XII.
NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Helmikuulla.
Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä hänen kasvoiltaan. — "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän isoäitinne", virkahti hän minulle. — "Turhia, isäni, älkää viitsikö näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu, rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt, istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut arvostaa ja ymmärtää minua.
— "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön, jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." — "Kiitoksia, isäni, nuorison puolesta." — "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa, täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen. Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille, että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän, mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."
Tämä johdanto, rakas hirveni, teki minut todella vakavaksi ja minä sanoin hänelle: — "jatkakaa, isäni." Ja valtiomies lausui minulle silloin seuraavasti: — "Lapseni, Ranska on nykyään hyvin epävakaisessa ja vaarallisessa asemassa, jota seikkaa tosin eivät tiedä muut kuin kuningas ja eräät ylväät henget; mutta kuningas on pää ilman käsivarsia; ja sitäpaitsi eivät ne jalot henkilöt, jotka tuntevat vaaran salaisuuden, ole arvovaltaisessa asemassa niihin miehiin nähden, joiden apuun tulisi turvata onnellisen tuloksen saavuttamiseksi. Nuo miehet, kansan vaalin uloslinkoamat, eivät tahdo alistua välikappaleiksi. Niin eteviä kuin he lienevätkin, jatkavat he kuitenkin yhteiskunnallista hävitystyötä, sensijaan että he koettaisivat auttaa meitä tukemaan rakennusta. Lyhyesti sanottuna, on olemassa enää vain kaksi puoluetta: Mariuksen ja Sullan; minä kannatan Sullaa Mariusta vastaan. Näin on asianlaita suurin piirtein. Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu, se on juurrutettu lakiin, kaiverrettu kiinni maahan, se elää edelleen ihmissieluissa; se on sitäkin kauhistavampaa, kun useat noista valtaistuimen neuvonantajista jo luulevat sen tukahdutetuksi eivätkä huomaa, että heiltä puuttuu sekä sotilaita että rahaa. Kuningas on hyvin terävä-älyinen ja selvänäköinen, mutta päivä päivältä antaa hän yhä enemmän perää veljensä puoluelaisille, jotka tahtovat toimia liian nopeasti; tällä ei ole enää elonaikaa kahta vuottakaan ja kuoleva järjestelee siksi jo käärinliinojaan voidakseen kuolla rauhallisena. Tiedätkö, lapseni, mitkä vallankumouksen tuhoisimmat seuraukset ovat? Sitä et varmaankaan liene koskaan tullut ajatelleeksi. Kun vallankumous mestasi Ludvig XVI:n, mestasi se samalla kaikki perheen-isät. Ei ole nykyään enää olemassa mitään perheitä, on ainoastaan yksilöitä. Tahtoessaan tulla kansallisuudeksi lakkasivat ranskalaiset olemasta valtakunta. Säätäessään kaikille samat oikeudet isänperintöön nähden he surmasivat perhehengen ja perustivat valtiokassan! Mutta he ovat myös edistäneet virkavallan heikontumista ja joukkojen sokeaa valtaa, saaneet aikaan taiteiden tuhoutumisen, henkilökohtaisten etujen etsinnän hallituksessa ja raivanneet tietä valloitukselle. Meillä on valittavana kaksi järjestelmää: joko perustaa valtio perheen kautta tai perustaa se henkilökohtaisten harrastusten avulla, kansanvaltaisuus