän luuli olevansa hyvin kavala. Huomasin sen hänen ryhdistään, katseestaan; ne heijastivat tuollaista sisällistä iloa, jollaista tuntee silloin, kun petos onnistuu; sielustamme lähtee ikäänkuin jonkinlainen hohde, kekseliäisyytemme säteilee sieltä väkisin esiin kuvastuen kasvonpiirteistämme ja ulottaen värähdysaaltonsa ruumiin liikkeisiimme. Ihaillessani tätä kaunista koruesinettä kysäisin häneltä samassa, kun silmämme osuivat toisiinsa: — "Kuka on tehnyt tämän taideteoksen?" — "Muuan taiteilija-ystävistäni." — "Vai niin ja Verdier on laatinut sen lopulliseen kuntoonsa", lisäsin nähdessäni tämän kauppiaan nimen kaiverrettuna ratsupiiskaan. Gaston on tosiaan säilynyt hyvin lapsellisena: hän punastui. Upotin hänet hyväilyihini senvuoksi, että hän noin ujosteli ja häpesi pettää minua. Tekeydyin aivan viattomaksi, ja hän mahtoi luulla, että kaikki oli jälleen entisellään.
23 p:nä toukokuuta.
Kello kuusi seuraavana päivänä pukeuduin ratsastuspukuuni ja kello seitsemän olin Verdier'n luona, jossa näin useita samanmallisia ratsupiiskoja. Muuan kauppa-apulaisista tunsi minun ratsupiiskani, jota näytin hänelle. — "Möimme sen eilen eräälle nuorelle herralle", sanoi hän. Ja siitä kuvauksesta, jonka hän antoi Gaston-rakkaristani, tunsin hänet heti; ei ollut enää vähintäkään tilaa epäilylle. En voi kuvailla sinulle sitä sydämentykytystä, joka oli halkaista rintani tällä Parisin matkalla ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin elämäni ratkaistiin. Palasin kotiin kello puoli kahdeksan ja Gaston tapasi minut aamupukuuni puettuna säteilevänä ja pettävän huolettomana kävelemässä; olinkin varma siitä, ettei mikään voinut kavaltaa äskeistä retkeäni; olin uskonut salaisuuden ainoastaan vanhalle Philippelle.
"Gaston", sanoin minä kävellessämme lampemme ympäri, "olen kyllin teräväsilmäinen nähdäkseni eron ainoalaatuisen ja yhtä ainoaa henkilöä varten rakkaudella tehdyn taideteoksen ja sellaisen työn välillä, joka tulee tehdastyöpajasta."
Gaston kalpeni ja loi minuun pitkän tarkastelevan silmäyksen, kun annoin hänelle tuon pelottavan todisteen. — "Ystäväni", jatkoin, "se ei ole mikään ratsupiiska, vaan varjostin, jonka taakse kätkette jonkun salaisuuden."
Senjälkeen, rakas ystävä, sallin itselleni tuon julman nautinnon nähdä hänen takertuvan kaikkiin mahdollisiin valheen silmukoihin ja petoksen sokkeloihin, ilman että hän pääsi niistä selviämään. Turhaan koetti hän kaikenlaisilla keikauksilla kiivetä pelastavalle muurille, hänen oli pakko jäädä alas maahan ankaran vastustajansa edessä, joka kuitenkin lopulta suostui rupeamaan petetyksi. Tämä kohteliaisuus minun puoleltani tuli kuitenkin liian myöhään, kuten aina tuonlaatuisissa kohtauksissa. Olin tehnyt virheen, josta äitini oli koettanut varoittaa. Paljastaessani mustasukkaisuuteni olin antanut aihetta sotaan ja sotajuoniin Gastonin ja minun välillä. Rakas ystävä, mustasukkaisuus on koko olemukseltaan tuhma ja raaka. Päätin siis kärsiä kaikessa hiljaisuudessa, vakoilla, saada varmuutta ja sitten lopettaa välini Gastonin kanssa tai tyytyä onnettomuuteeni; muuta mahdollisuutta ei ole olemassa hyvin kasvatetuille naisille. Mitä salaa hän minulta? Sillä hänellä on jokin salaisuus. Tämä salaisuus koskee jotakin naista. Onko se joku nuoruudenhairahdus, jota hän häpeää? Mitä se on? Tämä mitä, rakas ystävä, loimuaa neljällä tulikirjaimella edessäni kaikkialla. Luen kaiverrettuna tuon onnettoman sanan lampeni vesipeilistä, se häämöttää vastaani metsän puista pensasaidan lomitse, näen sen taivaan pilvissä, katossa, pöydässä, mattojeni kukissa. Unessa huutaa joku ääni minulle: — Mitä? Tästä aamusta alkaen on elämässämme eräs julma ja salainen mielenkiintopiste, ja minua kalvaa katkerin tunne, mikä koskaan voi kohdata naissydäntä: kuulua miehelle, jota epäilee uskottomaksi. Oi, rakas ystävä, tämä elämä on nyt yht'aikaa helvetti ja paratiisi! Minulle, pyhän jumaloimisen esineelle, oli tähän asti vielä tuo tulipätsi tuntematon.
