XXI.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Kesäkuulla.
Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee saada liikanimen älykäs vekkuli! Tämän nimen on herttuatar minulle leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla. Pamppailevin sydämin olen hokenut: — "Ah, Renée, missä viivytkään?" Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan kirjelmän:
"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne. Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"
Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin hänelle: — "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni, Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti alas puutarhaan, sanoin Griffithille: — "Älkää hämmästykö, siellä on parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.
"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut hänen mielensä järkytetyksi.
"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.
Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana. Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.
"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin minä häväistynä…" — Loin katseeni häneen; hän oli käynyt kuolonkalpeaksi. — "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi heti epäilty äitiäni ja minua…"
"Anteeksi", sanoi hän heikosti.
"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa huonon ajatuksen minusta?" — Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka mielestäni olivat paras vastaus. — "Ymmärrätte varmaan", jatkoin hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu…"
Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:
"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan. Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."
"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.
"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman kunnioituksemme kuin maailman."
"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena, on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä. Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille, joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen; niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy, myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan epätoivoinen."
"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."
"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia, mutta se asia riippuu kokonaan teistä."
"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän toiveenne."
"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin nyt täällä."
Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan, vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa, kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä. — "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun olisi pitänyt…" Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. — "Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith — "Ehkäpä olisin sitä Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi. "Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren: menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.
Perjantaina.
Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut, hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen ja vallitsen… No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee? Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen, mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä! Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni. Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla. Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita? Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä, jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja, mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin tärkeät ehdot?