tai ylhäisön valta, väittelyjen aikaansaama hajaannus tai kuuliaisuus, katolilaisuus tai uskonnollinen välinpitämättömyys, siinä lyhyesti sanoen koko kysymys. Minä puolestani kuulun niihin harvoihin, jotka tahtovat vastustaa kansaa, hyvin ymmärrettävästi suojellakseni sen omia etuja. Tässä ei ole kysymys läänitysoikeuksista, kuten tahdotaan uskottaa yksinkertaisille, ei myöskään aatelisvallasta, vaan itse valtiosta, koko Ranskan elämästä tai kuolemasta. Jos jonkun maan perustana ei ole isän arvovaltaa, on sen olemassaolo uhattu. Se on nimittäin edesvastuunalaisuuden ensimäinen porras, alkuaste siihen alistamisjärjestelmään, jonka huipulla on kuningas. Kuningas, siihen sanaan sisällymme me kaikki! Kuolla kuninkaan puolesta on samaa kuin kuolla itsensä, kuolla perheensä vuoksi, joka on jotakin pysyvää niinkuin valtakuntakin. Jokaisella eläimellä on oma vaistonsa, ihmisen vaisto on perhetunne. Maa on voimakas vain silloin, kun se on kokoonpantu rikkaista perheistä, joiden kaikki jäsenet intomielin tahtovat puolustaa yhteistä aarrettaan: rahan, kunnian, etuoikeuksien ja nautintojen aarretta; se on heikko silloin, kun sen muodostavat yksilöt, joilta puuttuu yhteenkuuluvaisuuden tunne, joille on samantekevä, tottelevatko he seitsemää miestä tai yhtä ainoaa, venäläistä tai korsikalaista, jos vain kukin yksilö saa pysyä omalla pohjallaan; eikä tuo onneton ja itsekäs ihminen arvaa, että eräänä päivänä se kuitenkin häneltä riistetään. Jos emme suunnitelmissamme menesty, on edessämme pian mitä murheellisin asiaintila. Ei tule olemaan enää muita lakeja kuin verotus- ja rangaistuslait: rahat tai henki. Tunteella ei tule enää olemaan mitään sananvaltaa maapallon jaloimmassa maassa. Siihen on silloin isketty ja jäydetty parantumattomia haavoja. Ensiksikin pääsee vallalle yleinen kateus: yläluokat sekoittuvat; halujen yhtäläisyyttä pidetään voimien yhtäläisyytenä; porvariston laineet lakaisevat pois todellakin tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat. Voisi valita sopivan miehen tuhannesta, mutta kolmen miljoonan kunnianhimoisen ihmisen joukosta, joilla kaikilla on yllään sama keskinkertaisuuden virkatakki, ei voi löytää mitään. Tämä voitonriemuinen joukko ei ollenkaan huomaa, että sillä on vastassaan vielä toinen hirvittävä joukkovoima, maataviljelevät talonpojat: kaksikymmentä miljoonaa tynnyrinalaa elävää maata, joka kävelee, puhelee, ymmärtämättä mitään, mutta vaatien yhä lisää, joka salpaa tien joka kohdalta ja jolla on hallussaan raaka voima…"
"Mutta", sanoin minä, keskeyttäen isäni, "mitä voin minä tehdä valtion hyväksi? Minulla ei ole minkäänlaista halua ruveta perheiden Jeanne d'Arciksi ja tulla kärvennetyksi hiljaisella tulella jonkun konventin roviolla!" — "Te olette pikkuinen veitikka," sanoi minulle isäni. "Kun puhun teille järkeä, vastaatte te pilapuheella; jos minä lasken leikkiä, puhutte te minulle niinkuin olisitte lähettiläs." — "Rakkaus elää vastakohdista", sanoin hänelle. Ja hän nauroi niin, että sai kyyneleet silmiinsä. — "Ottakaa miettiäksenne niitä asioita, joista olen tehnyt teille selkoa; tulette huomaamaan kuinka paljon luottamusta ja sielun suuruutta olen osoittanut puhuessani teille niin kuin nyt olen tehnyt, ja ehkäpä tapauksetkin tulevat suunnitelmilleni avuksi. Tiedän