"Ah, sinähän toivoit kerran pääseväsi kärsimyksen pimeään ja palavaan palatsiin!" sanoin itselleni. "No hyvä, pahat henget ovat kuulleet tuon kohtalokkaan vaarallisen toivomukseni: astu siis sisään, onneton!"
30 p:nä toukokuuta.
Tuohon päivään asti oli Gaston työskennellyt löyhästi ja huolettoman herkuttelevasti niinkuin ainakin rikas taiteilija, joka hyväilee teostaan, mutta siitä lähtien on hän tehnyt työtä niinkuin kirjailija, joka elää kynästään. Hän käyttää kirjalliseen työhön neljä tuntia päivästä lopettaakseen kaksi näytelmäkappaletta.
"Hän tarvitsee rahaa!" Joku sisäinen ääni kuiskasi minulle tämän. Hän ei tuhlaa juuri ollenkaan; ja kun me elämme kaikenpuolisessa luottamussuhteessa keskenämme, ei hänen työhuoneessaan ole ainoatakaan sopukkaa, jota eivät minun silmäni ja sormeni voisi tutkia. Hänen menonsa eivät vuodessa nouse edes kahteentuhanteen frangiin. Ja minä tiedän, että hänelle on kertynyt rahaa kaikkiaan kolmekymmentätuhatta frangia, joita hän pitää eräässä laatikossa. Keskellä yötä, kun hän nukkui, hiivin katsomaan, olisiko tuo summa vielä tallella. Mikä jääkylmä puistatus kävikään ruumiini läpi huomatessani, että laatikko oli tyhjä! Samalla viikolla huomasin, että hän käy noutamassa itselleen kirjeitä Sévres'ista; hän varmaankin repii ne rikki heti luettuaan, koska kaikesta Figaro-kekseliäisyydestäni huolimatta en ole löytänyt niistä jälkeäkään. Voi, enkelini, huolimatta kaikista niistä kauniista päätöksistä ja valoista, jotka itselleni tein tuon piiska-selkkauksen jälkeen, on joku sielunhyöky, joka varmasti on sukua hulluudelle, yllyttänyt minua hänen kintereilleen ja niinpä kerran seurasin häntä eräälle tuollaiselle pikariennolle postitoimistoon. Gaston oli kuin ukkosen lyömä, kun yllätin hänet hevosineen juuri, kun hän lunasti erästä kirjettä, joka oli hänellä kädessä. Luotuaan minuun tutkivan silmäyksen kannusti hän Fedeltan niin huimaan laukkaan, että päästyämme puiston veräjälle olin aivan kuin silppuna, vaikka jo luulin, etten enää voisi tuntea minkäänlaista ruumiillista väsymystä, niin hirveästi kärsi minun sieluni.
