XX.
RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.
Toukokuulla.
Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle, kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää. Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä. Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen, jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla uteliaisuudella odotan vastausta.
Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin, enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme, voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua; sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana, katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa, millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä. Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään! Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma, jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi. Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.
Louis on edelleenkin ihailtavan hyvä, hänen rakkautensa on toimivaa ja minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin, joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi, aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä, että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään, että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin — koko hyveeni perusta.