kyllä, että ne teihin nähden ovat loukkaavia, kohtuuttomia, sentähden vetoankin suostumustanne pyytäessäni vähemmän sydämeenne ja mielikuvitukseenne kuin järkeenne; olen huomannut teillä olevan enemmän älyä ja järkeä kuin kenelläkään muulla…" — "Te imartelette minua", sanoin hänelle hymyillen, "koska olen teidän tyttärenne." "En missään tapauksessa", jatkoi hän, "voisi olla epäjohdonmukainen. Joka tahtoo päästä päämäärään, pyrkii käsiksi keinoihin ja meidän on osoitettava hyvää esimerkkiä. Siispä ei teillä saa olla mitään omaisuutta, niin kauan kuin nuoremmalla veljellänne ei ole turvattua asemaa, ja sentähden tahdon käyttää koko teidän pääomanne hankkiakseni hänelle esikoisoikeudet." — "Mutta", jatkoin minä, "ette kai kiellä minua elämästä mieleni mukaan ja tulemasta onnelliseksi, jos luovutan omaisuuteni teille?"—"Edellyttäen", vastasi hän, "että tuo elämä, jota tarkoitatte, ei millään tavoin arvoanne ja hyvää mainettanne vahingoita ja että se koituu suvullenne kunniaksi."— "Ohoh", huudahdin, "saattepa heti tuon minun paljon ylistetyn järkeni seisahtumaan." — "Niin, Ranskassa", sanoi hän katkerasti, "emme löydä sellaista miestä, joka huolisi vaimokseen korkeimpaan aatelistoon kuuluvan nuoren tytön ilman myötäjäisiä ja joka kuitenkin tunnustaisi ne saaneensa. Jos tuollainen aviomies löytyisikin, kuuluisi nousukas porvareiden luokkaan, ja tässä suhteessa kuulun yhdenteentoista vuosisataan." — "Niin minäkin", vastasin hänelle. "Mutta miksi saattaa minua epätoivoon? Eikö Ranskassa enää ole vanhoja päärejä?" — "Olette ikäiseksenne hyvin kehittynyt, Louise!" huudahti hän. Sitten hän hymyillen suuteli minua kädelle ja lähti.
Olin samana aamuna saanut kirjeesi ja se oli johdattanut ajatukseni juuri siihen kuiluun, johon väität minun voivan pudota. Minusta on tuntunut kuin jokin ääni minussa huutaisi: sinne olet putoava. Olen sentähden ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Henarez uskaltaa jo katsella minua, rakkaani, ja hänen silmänsä hämmentävät minua, ne saavat minussa aikaan omituisen tuntemuksen, jota lähinnä voi verrata vain syvään kauhuun. Tuota miestä ei pitäisi katsella enempää kuin jotakin sammakkoa, hän on ruma ja lumoilla kiehtova. Kaksi päivää olen itsekseni pohtinut, eikö minun ehkä pitäisi tehdä tästä lyhyt loppu ilmoittamalla isälleni, etten enää tahdo oppia espanjaa, ja täten eroittaa tuo Henarez; mutta miehekkään päätökseni jälkeen tunnen jälleen halun järkyttää mieltäni tuolla kauhealla tuntemuksella, joka valtaa minut aina, kun näen tuon miehen, ja niinpä sanon itselleni: vielä yksi kerta ja sitten puhun. Rakas ystäväiseni, hänen äänensä on sieluun tunkevan lempeä, hän puhuu niinkuin Todor laulaa. Hänen käytöksensä on yksinkertainen ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Ja miten kauniit hampaat hänellä on! Äsken hän lähtiessään luotani nähtävästi huomasi, kuinka suuresti hän herättää mielenkiintoani ja hän teki jo jonkin eleen, erittäin kunnioittavan sitäpaitsi, tarttuakseen käteeni ja suudellakseen sitä, mutta hän luopui aikomuksestaan ikäänkuin säikähtäen rohkeuttaan ja sitä erottavaa kuilua, jonka yli hän oli astumaisillaan. Näin ja aavistin kaiken tämän melkein tyhjästä; hymyilin, sillä mikään ei ole niin liikuttavaa kuin nähdä, miten alistettu luonto pyrkii lentoon