Gaston ei perilläkään lausu minulle sanaakaan, vaan soittaa ja odottaa puhumattomana. Olin enemmän kuollut kuin elävä. Joko sitten olin oikeassa tai väärässä, niin ei vakoiluni missään tapauksessa ollut Armande-Louise-Marie de Chaulieun arvon mukaista. Olin vaipunut syvemmälle yhteiskunta-mutaan kuin mikään huonosti kasvatettu grisetti, ilonaisten, näyttelijättärien ja muiden säädyttömäin, huonotapaisten olentojen tasalle. Ah, sitä kärsimystä! Vihdoin portti avautuu, hän antaa hevosen tallipojalle, ja minäkin astun alas, kiepsahdan hänen käsivarsiinsa, jotka hän ojentaa minua kohti; nostan ratsupukuni laahustimen vasemmalle käsivarrelleni, tartun hänen käsipuoleensa oikealla, ja niin lähdemme käymään… yhäkin äänettöminä. Ne sata askelta, jotka täten kuljimme, olivat kuin sata vuotta kiirastulessa. Joka askeleella tulvahti tuhat ajatusta sieluuni, ne saivat melkein näkyvän muodon, sinkoilivat tulikielekkeinä silmissäni, jokaisella erilainen tikari, tutkain ja myrkky kielensä kärjessä! Kun tallipoika ja hevoset olivat etääntyneet, pysähdytin Gastonin, katson häneen, ja eleellä, joka sinun olisi pitänyt nähdä, virkahdan osoittaen tuota onnetonta kirjettä, joka hänellä vieläkin oli oikeassa kädessään: — "Anna minun lukea se." Hän antaa sen minulle, minä murran sen auki ja luen sen sisällön, jossa Nathan, eräs näytelmäkirjailija ilmoittaa hänelle, että eräs hänen kappaleistaan, joka on hyväksytty näyteltäväksi ja jota jo par'aikaa harjoitellaan, menee teatterissa ensi kerran ensi lauantaina. Kirje sisälsi vielä aitiolipun. Vaikka sydämessäni tuntuikin aivan siltä kuin olisi minut äkkiä marttyyriudesta nostettu taivaan iloon, huusi paholainen korvissani yhä edelleen iloani häiriten: — "Missä ovat nuo kolmekymmentätuhatta frangia?" Mutta arvokkaisuuteni, kunniani, koko minun entinen minäni esti minua tekemästä tuota kysymystä; minulla oli se jo huulilla; mutta tiesin, että jos ajatukseni muuttuisi sanaksi, täytyisi minun samalla heittäytyä lammikkoon ja vain vaivoin sain pahan kieleni sidotuksi: enkö kärsinyt silloin enemmän kuin naisen voimat kestävät!
"Sinulla on ikävä, Gaston parka", sanoin minä ojentaen hänelle kirjeen. "Jos tahdot, voimme muuttaa Parisiin." — "Parisiin, miksi?" sanoi hän. "Tahdoin vain koettaa onko minulla todellakin kykyä jo maistaa hiukan menestyksen maljasta!"
Hänen työskennellessään voisin laatikkoa kaivellessani näytellä yllätettyä ja hämmästellä sitä, mihin nuo kolmekymmentätuhatta frangia ovat hävinneet; mutta enkö tällä menettelyllä esiinkutsuisi tällaista vastausta: "Olen lainannut ne sille tai sille ystävälle." Varmastikaan ei sellainen älypää kuin Gaston olisi tuollaista veruketta käyttämättä.
Rakas ystävä, loppusumma tästä kaikesta on, että se näytelmä, jota nykyään koko Parisi tahtoo nähdä, saa oikeastaan kiittää meitä kauniista menestyksestään, vaikka Nathan niittää siitä kaiken kunnian. Minä olen toinen tähdistä nimimerkissä: M.M. Olin ensi-esitystä katsomassa, istuin piilossa permannon etuaition nurkkauksessa.
1 p:nä heinäkuuta.
