XIX.
LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää: oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti, sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa? Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle, minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä, suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle, rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa. Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa. Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako? Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä: sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan: — "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon sitten, jos oikein tuntisit minut!"
Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.
Maanantaina.
Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon miehen mielestä? Siinä kysymys.
Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet. Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi, kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani. Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä kolme riviä:
"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian korkea."
Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.
Tiistaina.
Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.
"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa, tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen, saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi. Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte, minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne, josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily, tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar, voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta, jota minä tunnen teitä kohtaan!"
"Tuo sana jospa, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä, että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut. Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle. Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään kohtaan sitä cortes'in päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen; tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän, kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi. Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin. Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."
Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren aallonharjan nousun… onnen humauksen.
On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.
Keskiviikko-iltana.
Näin hänet oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen, joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. — "Parooni de Macumer on rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. — "Se on sitäkin kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus. Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin; hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet, osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä, mitä tahtoi hän sanoa minulle?
En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen ollut vähällä kadottaa.