vaipuakseen heti jälleen takaisin. Tarvitaan paljon rohkeutta porvarilta, joka rakastaa aatelistyttöä! Hymyni rohkaisi häntä, miesparka etsi hattuaan huomaamatta sitä, hän ei nimittäin tahtonut löytää sitä ja minä toin sen hänelle aivan vakavana. Hänen silmänsä kostuivat pidätetyistä kyynelistä. Tuohon lyhyeen hetkeen mahtui kokonainen maailma asioita ja ajatuksia. Ymmärsimme toisemme niin hyvin, että tuossa tuokiossa ojensin hänelle käteni suudeltavaksi. Kentiespä se oli samaa kuin tunnustaa hänelle, että rakkaus saattoi täyttää sen kuilun, joka meidät eroittaa. No niin, en tiedä, mikä minut siihen pakoitti: Griffith kääntyi meihin selin; minä ojensin hänelle ylpeästi valkoisen käpäläni ja tunsin hipiälläni hänen huuliensa tulen liekehtelyn, jonka hehkua kuitenkin kaksi suurta kyyneltä lievensi. Ah, enkelini, voimattomana ja ajatuksiini vaipuneena jäin nojatuoliini istumaan, olin onnellinen ja minun on mahdotonta selittää minkätähden. Se mitä tunsin oli runoutta. Alentuvaisuuteni, jota tällä hetkellä häpeän, tuntui minusta silloin jalolta ja suurelta, hän oli lumonnut minut, siinä ainoa puolustukseni.
Perjantaina.
Tuo mies on todellakin sangen ihastuttava. Hän ilmaisee ajatuksensa hienosti ja valikoidusti ja hänen henkinen ylemmyytensä tulee joka kohdassa näkyviin. Rakkahani, hän on voimakas ja johdonmukainen kuin Bossuet selittäessään minulle espanjan kielen ja yleensä ihmisajatuksen ja kaikkien kielten sisäistä rakennetta. Ranska tuntuu olevan hänen äidinkielensä. Kun tämän johdosta lausuin hänelle hämmästykseni, vastasi hän, että hän oli saapunut Ranskaan hyvin nuorena Espanjan kuninkaan kanssa. Mitä lienee tapahtunut tuossa sielussa? Hän ei ole enää entisensä kaltainen. Hän tuli tänne yksinkertaisesti puettuna, mutta aivan niinkuin aatelismies, joka aamulla lähtee kävelylle. Tämän oppitunnin aikana loisti hänen neroutensa niinkuin majakka; hänen kaunopuheisuutensa oli kuvaamaton. Hän toi äkkiä esiin tuon tähän asti niin huolellisesti salaamansa sielun, aivan kuin uupunut ihminen, joka saa entiset voimansa takaisin. Hän kertoi minulle tarinan eräästä lakeija-raukasta, joka oli antanut surmata itsensä vain Espanjan kuningattaren yhden ainoan katseen vuoksi. — "Hän ei voinut tehdä muuta kuin kuolla," sanoin minä. Tämä vastaus riemastutti hänen sydäntään ja hänen katseensa peloitti minua todellakin.
Illalla olin tanssiaisissa herttuatar de Lenoncourtin luona; prinssi Talleyrand oli myöskin siellä. Pyysin herra de Vandenessea, joka on hyvin miellyttävä nuorukainen, kysymään häneltä, oliko v. 1809 hänen tilallaan vieraiden joukossa ketään Henarez-nimistä. — "Henarez on Soria-suvun maurilainen nimi; tämän jäsenet ovat, kuten kerrotaan, kristinoppiin kääntyneitä abenserrageja. Vanha herttua ja hänen molemmat poikansa seurasivat kuningasta. Vanhemmalta heistä, nykyiseltä Sorian herttualta, ryösti kuningas Ferdinand äskettäin kaikki hänen maatilansa, kunnianimensä ja arvoasteensa kostaakseen jonkin vanhan kaunan. Herttua teki tavattoman suuren virheen siinä, että hän otti vastaan yhdessä Valdezin kanssa perustuslaillisen ministeriviran. Onneksi oli hän pelastautunut pois Cadixista ennen herttua d'Angoulêmen tuloa; paraimmalla tahdollaankaan ei herttua nimittäin olisi voinut suojella häntä kuninkaan vihalta."