Gaston tekee yhä vain työtä ja käy yhä edelleenkin vähä väliä Parisissa; hän valmistelee uusia kappaleita saadakseen niistä tekosyyn lähteä Parisiin ja hankkiakseen rahaa. Kolme meidän kappaleistamme on jo hyväksytty; kaksi on tilattu. Oi, rakkaani, olen hukassa, vaellan pimeässä! Tahtoisin sytyttää koko taloni tuleen valaistakseni sen sokkeloita. Mitä merkitsee tuollainen käyttäytyminen? Häpeääkö hän sitä, että hän on käyttänyt minun varojani? Mutta onhan hän liian suurisieluinen kiintyäkseen tuollaisiin vähäpätöisyyksiin. Sitäpaitsi kun mies alkaa kiusata itseään tuontapaisilla arveluilla, silloin ovat sydämen asiat pelissä. Mies voi ottaa kaikki vastaan vaimoltaan, mutta hän ei tahdo ottaa mitään naiselta, jonka hän aikoo jättää tai jota hän ei enää rakasta. Ja jos hän tarvitsee niin paljon rahaa, tuhlaa hän sen johonkin naiseen. Jos olisi kysymys yksinomaan hänestä itsestään, niin mikä estäisi häntä ilman muuta ottamasta niitä minun varoistani? Meillä on sadantuhannen frangin omaisuus! Sanalla sanoen, kaunis hirveni, olen käynyt läpi kaikki mahdolliset olettamukset ja otettuani tarkalleen huomioon kaiken olen varma siitä, että minulla on kilpailijatar. Hän hylkää minut, kenen vuoksi? Senpä juuri tahdon tietää. Tahdon nähdä hänet.
10 p:nä heinäkuuta.
Nyt on minulla kaikki selvillä: olen hukassa. Niin Renée, kolmenkymmenen vuotiaana, koko kauneuteni loistossa, henkisen joustavuuteni kukkuloilla, lisäksi kaikilla puvuston viehätyskeinoilla varustettuna, raikkaana, hienona, olen petetty ja arvaapa, kuka on syrjäyttäjäni? Muuan suurijalkainen, romuluinen, raskasrintainen englannitar, oikea brittiläinen lehmä! En voi enää epäillä sitä asiaa. Tällaiset ovat viime päivien tapahtumat.
Ainaisiin epäilyksiin väsyneenä, tuumien, että jos Gaston oli auttanut jotakin ystäväänsä, olisi hän voinut sanoa sen minulle, jota vastoin hänen vaimonsa ikäänkuin syytti häntä, ja nähdessäni alituisen rahantarpeen kannustavan häntä työhön, päätin mustasukkaisena hänen työlleen ja levottomana hänen yhtämittaisista Parisin-retkistään ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin, ja nämä toimenpiteet ovat alentaneet minua omissa silmissänikin niin, että en voi niistä edes sinulle kertoa. Kolme päivää sitten sain tietää, että Gaston aina Parisissa käydessään menee erääseen Ville-Lévèque-kadun varrella sijaitsevaan taloon, jossa hänen rakkaussuhdettaan suojellaan Parisin oloihin nähden aivan harvinaisella vaiteliaisuudella. Portinvartija, joka ei ole erittäin puhelias, ei sanonut juuri mitään, mutta sen verran kuitenkin, että kuulemani sai minut vallan epätoivon partaalle. Silloin päätin uhrata elämäni ja ottaa selvän kaikesta. Lähdin Parisiin ja vuokrasin itselleni huoneuston vastapäätä sitä taloa, jossa Gastonin on tapana käydä ja niinpä sain omin silmin nähdä hänen ratsastavan sen pihalle. Oh, pian sainkin tietää tuon hirveän totuuden koko kamaluudessaan. Tuo englannitar, joka näyttää olevan siinä kolmenkymmenenkuuden korvissa, nimittää itseään rouva Gastoniksi. Tämä havainto oli minulle kuolin-isku. No niin, olen nähnyt hänen menevän Tuileries'n puistoon kahden lapsen kanssa!