Tämä vastaus, jonka varakreivi de Vandenesse sanasta sanaan kertasi minulle, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. En voi kuvata sitä levottomuutta, mikä täytti mieleni seuraavaan oppituntiin asti, joka minulla oli tänä aamuna. Ensimäisen neljännestunnin aikana en tehnyt muuta kuin katselin häntä koettaen arvata, oliko hän herttua vai aateliton, voimatta ratkaista puoleen tai toiseen. Hän näytti arvaavan ajatukseni sitä myöten kuin ne syntyivätkin ja ikäänkuin tahallaan kujeillen eksyttävän niitä. Vihdoin en voinut hillitä itseäni enää kauempaa, vaan heitin äkkiä pois kirjani keskeyttäen käännöslukuni ja sanoin hänelle espanjaksi: — "Te petätte meitä, herra. Te ette olekaan mikään vapaamielinen porvaris-raukka, te olette Sorian herttua?" — "Neitiseni", vastasi hän surumielisin elein, "onnettomuudekseni minä en ole Sorian herttua." Huomasin, millä epätoivolla hän lausui sanan "onnettomuudekseni." Oi rakkaani, en luule, että kukaan muu ihminen voi panna niin paljon intohimoa ja sisältöä yhteen ainoaan sanaan. Hän painoi katseensa alas eikä uskaltanut enää katsoa minuun. — "Herra de Talleyrand," sanoin minä hänelle, "jonka luona olette viettäneet maanpakovuotenne, ei jätä Henarez-nimiselle henkilölle mitään muuta vaalin valtaa kuin joko olla epäsuosioon joutunut Sorian herttua tai palvelija." Hän kohotti silmänsä minuun, kaksi mustaa ja hehkuvaa kekälettä, joista sinkoava katse oli yht'aikaa leimuava ja nöyryytetty. Mies-parka tuntui todellakin olevan kidutuspenkillä. — "Isäni," sanoi hän, "oli todellakin Espanjan kuninkaan palvelija." Griffith ei voinut ymmärtää tällaista opetustapaa. Jokaista kysymystä ja vastausta seurasi tuskastuttava äänettömyys. — "Lyhyesti," sanoin hänelle lopuksi, "oletteko aatelinen vai aateliton?" — "Tiedättehän, neiti, että Espanjassa kaikki ihmiset, yksin kerjäläisetkin, ovat aatelisia." Tämä pidättyväisyys harmitti minua. Olin tätä tuntia varten suunnitellut pienen mielikuvitukseni keksimän hauskutuksen. Olin kirjeen muodossa piirtänyt ihannekuvan siitä miehestä, jonka soisin rakastavan itseäni, ja olin päättänyt antaa sen hänelle käännettäväksi. Tähän asti olin kääntänyt vain espanjasta ranskaksi enkä ollenkaan ranskasta espanjaksi; huomautin hänelle siitä ja pyysin Griffithiä tuomaan minulle kirjeen, jonka viimeksi oli saanut eräältä ystävättäreltäni. Näenpä kyllä, ajattelin, minkälaista verta hänellä on suonissaan, siitä vaikutuksesta, minkä ohjelmani häneen tekee. Otin paperin Griffithin kädestä ja sanoin: — "Olen kai jäljentänyt sen virheettömästi?" sillä kirje oli kirjoitettu minun käsialallani. Ojensin hänelle paperin ja pidin häntä tarkasti silmällä koko ajan, kun hän luki seuraavaa:
"Sen miehen, joka minua miellyttää, rakkaani, tulee olla kova ja ylpeä miehiä kohtaan, mutta lempeä naisille. Hänen kotkankatseensa painaa heti alas kaiken, mikä vain vivahtaakin naurettavalle. Hän kuittaa säälin hymyllä ne, jotka yrittävät laskea leikkiä pyhistä asioista, etenkin sellaisista, jotka kuuluvat sydämen runouteen ja joita ilman elämä ei olisi muuta kuin surullinen todellisuus. Halveksin syvästi kaikkia niitä, jotka tahtovat ryöstää meiltä pois noiden niin suuresti lohdullisten uskonnollisten tunteiden rikkaan lähteen. Hänen uskonsa on yksinkertainen kuin lapsen, mutta samalla tulee sen yhtyä ajattelevan, uskonsa syitä tutkistelleen ihmisen järkkymättömään vakaumukseen. Hänen henkensä on uusi ja omaperäinen, ei teennäinen eikä kerskaileva; hän ei voi sanoa mitään, joka olisi asiaankuulumatonta tai poissa paikaltaan; hänelle olisi yhtä mahdotonta ikävystyttää toisia kuin ikävystyä itse, sillä hänen sielussaan on loppumattomat rikkaudet. Kaikkien hänen ajatustensa tulee olla jaloja, ylväitä, ritarillisia ja itsekkäisyydestä vapaita. Ei missään hänen teossaan saa näkyä laskevaisuutta tai omien etujen valvontaa. Hänen vikansakin johtuvat juuri hänen ajatusmaailmansa rikkaudesta ja laajuudesta, joka on hänen oman aikansa yläpuolella. Kaikessa on hänen oltava aikansa edellä. Siitä hienotunteisesta huomaavaisuudesta, jota aina tulee osoittaa heikkoja olentoja kohtaan, on hän oleva hyvä naisia kohtaan, mutta ei helposti ihastuva: rakkautta on hän pitävä liian vakavana asiana leikkiäkseen sen kanssa. Voisi siis sattua niinkin, että hän eläisi koko elämänsä ilman rakkautta ja kuitenkin siitä huolimatta omistaisi kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omiaan herättämään syvän ja voimakkaan intohimon. Mutta jos hän kerran löytää nais-ihanteensa, tuon unikuvan, jonka voi nähdä avoimin silmin; jos hän kohtaa olennon, joka ymmärtää hänet, joka kokonaan valtaa hänen sielunsa ja heittää koko hänen elämänsä yli äärettömän onnen kajastuksen, joka tuikkaa hänelle kuin tähti tämän niin pimeän, kylmän ja jäisen maailman pilvien lomitse, joka antaa hänen olemassa-ololleen uuden arvon ja viehätyksen ja saa siihen asti mykät kielet hänen rinnassaan väräjämään, niin on sanomattakin selvää, että hän silloin tajuaa onnensa ja osaa antaa sille oikean arvon. Sentähden hän onkin tekevä lemmittynsä täysin onnelliseksi. Ei milloinkaan ole hän sanalla tai katseella haavoittava tuota rakastavaa sydäntä, joka on antautunut hänelle äitinsä sylissä uinuvan lapsen sokealla rakkaudella, sillä jos tämä lemmitty joskus heräisi ihanasta unestaan, olisi hänen sielunsa ja sydämensä ijäksi runneltu: sillä tuolle valtamerelle ei hän mitenkään uskaltaisi lähteä panematta samalla alttiiksi koko tulevaisuuttaan."
"Tuon miehen kasvonilmeistä, ryhdistä, käytöksestä, täytyy välttämättä näkyä, että hän pystyy niin suureen kuin pieneenkin, hänen tulee olla tavoissaan yksinkertainen ja luonnollinen, kuten kaikki henkisen ylemmyyden omaavat henkilöt. Hän saa olla rumakin, mutta hänellä täytyy olla kauniit kädet; hänen ylähuulensa on keveästi vetäytynyt ivalliseen ja halveksivaan hymyyn, joka on välinpitämättömiä varten varattu; ainoastaan niille, joita hän rakastaa, säästää hän sielukkaan katseensa loistavan ja taivaallisen säteilyn."