… Oh, rakas ystävä, kahden lapsen kanssa, jotka ovat ilmieläviä jäljennöksiä Gastonista. Niin silmiinpistävän sopimaton yhdennäköisyys on suorastaan yllättävä!… Ja miten somia nuo lapset ovat! He ovat ylellisen komeasti puetut, niinkuin englantilaisten on tapana. Hän on lahjoittanut Gastonille lapsia, siinä selitys kaikkeen. Tuo englannitar on aivan kuin joku kreikkalainen kuvapatsas, joka on astunut alas jalustaltaan; hän on valkea ja kylmä kuin marmori, hän liikkuu juhlallisesti niinkuin ainakin onnellinen äiti; hän on kaunis, se täytyy myöntää, mutta hänen kauneutensa on raskas kuin sotalaiva. Hänessä ei ole mitään ylhäistä eikä hienostunutta; varmastikaan hän ei ole lady, vaan jonkun vuokratilallisen tytär, jonkun etäisen kreivikunnan kyläpahaisesta kotoisin tai sitten jonkun köyhän papin yhdestoista tytär. Palasin Parisista murtuneena, kuolemaa tehden. Kotimatkalla tuhannet ajatukset ahdistivat minua kuin syvyyden henget. Olisiko tuo nainen todellakin naimisissa? Tunsiko Gaston hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin minun kanssani? Tai olisiko hän ollut jonkun rikkaan miehen rakastajattarena, joka on hyljännyt hänet, ja Gaston sitten äkkiä on saanut hänet ristiksi itselleen? Olen laatinut lukemattomia olettamuksia, ikäänkuin olisi tarvis minkäänlaisia olettamuksia, kun näkee lapset. Seuraavana päivänä palasin takaisin Parisin ja annoin niin runsaasti juomarahaa talon portinvahdille, että hän kysymykseeni: — "Onko rouva Gaston laillisesti naimisissa?" vastasi: — "On kyllä, neitiseni."
15 p:nä heinäkuuta.
Rakas ystävä, tästä aamusta alkaen olen ollut kaksin verroin hellä Gastonille ja huomannut hänenkin olevan rakastuneemman kuin milloinkaan; hän on niin nuori. Parikymmentä kertaa noustessamme olin vähällä kysyä häneltä: — "Sinä siis rakastat minua enemmän kuin tuota toista Ville-Lévèque-kadun varrella?" Mutta en tohdi selittää edes itsellenikään, miksi en sitä kuitenkaan tee. — "Sinä pidät paljon lapsista?" kysyin häneltä. — "Pidän", vastasi hän, "mutta me saamme niitä vielä!" — "Miten?" — "Olen kysynyt neuvoa kaikkein taitavimmilta lääkäreiltä ja kaikki ovat kehoittaneet minua lähtemään parin kuukauden ajaksi matkalle." — "Gaston", sanoin minä hänelle, "jos olisin voinut rakastaa poissaolevaa, olisin hautautunut luostariin loppuiäkseni." Hän rupesi nauramaan ja minulle, rakkaani, merkitsi tuo sana matka kuolemaa. Oh, mieluummin heittäydyn ulos ikkunasta kuin annan vierittää itseni alas portaita askel askeleelta vielä tarrautuen kiinni.
Jää hyvästi, enkelini, olen valmistanut itselleni suloisen, hienon, mutta varman kuoleman. Eilen kirjoitin testamenttini, nyt voit tulla minua katsomaan, kielto on peruutettu. Riennä vastaanottamaan viimeiset jäähyväiseni. Kuolemani samoinkuin elämänikin on kantava hienostuksen ja siron kauneuden leimaa: kuolen täydessä kukoistuksessani, kerta kaikkiaan.
Jää hyvästi, rakas sisar, jonka ystävyys minua kohtaan ei milloinkaan ole ilmennyt vastenmielisyytenä, ei vuoksen ja luoteen vaihteluna, vaan joka aina kirkkaan kuutamon tavoin on hyväillyt sydäntäni; meidän suhteemme on säästynyt rakkauden rajuilta purkauksilta ja myös sen myrkylliseltä katkeruudelta. Sinä olet osannut ottaa elämän oikealta kannalta. Jää hyvästi.