"Neiti," sanoi hän espanjaksi syvästi liikutetulla äänellä, "sallitteko minun säilyttää tämän kirjeen muistona teiltä? Tämä on viimeinen oppitunti, joka minulla on kunnia antaa teille, ja se opetus, jonka tässä kirjeessä saan, voi tulla käyttäytymiseni ikuiseksi ohjeeksi. Jätin Espanjan pakolaisena ja rahatta, mutta nyt olen saanut perheeltäni rahasumman, joka hyvin riittää tarpeisiini. Minulla on oleva kunnia lähettää teille joku köyhä espanjalainen sijaisekseni." Hän tuntui tällä ikäänkuin huomauttavan minulle: — "Riittää jo tätä leikkiä." Hän nousi uskomattomalla arvokkaisuudella ja jätti minut. Olin aivan typertynyt tästä hänen säätyisilleen ihmisille harvinaisesta herkkätunteisuudesta. Hän meni alas ja pyysi saada puhua isäni kanssa. Päivällispöydässä sanoi isäni minulle hymyillen: — "Louise, olette saanut tunteja espanjankielessä Espanjan kuninkaan entiseltä ministeriltä ja kuolemaantuomitulta pakolaiselta." — "Sorian herttualta", virkahdin. — "Herttualta," vastasi isäni, "ei, sitä hän ei enää ole, hän käyttää nykyään arvonimenään parooni de Macumer erään läänityksen mukaan, joka hänellä vielä on jälellä Sardiniassa. Hän tuntuu olevan sangen omituinen." — "Älkää nöyryyttäkö tuolla sanalla, joka teidän suussanne aina kuulostaa vähän pilkalliselta ja halveksivalta, miestä, joka on teidän vertaisenne," sanoin hänelle, "ja jolla minun luullakseni on kaunis sielu." —"Paroonitar de Macumer?" huudahti isäni katsellen minua ivallisesti. Painoin katseeni maahan ylpein elein. — "Mutta," sanoi äitini, "Henarez kohtasi varmaankin portaissa Espanjan lähettilään?" — "Kohtasi kylläkin," vastasi isäni: "lähettiläs kysyi minulta, puuhasinko salaliittoa hänen herraansa ja kuningastaan vastaan; mutta hän tervehti kuitenkin tuota entistä espanjalaista ylimystä erittäin kunnioittavasti tarjoten hänelle alamaista palvelustaan."
Tämä kaikki, rakas rouva de l'Estorade, tapahtui jo kaksi viikkoa sitten ja kahteen viikkoon en ole nyt nähnyt tuota miestä, joka rakastaa minua, sillä tuo mies rakastaa minua. Mitä hän mahtaa tehdä? Tahtoisin olla kärpänen, hiiri, varpunen. Tahtoisin nähdä hänet yksin, kotonaan, ilman että hän huomaisi minua. Kas siinä vihdoin mies, jolle voin sanoa: Kuolkaa minun tähteni!… Ja hänellä on luonnetta tehdä se, niin uskon ainakin. Sanalla sanoen, Parisissa on nyt mies, jota ajattelen ja jonka katse täyttää sieluni tulvehtivalla valolla. Oh, hänhän on vihollinen, joka minun pitäisi survoa jalkoihini. Onko siis mahdollista, että on olemassa mies, jota ilman en voi elää ja joka on minulle välttämätön! Sinä menet naimisiin ja minä rakastan! Näin ovat jo neljän kuukauden kuluttua nuo molemmat kyyhkyset, jotka kevein siivin kimposivat niin korkealle, pudonneet taivaaltaan todellisuuden alhoon.
Sunnuntaina.
Eilen italialaisessa oopperassa tunsin äkkiä, että minua katseltiin, ja katseeni kääntyivät kuin tenhovoimasta kahden tulisen silmän puoleen, jotka loistivat niinkuin kiiltokivet eräästä pimeästä permannon kulmauksesta. Henarez ei hellittänyt silmiään minusta. Tuo hirviö oli valinnut juuri sen ainoan paikan, josta hän saattoi nähdä minut; siinä hän istui. En tiedä, millainen hän mahtaa olla valtiomiehenä, mutta rakkauden alalla on hän suorastaan nero.
"Näin pitkälle, Renée, siis oomme tulleet", sanoo suuri Corneille.